Siirryn nyt
@sukin vaivoista (onpas kamalan kuulosesti sanottu, mutta tiedätte kyllä mitä meinasin
)
jouluun ja anoppiin.
Siis anoppinihan on puolikas, kun oikea kuoli vuonna 2005 ja mieheni kanssa tavattiin 19 vuotiaina 2006.. No tämä puolikas täyttää melkein kaikki ärsyttävän anopin puolet, mutta ei onneksi ole samaa verta ja asuu yli 100km päässä. Siis ihanasti muistaa lapsia, mutta ei meillä käy, ku uutta vauvaa katsomassa eli meidän odotetaan käyvän aina Ukkilassa katsomassa häntä. No sinne on tietenkin kiva mennä, kun on iso maatila ja mieheni lapsuuden koti, mutta se anoppi..
Hän on lihava, mutta käy kauheasti työpaikan puolesta kuntoilemassa ja hehkuttaa sitä aina ja ihmettelee, kun ei paino tipu.. Voisi tietenkin laskea ne suklaat ja pari viinipönikkää jotka kiskoo viikottain.. Eniten tietenkin sieppaa se ainainen neuvominen lasten kasvatuksen suhteen, kun hänen lapsensa ovat urheiluhulluja ja yksi sm-tasoinen eli tottakai minun poikani joutuu väärille teille, jos en laita häntä nyt heti nappulaliigaan.
Koomisinta oli, kun vauvaa kävivät katsomassa tämä lause:"Jos ei urheile ja tee jotain nuoresta lähtien tulee sellainen ongelmanuori, joka käy amiksen ja sen jälkeen makaa sohvalla pelaamassa pleikkaa!".. Harmi, kun en silloin sanonut, että "Niinku minä vai?" En urheillut ja kävin amiksen. Pelaanko pleikkaa? Olenko ikinä pelannut? EN!
Uuh.
No tässä nyt selostus sille miten oikein ODOTAN Tapaninpäivää. Miettikää vähintään -20kg saan astella anopin eteen ylpeänä ja vielä ihan itse rehkittynä. Ilman työpaikan tarjoamia saleja ja vesijumppia
Juu.u halvat huvit, mutta edes jossain saan vetää kerrankin paremmaksi
.noh,ei pidä lannistua.
