Kaika: Näinhän se on, että minustakin tuntuu että koira menee tässä minun ja lapsen edelle ja välillä kihelmöin raivosta ja välillä taas lannistun ja ajattelen, että aika hoitaa. Tosin mies väittää että koira ei ole minun ja lapsen edellä ja toteaa, ettei hän mahda sille mitään, että hänellä on koira eikä sitä voi yksin jättää ja että hän on tehnyt kaiken voitavansa ja suuttuu minulle, kun en kuulemma luota häneen. Koirasta luopuminen on selkeesti hänelle liian vaikeaa. Raskaustestistä meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin hän sai ne ensimmäiset sähköpostit asian tiimoilta laitettua, vaikka heti todettiin että koira ei mahdu tähän perheeseen, kun lapsi kerran on tulossa.
Koira on kaiketi lähtökohtaisesti kiltti, mutta sille ei ole koskaan vedetty mitään rajoja. Pääongelma on se, että koira on täysin kouluttamaton eli syö pöydiltä täysin estottomasti ja menee ihan joka paikkaan minne haluaa, hyppii päin, riehuu ja vetää narussa ja esim. repii sohvatyynyt kappaleiksi. Kuitenkin se ottaa kovasti kontaktia omistajaan, mutta kun ei sille ole onnistuttu viestimään, että mitä siltä halutaan. Hassuinta on, että mieheni ei ole varsinainen koiraihminen, vaan koira päätyi hänelle aikoinaan osaksi vastentahtoisesti. Se tietysti selittää sen, ettei ole osannut kouluttaa, mutta minuakin kummastuttaa se, miten kauhean syvästi hän on siihen kiintynyt. Kuitenkin on luopunut niin monista vuokratakuista, kaveruussuhteista yms koiran tuhotöiden kanssa. Tosiaan toi pureminen oli osaksi oma vika, eli menin koskemaan ja rauhoittelemaan murisevaa koiraa, joka oli jo valmiiksi stressaantunut ja ylikierroksilla, koska sinä iltana oli vieraita talossa ja yksi vieras härnäsi ja hyppyytti koiraa ihan typerästi.
Paremmin ymmärtäisin sen surun, jos koira olisi lähtökohtaisesti menossa piikille, mutta tässä kohtaa sille ollaan etsimässä uutta kotia, jossa sille olisi enemmän aikaa. Koiran yksinään oleminen on myös liiallista mieheni työvuorojen vuoksi, joten siinä mielessäkin olisi hyvä jos se saisi osaavan koirakodin, jossa ei tarvitse olla yksin. Omia tunteitaan hän siis itkee, eikä siis varsinaisesti koiraa.
Mieheni on muuten ihana ihminen ja järkevä, mutta koiran kohdalla on joku sokea piste. On tässä asiassa käpertynyt itseensä niin paljon, ettei pysty näkemään minun puoltani asiassa. Kuulemma kesällä on kaikki toisin ja sitten hänellä on aikaa keskittyä minuun ja vauvaan. Tästä on joitakin kertoa riidelty ja nyt en enää vaan jaksa ottaa asiaa esiin. Hän ei taida oikein tajuta, että siihen ei ole kuin viisi kuukautta ja risat kun vauva on täysiaikainen ja se aika tulee menemään piinallisen nopeasti.
Itse asiassa minä olen myös itsekseni viihtyvä ihminen, eli siinä mielessä päivät kuluvat. Nyt vaan on tilanne niin uusi ja outo ja olin pahasti vaikeuksissa ja tuen tarpeessa, koska pahoinvointi oli niin rajua, etten kyennyt olemaan jalkeilla käytännössä ollenkaan. Haluaisin myös jutella miehen kanssa enemmän ja suunnitella tulevaisuutta ja olisi se jotenkin ihanaa, että hän voisi yöpyä asunnollani edes kerran. Kaipa nainen tässä tilassa haluaisi enemmän tukea ja seuraa miehestään. Aiemmin suhde on pyörinyt sillä metodilla, että minä olen yöpynyt hänen luonaan, mutta määrättömästi sitä ei voi tehdä, sillä itsellänikin on lemmikkikissat ja nyt en ole oikeasti vaan jaksanut mennä, niin nyt sen vaan huomaa kuinka yhteinen aika vaan on kadonnut. Tiedän, että hän rakastaa minua kovasti, mutta hän on nyt jonkun sellaisen psyykkisen prosessin vallassa, ettei enempään pysty. Toivoisin, että hän puhuisi tästä jollekin ja saisi ulkopuolisen mielipiteen, sillä olen aika varma, että hän saisi vähän minun perspektiiviäni tähän, jos kysyisi keneltä tahansa.
Koira on kaiketi lähtökohtaisesti kiltti, mutta sille ei ole koskaan vedetty mitään rajoja. Pääongelma on se, että koira on täysin kouluttamaton eli syö pöydiltä täysin estottomasti ja menee ihan joka paikkaan minne haluaa, hyppii päin, riehuu ja vetää narussa ja esim. repii sohvatyynyt kappaleiksi. Kuitenkin se ottaa kovasti kontaktia omistajaan, mutta kun ei sille ole onnistuttu viestimään, että mitä siltä halutaan. Hassuinta on, että mieheni ei ole varsinainen koiraihminen, vaan koira päätyi hänelle aikoinaan osaksi vastentahtoisesti. Se tietysti selittää sen, ettei ole osannut kouluttaa, mutta minuakin kummastuttaa se, miten kauhean syvästi hän on siihen kiintynyt. Kuitenkin on luopunut niin monista vuokratakuista, kaveruussuhteista yms koiran tuhotöiden kanssa. Tosiaan toi pureminen oli osaksi oma vika, eli menin koskemaan ja rauhoittelemaan murisevaa koiraa, joka oli jo valmiiksi stressaantunut ja ylikierroksilla, koska sinä iltana oli vieraita talossa ja yksi vieras härnäsi ja hyppyytti koiraa ihan typerästi.
Paremmin ymmärtäisin sen surun, jos koira olisi lähtökohtaisesti menossa piikille, mutta tässä kohtaa sille ollaan etsimässä uutta kotia, jossa sille olisi enemmän aikaa. Koiran yksinään oleminen on myös liiallista mieheni työvuorojen vuoksi, joten siinä mielessäkin olisi hyvä jos se saisi osaavan koirakodin, jossa ei tarvitse olla yksin. Omia tunteitaan hän siis itkee, eikä siis varsinaisesti koiraa.
Mieheni on muuten ihana ihminen ja järkevä, mutta koiran kohdalla on joku sokea piste. On tässä asiassa käpertynyt itseensä niin paljon, ettei pysty näkemään minun puoltani asiassa. Kuulemma kesällä on kaikki toisin ja sitten hänellä on aikaa keskittyä minuun ja vauvaan. Tästä on joitakin kertoa riidelty ja nyt en enää vaan jaksa ottaa asiaa esiin. Hän ei taida oikein tajuta, että siihen ei ole kuin viisi kuukautta ja risat kun vauva on täysiaikainen ja se aika tulee menemään piinallisen nopeasti.
Itse asiassa minä olen myös itsekseni viihtyvä ihminen, eli siinä mielessä päivät kuluvat. Nyt vaan on tilanne niin uusi ja outo ja olin pahasti vaikeuksissa ja tuen tarpeessa, koska pahoinvointi oli niin rajua, etten kyennyt olemaan jalkeilla käytännössä ollenkaan. Haluaisin myös jutella miehen kanssa enemmän ja suunnitella tulevaisuutta ja olisi se jotenkin ihanaa, että hän voisi yöpyä asunnollani edes kerran. Kaipa nainen tässä tilassa haluaisi enemmän tukea ja seuraa miehestään. Aiemmin suhde on pyörinyt sillä metodilla, että minä olen yöpynyt hänen luonaan, mutta määrättömästi sitä ei voi tehdä, sillä itsellänikin on lemmikkikissat ja nyt en ole oikeasti vaan jaksanut mennä, niin nyt sen vaan huomaa kuinka yhteinen aika vaan on kadonnut. Tiedän, että hän rakastaa minua kovasti, mutta hän on nyt jonkun sellaisen psyykkisen prosessin vallassa, ettei enempään pysty. Toivoisin, että hän puhuisi tästä jollekin ja saisi ulkopuolisen mielipiteen, sillä olen aika varma, että hän saisi vähän minun perspektiiviäni tähän, jos kysyisi keneltä tahansa.
