Pakko nyt avautua. On jotenkin ahdistunut olo.

Olin heti plussan jälkeen itselleni epätyypillisesti aika rento ja luottavainen, mutta nyt on alkanut pelko hiipiä mieleen enemmän. Yritän miettiä että en voi tehdä mitään jos on mennäkseen kesken, ja pitäisi vaan nyt iloita tästä ja mennä ajatuksella että kaikki menee hyvin. Mitään syytä ei ole huoleen; ei ole vuotoa, viivat vahvistuu jne. Silti esim. vatsakipu tänään aiheuttaa ihan hirveitä ajatuksia ja pakonomaista vessassa ravaamista katsomassa onko tullut verta. On tosi vaikea keskittyä mihinkään.
Onko muilla vastaavaa ja miten saatte mielen pysymään järjissään? Mietin jo pitäisikö tehdä jotain pieniä ostoksia, jotka konkretisoisi asiaa ja toisi ehkä sitä kautta jotain varmuutta. Yritän myös löytää lohtua siitä, että jokainen päivä km-riski pienenee jne. mutta päivät tuntuu ikuisuuden pituisilta just nyt
Hyvin samaistuttavia tunteita ja ajatuksia. Sekä samalla erittäin luonnollisia. :)
Et kamppaile niiden kanssa yksin ja niistä onkin hyvä puhua. :)
Tuo pienien ostosten teko voi olla ihan hyvä idea ja konkretisoida vauvaa.

Varsinkin jos se itsestä tuntuu hyvältä.
Viime raskaudessa mulle suositeltiin kokeilemaan toteuttaa joka päivä sellaista
"pientä hetkeä vauvan kanssa." On se sitten vaikka meditointia tai ihan vain hetken rauhoittumista ja vauvasta sekä tulevaisuudesta ajattelemista positiivis-sävytteisesti.

En tiedä onko yhtään sinun juttu ja toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin, mutta tuota kun voi hyvin soveltaa monella tapaa itselle sopivaksi. :) Kuunnella esim. hetken musiikki, silitellä mahaa tai puhua vauvalle. Nämä voi tuntua ehkä vielä vaikeilta ja kaukaiselta, mutta ainakin vaikka sitten vähän pidemmällä. :)
En tiedä onko se nuo hormoonit, mutta tuntuu, että heti kun hcg on vähänkin koholla niin (ainakin minulla) jotkut äidinvaistot heräilee ja helposti murehtii pienistäkin asioista vaikka ei olisi yhtään mitään syytä.

Ihailen niitä jotka osaa ottaa rennosti, mutta joillakin se ei vaan ole niin helppoa. Varsinkin jos esim. aikaisemmin koetut ikävät asiat varjostaa sitä uutta raskautta.
Faktahan on kyllä siis se, että:
"Elämän mittainen on äidin huoli."
Joillakin se alkaa jo ennen pienen hedelmöittymistä. Toisilla raskaus aikana. Toisilla vahvempana ja toisilla lievempänä. On se sitten raskauden aikana menettämisen pelko tai sen jälkeen huoli esim. lapsen kasvusta tai kehityksestä, saako hän ystäviä, miten menestyy koulussa, pääseekö hän opiskelemaan, löytääkö hän töitä, löytääkö hän kumppania, saako perhettä tai ihan hänen terveydestä.

Ainahan sitä keksisi jonkun huolenaiheen.
Ne ei onneksi aina vaan oo ihan samassa mittakaavassa.

Omat lapset on vaan niin rakkaita, että heille toivoisi pelkästään kaikkea hyvää ja parasta elämään. Ihan jo alkiovaiheesta alkaen.
Positiivisen raskaustestin jälkeen, kun tietää, että on saamassa jotain niin ihanaa niin se menettämisen pelko voi alkaa helposti nostaa päätään.
Helpommin sanottu kuin tehty :
ja varsinkin minä (joka on aina paniikkinappi pohjassa

niin
"pata kattilaa soimaa" )
,
mutta pitäisi osata yrittää rentoutua ja nauttia.

Tällä hetkellä me ollaan kaikki raskaana!


Ei se murehteminenkaan hyödytä kuitenkaan loppujen lopuksi yhtään mitään tai ketään. Päinvastoin!
Onneksi voidaan täällä toimia toistemme järjen ääninä ja vertaistukena silloin kun toisella on vaikeampi hetki. :)
Eikös vaan?
Tulipas pitkä sepustus.
