Voi itku kun näkee noita parin minuutin ikäisiä vauvoja, jo pelkkä kuva saa tirauttelemaan..
En tiedä miksi, mutta mulle on tullut Hirveä pelko että mies ei osaa ottaa poikavauvaa vastaan kun hänen esikoisensa oli tyttö.
Olen myös huomannut sukulaisten juhlissa, että hän osaa niin luontevasti olla tyttöjen kanssa.
Mutta sillehän ei voi mitään, jos yhteys ei hänen puoleltaan heti synny..
Kyllä hän on innoissaan, mutta silti pyörittelen tällaisia ajoittain..
Kuinka surullista olisi, jos hän ei välittäisikään niin paljon tästä lapsesta?
Ja mulla ei ole kokemusta miltä näyttää/tuntuu/ kun ihmetellään rakkaan kanssa vauvaa, koska esikoisen synnytin yksin...
Se tilanne jännittää, pelkään että "mokaan" itsekin jotenkin, mies pelästyy kun alan ponnistamaan (viimeksi huusin kuin hyeena ja mua hävetti se, vaikka se on luonnollista).
Ollaan kai molemmat kokemattomia sillä tavalla että mies ei ole nähnyt alatiesynnytystä, koska hänen exänsä joutui hätäsektioon ennen koko ponnistusta tai avautumista, eikä mulla ole ollut miestä mukana alatiesynnytyksessä..
Olen sanonut miehelle "millainen synnyttäjä viimeksi olin", pyytelin anteeksi kätilöiltä aina supistuksen ja ponnistuksen loputtua, koska koin tilanteen niin vaivaannuttavaksi muille (kai se johtui siitä kun oli yksin, pyytelen kyllä muutenkin naurettavia asioita anteeksi).. Pyysin myös anteeksi kun kiroilin synnytyssalissa :D
Mietin että miten miehen läsnäolo vaikuttaa, ei ehkä tunnu niin yksinäiseltä... :) Tärkeintä on että vauva tulee pihalle, ja tiedän että itse tilanteessa ei kerkeä edes näitä ajattelemaan...