Mä olin vasta 16-vuotias kun lähdin esikoista synnyttämään, joten synnnytystietous oli aika vähäistä, mitä nyt neuvolassa ja valmennuksessa oltiin asiaa käsitelty. Mun kohdalla se oli hyvä juttu etten tiennyt mitä tuleman pitää. Kaikki meni omalla painollaan, kivunlievityksiä sain riittävästi (suihku, lämpötyyny, ilokaasu ja epiduraali). Avautumisvaihe oli melko pitkä, mutta epiduraalin ansiosta siedettävä. Ponnistusvaihe kesti 45min mutta aika meni niin nopeasti, etten edes tajunnut niin kauaa ponnistaneeni. Istukka jäi jumiin, eikä lähtenyt irtoamaan, vaikka kolme henkilöä painoi ja veti ja rynnoi ja laittoi oksitosiinia (tässä kohtaa sain kipulääkettä suoraan suoneen ja se pisti pään sekaisin). Se oli synnytyksen kamalin 1,5h kun väkipakolla yritettiin istukkaa repiä irti, rukoilin kätilöä lopettamaan ja jättämään sen sinne tai mitä tahansa että se kipu loppuisi. Lopuksi lääkäri kävi sen nyppäämässä jumalattoman kokosilla pihdeillä. Sen jälkeen kipu oli ohi. Luulin synnyttäneeni pienen pojan, mutta sainkin "ison", 4030g, tytön
Sairaalan henkilökunta oli todella asiansa osaavia ja huolehtivia, synnytyksestä jäi loppujenlopuksi positiiviset mielikuvat, tosi aika sumuiset kaiken lääketokkuran takia.
Toisen synnytyksen, jostain mielenhäiriöstä johtuen, halusin mahdollisimman luomuna. No luomunahan sitten mentiin, ilokaasusta otin yhdet henkoset, mutta kivut oli siinä vaiheessa jo niin kovat, etten pystynyt hengittämään maskiin. Menin ihan lukkoon, kun supistuskivut yhtäkkiä muuttuivat täysin lamaannuttaviksi. Sitä ennen olin pystynyt hallitsemaan kipua hengityksen ja liikkeen avulla. Sitten olinkin täysin lamaantunut. hengitys ei sujunut ja lihastakaan en pystynyt liikauttamaan. Taistelin tahtomattani supistuksia ja kipua vastaan. Pääni oli ihan liian selvä koko touhuun tajusin ihan liian hyvin mitä tapahtui. Ponnistusvaihe oli tuskaa. Tunsin jokaisella ponnistuksella miten vauvan pää työntyi synnytyskanavassa eteenpäin ja jokaisen supistuksen loputtua se valui takaisin. Itkin ja pelkäsin, miten luonnottomalta se tuntuikaan ponnistaa taas uudestaan, tuntea se viiltävä kipu taas uudestaan ja huomata, miten vauva vaan liukuu takaisin kaikesta huolimatta. Nopeastihan se ponnistusvaihe oli oikeasti ohi, mutta jokainen minuutti niistä seitsemästä tuntui vähintään puolelta tunnilta! Tästä viisastuneena pyydän epiduraalia ja ilokaasua ja spinaalia ja ihan mitä ikinä onkaan tarjolla, HETI, kun astelen sairaalan ovista sisään! :D Ja tosiaan ekasta laitettiin 2 tikkiä ja toisesta (3750g) ei yhtään.
Mutta ensisynnyttäjille neuvoksi, hengittäkää! Opetelkaa rauhallinen ja rentouttava hengitystapa ja käyttäkää sitä apuna avautumisvaiheessa. Se helpottaa kipua ja nopeuttaa avautumista. Missään nimessä älkää taistelko kipua vastaan, mitä enemmän lihaksiä pitää jännityksessä (etenkin kasvojen alueen lihakset) sitä hitaammin avautuminen tapahtuu.