Punttitreenin sijasta tänään heitelty lasten kanssa turbokeihästä takapihalla. Mies opetti pari tekniikkajippoa lisää, niin rupes heitto paranee mullakin. Oon siis kasvanut siihen ajatukseen, että mä oon jotenkin synnynnäisesti huono heittäjä. Äidin heittotaidoille naureskeli aina kaikki, eikä meitä tyttäriäkään kukaan asioiden heittämiseen opettanut tai rohkaissut. Siihen muutama "oot kyllä huono heittämään" lause sieltä täältä, niin iskostui selkäytimeen tuo ajatus omasta heittotaidottomuudesta. Onneksi mies on kaikkien kymmenen yhdessäolovuoden aikana oppinut pikkuhiljaa, miten (hellästi ja herkästi) mulle voi uusia asioita, joiden tekemiseen oon epävarma, opettaa

ja jaksaa sitä tehdä. Itse toivon että lapset saisi siitä positiivista mallia, ensinnäkin että vanhemmatkaan ei osaa kaikkea aina, mutta harjoittelee, ja toisekseen että asioita voi opetella myös ihan omaksi iloksi ilman tavoitteita. Tuskin mua koskaan missään edes omalla takapihalla nimittäin nähdään kilpailevan missään heittolajissa

mutta se on ihan kivaa vaihtelua liikkumiseen välillä heitellä. Ja jospa koirat tykkäis hakea palloa tai keppiä vähän kauempaa kun viiden metrin päästä mamin jaloista
