Joskus opiskeluaikoina tein hommia hoitoapulaisena. Lähinnä silloin oli siivousta, ruoan jakamista ja vanhusten syöttämistä. Työpäivän aikana ei ehtinyt juurikaan istahtaa alas, mutta sen jälkeen energiaa oli siivota omaakin kotia ja olla ulkona, toisin kuin nykyään kun istun paljon ja käytän enemmän aivoja kuin kehoa. En ehkä ihan hoitoapulaisen työtä haluaisi ikuisuutta tai jatkuvasti tehdä, mutta lämmöllä muistelen sitä aikaa.
Hommaa oli reippaasti, mutta se oli vaan tekemistä. Ei tarvinnut ahdistua, ettei tiedä jotain eikä edes tarvinnut kohdata hankalia ihmisiä. Dementikot saattoivat huudella kaikenlaista, mutta sitähän ei voi ottaa itseensä, kun eivät tajua. Nykyään hoitoapulaisetkin taitaa tehdä paljon enemmän hoitotyötä. Ilmeisesti paikkoja ei enää puhdisteta niin usein ja perusteellisesti, koska hyvä kun ehdin syödä.
Liikunta. Huoh. Nyt on kipuja enemmän kuin ekassa raskaudessa, ja ollaan miehen kanssa harrastettu liikuntaa yhdessä mikä on aika vaikeaa pojan kanssa. Pyöräilemässä ja kävelemässä voitaisiin käydä, mutta kaiken lisäksi olen vähän väliä flunssassa. Vesijuoksuun voisin mennä yksin, mutta se on tylsää!
Lisäksi sitten, kun lopulta aloitan työt, tulee olemaan työlästä ehtiä hakemaan poika hoidosta ilman liikuntaakin. Toisaalta helpointa käydä liikkumassa on yhdistää se työmatkaan tai mennä suoraan töistä.