Meidän Pikku-Ukkelin matka maailmaan (synnytyskertomus)
Varoitan, että pitkä on[:D]
Kaikki siis alkoi, kun maaginen laskettu aika 40+0 saavutettiin. Jo viikon ajan oli ollut kipeähköjä supituksia, limatulppaa oli irronnut useana päivänä ja olo oli enemmän kuin valmis vauvan tuloon. Joka yö olin varma, siitä että pian lähdetään. No pikkuinen antoi kuitenkin odottaa itseään ja päättikin olla täsmällinen. Mulla oli varattu jo kaiken maailman vyöhyketerapiat, jos ei kohta alkaisi kuulumaan, mutta niinpä vaan mamma hätäili turhaan.
Lasketun päivän aamuna olo tuntui melko normaalilta, mutta silloin tällöin tulevat supistukset tuntuivat nyt jotenkin erilaisilta kuin ne viikon kestäneet menkkajomotukset, joiden luulin olleen kipeitä. Nämä supistukset tuntuivat enemmän alaselässä ja olivat tosiaan erilaisia. No aamupäivällä huomasin, että supistuksia tuli epäsäännöllisen säännöllisesti 5-10 minuutin välein ja ne saivat puuskuttamaan. Siinä sit päivän mittaan soittelin miehelle, että tänään saattaa olla lähtö. Supistukset jatkuivat jokseenkin samanlaisina iltaan saakka. Sitten seitsemän aikaan sanoin ukolle, että nyt lähdetään käymään synnärillä tarkistamassa onko mitään edistystä tapahtunut. Ukko oli vähän, että pitäiskö nyt ekana soittaa, mut mä olin niin monta päivää kärvistellyt kipujen kanssa, että mulle alkoi riittä. Päätin, että perkele minähän en kotia enää takasin tule ilman nyyttiä.
No synnärillä sit olin käyrillä sen 20 minsaa, jonka jälkeen sisätutkimus paljasti, että juurikaan edistystä ei ollut edellisviikon tarkistukseen tapahtunut. Auki olin parille sormelle ja kaulaa vielä jäljellä pari senttiä. Supistuksia piirtyi kuitenkin säännöllisesti käyrille ja kätilöt antoivat kaksi vaihtoehtoa. Joko annetaan peräruiske ja katsotaan alkaako edistystä tapahtuun tai sit lähdetään kotiin odotteleen, No päätin kokeilla sitä ruisketta ja johan läks vatsa toimimaan. Sairaalan kuteet päällä siinä sit hilluttin miehen kanssa, kivut oli ihan siedettäviä ja istuskelin jumppapallon päällä. Parin tunnin päästä mentiin taas käyrille ja olipa tapahtunut niin, että kohdunkaula oli kadonnut kokonaan. Siinä vaiheessa sain ranteeseen nimirannekkeen ja tajusin, että tänne jäädään nyt ja vauva syntyy nyt. APUA.
Mieskin oli ihan ihmeissään, kun oli ollut ihan varma, että kotiin palataan takasin. Koko ajan kyseltiin haluanko kivunlievitystä ja mä sanoin, että ei oo vielä tarvista. Siinä sit odoteltiin, että supistukset voimistuis ja tihenis. Rupesin jo vähän miettimään, että onko tää nyt sitä., kun ei kuitenkaan enempää satu ja muut mammat siellä teki kuolemaa. Seuraavan kerran pääsin käyrille joskus puolen yön aikaan. Käyrillä olon aikana ei tullut kun kaksi supistusta eikä alakerrassa ollut tapahtunut edistystä. Hirvee masis iski, että tässäkö tää nyt taas oli. Kätilö ehdotti, että sittenkin mentäis kotiin kerään vähän voimia, kun asutaan melki sairaalan vieressä. Tässä vaiheessa olin aivan kypsä kaikkeen ja todellakin valmis menemään takasin kotiin ja vetäseen omat kuteet niskaan.
Kotona mies meni nukkumaan ja kerään voimia. Minä menin suihkuun ja vetäsin Panadolia naamaan. Jotenkin tilanne tuntui supistusten osalta rauhoittuvan, nukuttua en saanut, mutta jossain horrostilassa olin aamuun asti. Aamusella sit rupes taas supistaan uudestaan säännöllisesti ja voi helkkari niissä supistuksissa olikin sitten ihan uutta potkua. Ensimmäinen kunnon suppari pisti kunnolla ulvomaan kippurassa, hoipuin vessaan, missä huomasin limasta ja veristä vuotoo runsaasti ja voi perkele kun sattui. Mies meni ihan paniikkiin ja sanoi, että nyt kyllä lähetään ja äkkiä. Tää oli just semmonen tilanne, mitä en olis halunnut. Hallitsemattomat kivut kotona ja paniikki, miten selviää autoon asti.
Klo 8.30 saavuttiin takasin synnärille ja olin jo tosi kipee. Selkää poltti ja kramppasi. Käyrillä olo oli tuskasta ja jotain taisin sielläkin ulista. Sisätutkimus paljasti, että kohdunsuu oli lähtenyt aukeemaan ja lapsivettäkin tihutti. Synnytys siis katsottin alkaneeksi klo 8.00.
Ei muuta kun sairaalan kuteet takasin niskaan ja päästiin suoraan siirtyyn synnytyssaliin. Alku siellä oli ihan ok kipujen kanssa. Harjoittelin ilokaasun käyttöä ja se osoittautuikin ihan hyväksi pöhnän aiheuttajaksi, vaikkei kipuja pois vienytkään. Se oli kyllä tosi pahan hajusta ja makusta, enkö oikeen aluksi uskaltanut vetästä kunnolla. Oksennuskin tais kerran tulla. Ja välillä kun pahasti supisti, niin ei vaan pystynyt pitään sitä maskia naamalla.
Se pisti vähän ihmetyttään, että kovasti kätilö yritti alusta saakka tunkea jos jonkinlaista kipulääkettä tai piikkiä, epiduraaliakin ehdotti heti alussa. Mä kun kuitenkin ajattelin siirtyä kevyestä sarjasta raskaaseen enkä toisinpäin. Halusin kuitenkin kokea jollain asteella nuo synnytyskivut. Klo 11 maissa oltiin jo suunnittelemassa kohdunkaulan puudutetta, kun olin jo aikas kipee. No päätin sit kuitenkin kävästä suihkussa, jos siitä olis mitään hyötyä. Pinnikin oli jo kerran ruuvattu vauvan päähän ja jouduttiin sit mun suihkuseikkailun takia ottaan pois.
Suihkusta tultuani olin jo tosi kipee ja tuntu, että liikkuminenkin oli yhtä tuskaa. Jotenkin se särky ja polte lantiossa ja selässä oli sanoin kuvaaamatonta. Klo 11.11 lääkäri tuli antamaan PCB puudutteen ja se satttui aivan helvetisti, kun se siellä siellä sisällä venytteli ja sörkki sitä kohdunkaulaa. Ja sit vielä kun supisti, niin oli tosi vaikee pysyä paikoillaan. Musta tuntu, että kipu aina vaan kiipeää ylöspäin, mut ei koskaan tuu takas alas. Parin supistuksen jälkeen alkoi pahimmat kivut helpottaan eli tunsin supistuksen kipeenä, mutta en sitä pahinta kipupiikkiä. Ehkä noin tunnin verran puudutus auttoi, mutta sit alkoi taas ne tuskalliset kivut tuleen puudutuksen läpi ja aloin oleen jo jonkunmoisessa horkassa, sekä kivusta että ilokaasusta. Musta tuntu, että joka paikkaan sattu niin paljon, että asennon vaihtokin sängyssä oli tuskaa.
Lämpöpusseja tungettiin mahaan ja selkää, mut jotenkin ne ahdisti mua ja halusin ne pois. Kohdunkaula oli tässä vaiheessa auki jotain viis senttiä. Synnytyksessä oli mukana myös opiskelija ja voi sitä tuskaa, kun molemmat vuorotellen sörkki pahimman supistuksen aikaan alapäätä. Meillä oli mukana pari rentoutuslevyä ja koinkin ne tosi hyviksi. Jotenkin se letkeä musiikki rentoutti ainakin supistusten välillä. Ainoa kohta oli kun meni hermot, kun levyllä ulvoi joku kiimainen jakkihärkä ja me revettiin ihan täysin ja se nauraminen sattui ihan pirusti joka paikkaan. No joo siinä kohtaa vaihdettiin toinen levy.
Ajantaju on hukkunut tässä kohtaa ihan täysin, joten täytyy luntata synnytyskertomuksesta. Muistan vaan kun supistuksen tullessa en voinut muuta kun ulvoa ja ölistä. Siis jotain aaaaaaa uuuuuuu tyylistä. Se todellakin auttoi. muutama perkelekin tais tulla. Supistuksen alko pommittaan jo sillä tahdilla, että mä ajattelin kuolevani. Sit päätettiin ottaa vihdosta viimein se epiduraali, kun kätilö sanoi, että ihan hirveesti ei oo edistystä tapahtunut entiseen. No anestesia lääkäri oli varattuna, joten joku tuli sit laittaan vielä toisen kerran PCB:n, eikä se auttanut yhtään. Muistan vaan että olin ihan sekasin ja lääkäri käytti sitä tilaa hyväkseen ja alko sörkkiin sillä piikillä tonne alakertaan ja mä huusin ku hyeena. Nää hetket tais olla niitä synnytyksen tuskasimpia, kohdunsuu oli 8cm auki. Epiduraalin laitosta en muista muuta, kun että mun oma kehon-ja mielenhallinta oli jossain aivan muualla enkä pystynyt edes liikkumaan kun kätilö pyysi siirtymään sängyn reunaan. No sit ne kai väkisin liikuttivat ja pitivät mua kippurassa siinä petillä, kun minä vetelin ilokaasua ja kuulemma kyselin onko kaikilla kaikki hyvin. Olin aivan pökissä. Sit tunsin yhtäkkiä lämpöä selässä ja semmosen sähköiskun jalassa ja kivut oli poissa. Kätilö pisti vielä oksitosiinia tippumaan, että saatiin supistuksiin enemmän volyymia. Mä aloin vaan täriseen hirveesti , kun kroppa alko rentoutuun ja jalkoja ja masua pisteli hassusti. Mieskin kiitti luojaa, että kivut olivat pois ja katseli vaan niitä kauheita lukemia ruudulta enkä mä tuntenut mitään. Sit oon vissiin vähän yrittänyt levätä ja nukkua.
No siitä epiduraalin laitosta meni viissiin reilu tunti, kun kätilö tuli katsomaan tilannetta ja olin täysin auki. Jonkin verran oli jo kakkahädän tunnetta, mut ei pahasti. Kätilö sanoi, että heillä on vuoron vaihto, että jos alkaa painetta tuntuun, niin saa alkaa ähkimään. No mä siinä yritin siis ähkiä kyljellään ja tuntu kovin toivottomalta. Supistukset alko tuntuun jo epiduraalin läpi tosi pahoina selässä ja siitä sai lisäpotkua ponnistamiseen. Kun vuoro oli vaihtunut siirryttiin puoli-istuvaan asentoon ja siinä alettin sit ponnistaan. Hitto kun musta tuntu, että vaikka mä kuinka ponnistin, niin mikään ei tuolla alakerrassa liiku. Yhden supistuksen aikana saatto keretä neljäkin kertaa ponnistaan ja musta tuntu, että mun pumppu vetelee viimesiään. Se oli vaan pakko työntää, kun supisti niin kipeesti. mies piti koko ajan kädestä, mikä antoi hirveesti voimia. Sit kohta aloin tunteen, että sieltä oikeesti on joku tulossa ja naama punasena ponnistin minkä pystyin. Kätilö oli tosi kannustava ja kertoi koko ajan mitä tapahtuu. Hermostutti vaan, kun aina sanottiin, että vielä vähän vielä vähän.
Jossain vaiheessa huomasin, että taustalle oli ilmestynyt lääkäri selvästikin tarkkailemaan vauvan sydänääniä, jotka laski ponnistuksen aikana ihan olemattomiin. Kukaan ei mitään sanonut, mutta tajusin, että nyt on kiire saada vauva maailmaan. Siitä sain lisäpotkua ja pian pää pulpahtikin pihalle. Loppukroppaa ulos kiskottaessa tuntu oikeesti, että halkee, mutta muuten vauvan tulo tuolta aukosta ei ollut mitään verrattuna supistuksiin. Ehkä epiduraalikin auttoi siinä tunnottomuudessa. Jossain vaiheessa kätilö leikkasi välilihankin, mutta niissä tuskissa, ei haitannut yhtään. Pääasia, että vauva saatiin ulos pian.
Pikku-ukko siis syntyi maailmaan 22.4.2010 klo 15.31. Mä en voinut kun porata, osaksi vauvasta osaksi siitä että kivut helpottivat. Vauva oli ensin hiljaa ja vähän sininen, siksi saikin ensin vaan 7 apgarin pistettä. Siitä kuitenkin pian virkosi ja yhdeksän pistettä tuli viiden minuutin päästä. Tunnekuohu oli kuitenkin uskomaton. Siinä se pieni nyt oli, tullut meidän elämään jäädäkseen.
Siinä sit tuoreet vanhemmat ihmetteli toista, kun mua kursittiin kokoon. Pari tikkiä vaan tuli ja kuulemma siisti haava. Pääasia ettei päässyt repeemään. Istukka tuli helposti ulos kymmenessä minuutissa. Tunti siinä yritettiin tisutella ja sitten isi pääsi mittailemaan ja pesemään vauvaa ja mä pääsin suihkuun. Jokseenkin oli pökkeröinen olo. Siitä sit yhdessä kävellen siirryttiin osastolle.
Synnytyksestä jäi kuitenkin positiivinen kuva, vaikka kivut olivatkin uskomattomia ja todella yllättivät. Näin jälkikäteen ajateltuna, sehän oli vaan pieni alkusoitto kaikelle tulevalle ja uudelleenkin voisin harkita synnyttäväni. Mieheni oli korvaamaton tuki eikä olla vielä koskaan noin hyvin puhallettu yhteen hiileen. Ikinä en olisi yksin selvinnyt ja yhdessä voidaan muistella yhtä elämämme hienoimmista tapahtumista. Uuden elämän syntymää <3.
Synnytyksen kesto 7h 31min: avautuminen 7h 8min, ponnistus 23min, jälkeiset 10min