Synnytys

Heinis

Oman äänensä löytänyt
Siihen on vielä pitkä matka, mutta mielessä jatkuvasti...

Eli keskustelua tulevasta synnytyksestä ja aiemmista. Mikä ensisynnyttäjiä pelottaa tai mietityttää? Mitä vinkkejä uudelleensynnyttäjät osaa antaa? Onko aiempi synnytys jättänyt jotain pelkotiloja?
 
Meillä esikoinen syntyi kahden päivän käynnistelyn jälkeen raskausviikolla 38+6.

Olin joutunut kontrolliin viikolla 36, kun vauvan mahanympärys ei vastannut viikkoja, vaan kulki muistaakseni neljä viikkoa jäljessä. Lopulta sitten tuli tuo käynnistyspäätös. Aloitettiin ballongilla, joka pysyi vuorokauden paikallaan, mutta ei tehnyt työtään. Eli ihan nollatilanteessa oltiin. Sain sitten cytoteciä varovaisen pieninä annoksina, ja vasta kun toisen päivän iltapäivänä sain reilumman annoksen, alkoi supistukset.

Olin käyrällä, kun supistuksen aikana meni vedet.
1, 5 tuntia kävelin osaston käytävää edestakaisin helpottaakseni kipua. Odottelin miestä paikalle kun kätilö sanoi että kun itsestä siltä tuntuu, siirrytään synnytyssalin puolelle.

Kun pääsin synnytyssaliin, sain ilokaasua. Se auttoi, mutta vastaavasti teki sitten pahan olon. Luovuin siitä aika pian ja jumppapallon kanssa pärjäsin hetken. Sain sitten oxynormia lihakseen, ja voi miten hyvin se minulla auttoi. Siirsin jumppapallon suihkuun ja 45 minuuttia siellä rentouduin, mikä nopeutti avautumista. Aukesin kolmen vartin aikana 5 senttiä.

Kun anestesialääkäri ehti paikalle, sain epiduraalin. Katseltiin kätilön ja miehen kanssa Voice of Finlandia ja juteltiin mukavia :wink
Yhtäkkiä alkoi ahdistaa, ja alettiin vähän harjoittelemaan ponnistusta kun olin täysin auki. Siinäpä ei ehditty harjoittelemaan, kun tyttö jo syntyi :)


Koko urakka kesti 7 tuntia ja 15 minuuttia, ponnistusvaihe vei tuon vartin. Synnytys oli ihana, ja olin niin iloinen mahtavasta kätilöstä joka auttoi lapsen niin rauhallisesti maailmaan, että mitään vaurioita ei alapäähän tullut. Istuin ja kävelin heti synnytyksen jälkeen.

Olen ylpeä siitä, että sain pidettyä itseni rauhallisena kivuista huolimatta.

Nyt pelottaa, että voiko toinen synnytys olla yhtä ihana kokemus?
 
Mä pelkäsin kanssa esikoisen synnyttämistä ihan hulluna, olin tosi iso ja kävin jo synnytystapa-arviossakin kun luultiin vauvaa jätiksi, ei kuitenkaan ollut, reilu 3,3 kg.
Vedet alkoi tulemaan tiputellen ja testeissä ei näyttänyt, että olis lapsivettä, mutta itse olin varma. No 2 päivää odoteltiin ennen kuin käynnistettiin, omia suppareita ei tullut ollenkaan eikä siis ollut kipuja. Pyysin kyllä kaikki lääkkeet ilokaasusta epiin, enkä kyllä muista kipuja ollenkaan kokeneeni synnytyksessä. Lapsi oli vielä sivuuttain pitkän aikaan ja oltiin jo melkeinpä sektioon menossa, mutta onneksi kääntyi ja saatiin imukupilla ulos, 9 pisteen lapsukainen :) 13,5 tuntia meni ja mulla fiilis, että ois voinut juosta vaikka maratonin. No seuraavana aamuna olikin sitten jo vähän paikat kipeenä :D Mulla jäi hyvä fiilis koko hommasta, naistenklinikalla ihana, osaava henkilökunta ja mieheni tuki oli jotain korvaamatonta :Heartred Niin ja esikoinen siis syntyi 41+5.

Mun neuvo on, älkää karsastako niitä helpottavia lääkkeitä ja imetykseen kannattaa pyytää apua heti jos ei suju!

Toki tuleva synnytys, jos sinne asti päästään, pelottaa mahdollisine kipuineen, mutta palkinto on jotain ihan :Heartred
 
Mä oon samaa mieltä kun heppura! Jos vaan tilanne sallii, niin ilman muuta lääkkeet avuksi.
Lääkkeet auttaa rentoutumaan, mikä on mun mielestä yksi tosi tärkeä asia synnytyksessä. Ja kivuliaita muistoja ei tosiaan synnytyksestä löydy, muutakun supistuksista ihan alussa. :)
 
Mun ensimmäinen lapseni syntyi jalat edellä. Halusin koittaa alakautta ja sain luvan. Kätilö laittoi tipalla oksitosiinia suoneen kauheella tempolla, niin etten kerenny supistusten välillä juuri henkeä vetää. Eikä uskonut kun sanoin, että laita jumalauta pienemmälle sitä saakelin tippaa, että saa hengitettyä. Lisäksi se eukko sanoi, että älä hyvä ihminen huuda, kun ponnistusten aikana teki mieli karjua. Kipulääkkeitä en ottanu, kun mulla on aika korkee kipukynnys ja aivan hyvin synnytyksen kestinkin, vaikka tietenki vähän pelotti. Synnytys meni loppujen lopuksi hyvin.
Kivun kokemus on hyvin yksilöllinen ja jos vähänkin tuntuu, ettei tahdo kärsiä kivusta ja tahtoo esim. puudutuksen niin antaa palaa vaan. Pääasia, että kuuntelee ja uskoo omia tuntemuksia.
En usko, että tuo kyseinen kätilö olisi mulle mitään kivunlievitystä edes suonut, kun se vaikutti mun mielestä niin ilkeältä.
Toisen lapsen syntymää avusti taas ihan toisenlainen kätilö, aivan ihana ihminen, eikä tuntunut ollenkaan, että olisin ollut jotenki häiritsemässä hänen päivärutiiniaan :wink
 
Meillä aloitettiin käynnistys 38+0, koska raskausmyrkytys eteni ja viikot oli ok jne. Olin jo edellisen viikon ollut osastolla myrkytysseurannassa, viikonlopuksi pääsin kotiin. Maanantaiaamuna alkoi supistella kipeästi joskus kolmen-neljän aikaan. Kävin näyttäytymässä osastolla, josta mu läehettiin synnärille, kun olet noin kipeä. Käyrillä siellä jne, todettiin et synnytys on tainnut lähteä käyntiin. Ruokaa en voinut edes ajatella. Aiemminkin oli supistellut, mutta tiesin homman loppuvan kun alkoi tulla nälkä.

Joskus kymmenen maissa supparit hiipui ja ultrailtiin kahteenkin kertaan (opiskelija ultrasi myös) ja lääkäri kysyi et sopiiko käynnistää, kun prodet on aika kovalla plussalla virtsassa. Olin jo valmis, joten suostuin. Ensin puhkottiin kalvot ja odoteltiin reilu tunti. Mitään ei tapahtunut ja aloitettiin hiljaksiin tiputus (en muista mitä, mut supistuksia lisäävää ainetta). Ilokaasulla mentiin pitkälle iltapäivään, ja supparit tuli ihan ok. Ilokaasusta tuli iltapäiväsät sit jo vaan paha olo, eikä apua. Koska se myrkytys oli sen laatunen, verenpaine ei saanu nousta, päädyttiin epiduraaliin jossain vaiheessa, ehkä 15-16 aikaan. Siinä vaiheessa sit nukuinkin jonkun aikaa. Sit supparit kiihty ja aukeeminen lisäänty. Lopulta joskus 23 aikaan aloin olla 8-9cm auki, mut lapsukainen ei ollut laskeutunut. Sitä tippaa taidettiin lisätäkin jne. Sit tuli tosi kova ponnistamisen tarve, ja kätilö ensin sanokin et ponnista nyt hyvä tyttö. Totesin, et tää ei oo laskeutunut et onko mitään hyötyä.

Tippa kiinni ja ultraus taas. Jaa tää oliskin avotarjonnassa, ei mahdu. Siinä kohti kätilö varovasti kyseli, josko sectio olis ok. Vastasin heti, et jeps kiitos kyllä. Mulla oli ollu koko raskauden tunne et sectioon mennään. Oliskohan sit kello ollu jotain 2-3 yöllä kun kärrättiin saliin ja leikattiin.

Crp oli pahasti mulla koholla, yli 200, joten samantien antibiootille (jolle sit parin päivän päästä allergisoiduin). Osastolla oltiin lauantaihin saakka, ja sit mun arvot oli ok ja meidät voitiin kotiuttaa.

Se, mistä olen kiitollinen, et se kätilö kuunteli mua kun sanoin et ei ole laskeutunut. Olisin varmaan revennyt aika pahoin jos väkisin olis ulos punnerrettu avotarjonnassa tai sit menty aika vauhdilla sinne leikkuriin. Osastolla oli tosi tylsää olla noin kauan, ja imetysohjaus oli luokatonta.

Toivon et tän sais synnyttää alakautta ja olis aikaa ensimmäiselle imetykselle rauhassa ja et siihenkin ohjattais paremmin. Toisaalta osaan itsekin jo asioita enemmän ja uskallan luottaa kokemuksen voimalla omiin tuntemuksiini.
 
Mun eka synnytys oli traumaattinen, ja päättyi kiireelliseen sektioon. Syy sektioon oli avotarjonta (ei mahtunut ulos, ahdas lantio) ja vauvan sydänäänien heikkeneminen pitkän ponnistuksen takia. Myös toinen synnytys päättyi kiireelliseen sektioon, taas avotarjonta.

Seuraava onkin sitten suunniteltu sektio. Sekin kyllä jännittää. Varsinkin, kun edellisen sektion yhteydessä onnistuivat leikkaamaan auki myös mun virtsarakon josta seurasi sitten omat hoitonsa.. :/ Molemmat aiemmat synnytyskokemukset siis aika huonoja. :sad001 Sekin jännittää, että saako vauvan heti vierihoitoon heräämön jälkeen.. Kuopus otti vauhtia vastasyntyneiden teholta, ja se oli raskasta yksin maata leikkauksen jälkeen ilman vauvaa.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Mulla edessä toinen kerta ja ensimmäinen oli helppo. Kätilö ja lääkäri totesivat et mikäli teet toisen, niin ilmoita että osataan olla vuorossa.

Neuvona kai vaan et mikäli oot sellainen kuten mie, et tuntematon pelottaa niin tutustu aiheeseen. Mä luin eri vaiheet ja hahmotin itelleni mielessä sen kulun, joka jotenkin helpotti ku vähän tiesin et eka näin, sit ehkä näin jne.
Mut jos oot sellanen et tieto lisää tuskaa niin go with the flow ja anna luonnon hoitaa ja kropan kertoa. Kyllä siinä itekin synnytyksen käynnistyes osaa sit toimia ja sairaalahenkilökunta auttaa.

Niin ja lisättäköön et mie lähin 7h kotona hengailun päätteksi seku vain näytille et passittavat kotiin. Olin tulotarkastuksessa 4cm auki ja siitä vajaa 2h eteenpäin oli tyttö sylissä.
Sitä kun sanotaan et kyllä sää sit tiedät ku pitää lähtee...


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Mun eka synnyttys oli aika helppo sanoisin. Johtunee varmaan myös siitä, että kuvittelin sen mielessäni niin paljon pahemmaksi. Repeytymisiä ei hirvbeenä tullut, pari tikkiä vain vasemmalle puolelle. Enkä edes tikkien laittoa tuntenut, kun vauveli oli rinnalla jo ja olin siihen täysin keskittynyt. Toki aika kultaa muistot, kyllähän se kipeetä teki, mutta hyvillä mielin menen uudestaankin :)
 
Minä synnytin ensimmäiseni yli 7 vuotta sitten. Ja 6 v meni, kunnes päätin, että haluan kokea sen uudestaan.
Moni asia meni tyhmästi siinä synnytyksessä, ja ihan omaa hölmöyttä. Ja kätilön kokemattomuutta. Tällaisia:

- Olin kuvitellut supistukset mielessäni erilaisiksi; säikähdin, kun ne olikin ihan muuta. En voinutkaan "elää" enkä kontrolloida niitä.
- Tyttö oli kääntynyt perätilaan joskus viikolla 26, ja neuvolan täti ei tajunnut sitä ajoissa. Rajuja kääntöjä yritettiin liian myöhään, ja minut painostettiin alatiesynnytykseen, vaikka menin viime metreillä paniikkiin.
- Sain kätilöksi ruuhkan takia naisen, joka ei niitä hommia yleensä tehnyt ollenkaan. Ja hän viettikin aikaansa jossain ihan muualla kuin minun tukena. Lämpötyynyt kävi tuomassa kipuihin, eikä tarjonnut muuta helpotusta. Vasta aika paljon myöhemmin laitettiin epiduraali.
- Ja isääkään ei hän tajunnut kutsua paikalle. Itse en enää tajunnut mistään mitään silloin, kun olisi pitänyt mies paikalle soittaa. Minä sain maata vain sängyssä selällään (PT:n varotoimi kun vedet on menneet).
- PT synnytyksessä joutui tekemään töitä aika lailla itse, ja lääkäri vaan toppuutteli, ettei lasta työnnä liian nopsaan ulos. Se oli aika rasittavaa. Tyttö oli kyllä ideaaliasennossa, eli linkkuveitsenä, mutta hänet piti tosiaan sentti kerrallaan pusertaa eteenpäin ja sitten supistusten välillä imaista taas takaisin, ja tätä jatkettiin kunnes puoliksi oli kappale ulkona. Sittenhän se olikin vain että "plumps".
- Synnytys vei aikaa noin seittemän tuntia (vesien menosta), ja siitä ponnistelua puolisentoista tuntia. Se mulle luvattiin, että jos kaksi tuntia alkaa lähestyä, viedään minut sektioon. Se ei vain ollut kellään toivelistalla lauantaiaamuyöstä, kun mulla on veriryhmäkin sellainen, ettei mulle ois ollut verta tarjolla, jos ois isompi vuoto tullut.

Eli kokemus minulla oli ihan henkilökemioiden takia surkea. Ja ennakko-odotukset meni metsään. En jotenkin tajunnut/osannut vaatia itselleni parempaa apua, vaan kärvistelin vain. Ja todennäköisesti vastustelin jokaista supparia niin, että se teki paljon kipeempää kuin mitä tarvis.

Mitähän tähän vielä sanoisi. Ainakin se on kaikissa muissakin tarinoissa havaittavissa, että vaikka kokemus olisi miten hurja, vaarallinen tai kivulias tahansa, ja sen jälkeen tuntuu, ettei "ikinä koskaan enää", niin kyllä me silti siihen kaikki on uudelleen lähdetty, eli ei se ihan kamalaa sitten kuitenkaan ole :wink
 
Sheidi, täällä sama juttu, kaksi kiireellistä sektiota takana joten tämä seuraava onkin sitten suunniteltu sektio. Ja jännittää myös todella kovasti koska sektiossa on aina omat riskinsä... :sad001
 
Heippa!

Synnytin esikoisemme lokakuussa vuosi sitten :) Pyrin olemaan panikoimatta koko synnytystä koska mitä se sinäänsä auttaa.. Ajattelin että ulos se tulee joka tapauksessa panikoi sitä tai ei ;D Viimeiseen asti pyrin olemaan kylmä hermoinen :) Poika syntyi kuitenkin 2 viikkoa yliaikaisena käynnistetyllä synnytyksellä.

Olin aijemmin pelännyt aina että toivottavasti sitä ei käynnistettäisi koska olen kuullut, että kivut ovat niin kovemmat. Mutta jälkeen päin ajatellen onneksi sain olla sielä sairaalassa sitten heti kun supistukset alkoivat, en olisi kyllä niissä tuskissa kuvitellut käveleväni metriäkään ! =D

Synnytys itsessään meni omasta mielestäni hyvin! huomioiden poikamme paino joku oli 4,5 kg :D ja itse olen tällainen 50kg pikkuruinen tytöntyllerö :D monet sitä miettivätkin aina että miten ihmeessä olen saanut niin ison lapsen ALATEITSE :D mutta en pitänyt sitä juuri minään :D ehkä minulla vaan oli periksi antava lantio :)

palvelu oli sairaalassa hyvää, menin ensin supistusten alettua heti voimakkaina käynnistyksestä johtuen niin suihkuun lievittämään sillä kipua. istuin siis penkillä suihkun alla varmaan pari tuntia :D ja sen jälkeen pyysin miestäni pyytämään kätilöä huoneeseen että jos voisi pikkuhiljaa alkaa saamaan epiduraalia kun alkoi kivut jo olla sitä luokkaa. Sitten kätilö tuli ja hän sanoi että hakee lääkärin paikalle ketä sen laittaa, ja niin he tulivat hyvin pian. Menin sänkyyn suihkusta toivoen ettei supistusta tule sillä välilä : D Sitten sain epiduraalin ja olo helpottui huomattavasti. Aika meni kyllä kuin siivillä, vaikka voisi kuvitella että tuskissa aika menee kahta hitammin.. Mutta yhteensä sitten käynnistyksestä (sikiökalvojen puhkaisusta -> lapsivedet tuli ulos ja alkoi samantien supparit ) siitä meni yhteensä 6h niin poika oli maailmassa :) itse ponnistus vaihe kesti 40 min.. johtuen koosta, mutta ulos tuli kuitenkin! :)

Nyt olen siis uudestaan raskaana ja laskettuaika olisi siis heinäkuun tietämillä. Hiukan on alkanut se jännittämään että kun ensimmäinen meni niin hyvin ja sain kaiken tarvitsemani heti kun pyysin, että jos ensi kerralla ei menekkään kun elokuvissa :D Ja se juuri että kun synnytys tod näk käynnistyy ihan koti oloissa, niin miten sinne sairaalaan pääsee.. varsinkin kun meillä ei ole edes autoa :D sekä kun on jo tuo yksi reilu 1 vee poitsu :)

Mutta onhan tässä vielä aikaa tuohon kohokohtaan :P
 
Mainittakoon vielä ylempään liittyen, että epi oli siis ainoa mitä otin, en saanut edes ilokaasua :D Hoitajat kyllä siitä mainitsivat muiden joukossa mutta sanoivat samaan hengenvetoon että siitä ei kyllä ole mitään apua, eli eivät kyllä edes sitä minulle tarjonneetkaan :D olen kyllä lukenut monesti että se aiheuttaa pahoinvointia joilakin henkilöillä, joten olen ajatellut että pyrin olemaan seuraavassakin ilman :) oksenteleminen nyt vielä tuon tuskan ohessa puuttuisikin :D

Monestihan tois synnyttäjille tarjotaan kaippa sitä spinaalipuudutusta?? Itselläni jäi kyllä niin hyvät kokemukset epiduraalista, että haluaisin kyllä uudestaan sen! :) On myös muutamia äitiakavereita, joilla ei kuulemma epi ole auttanut.. sanoivat että kaippa laittaneet väärään paikkaan :/
 
LEELAN teksti vois olla kuin mun kirjottama!

Helppo synnytys, (ilokaasu ja kohdunkaulan puudutus)

Kotos lähdettiin kun supistukset 2-3min välein ( ei hirveän kipeitä). Sairaalassa 4 cm auki. Sit tuli noin 4 tunnin paussi jolloin makoilin ja lueskelin ja kattelin telkkaria ja sit sanoin että puhkaskaa kalvot. Siitä noin 2h oli vauveli sylissä. Episiotomia tehtiin, kun ponnistusvaiheessa (n30min ) alkoi vauvan sydänäänet heikkenemään ja haluttiin lapsi äkkiä ulos.

Haava oli tosi kipeä, mutta muuten synnytys kokemuksena oli tosi positiivinen ja haavakin parani aika joutuin.

Ei hirveästi seuraava synnytys pelota. Menee tilanteen edellyttämällä tavalla :)
 
Mie kans ehin just saada vain kohdunkaulanpuudutteen ☺️ en kyllä mitään sitä ennen tarvinnutkaan. Lääkäri totes tullessaan laittamaan et oot lähes täysin auki, en taida ehtiä laittaa.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Kolme synnytystä takana ja kaikki olivat omanlaisiaan...niin kuin varmasti myös tämä neljäs kunhan sinne saakka päästään. Voin joskus kirjoitella tarkemmin kokemuksia, mutta yhtä asiaa suosittelen kaikille, eli ammetta! Menkää ihmeessä jos vain pääsette, helpottaa kipuja TODELLA paljon ja paikat pehmenee ponnistusvaihetta varten. Ammeen ansiosta en revennyt kahden viimeisen kanssa ollenkaan. Esikon kanssa niitä tikkejä kyllä tuli, mutta silloin en vielä ammeen autuutta tuntenutkaan.

Lääkkeistä minulla on kahdenlaisia kokemuksia...hyviä ja ei niin onnistuneita. Toimiessaan ne ovat kyllä oiva apu :)
 
Kas, täällä on muitakin kiireellisellä sektiolla synnyttäneitä. Mulla meni myös tuo eka kiireelliseen sektioon, kun se ei vuorokauden pakerruksen jälkeen tullut pihalle eikä mun paikat vaan avautuneet millään. Sektiossa selvisi avosuutarjonta ja iso määrä endometrioosikudosta. Repeydyin myös sektiossa ja endometrioosikudoskin hankaloitti operaatiota, joten mut jouduttiin nukuttamaan ja kursimaan kasaan unten mailla. Mulla oli myös sektiosta toipuminen aika hankalaa, olin tosi kipeä melko pitkään.

Vähän ehkä jäi traumoja, joten saapa nähdä miten hommasta tällä kertaa selvitään. Itse synnytyshän mulla alkoi spontaanisti vesien menolla 41+0, mutta supistukset eivät meinanneet riittää vaan lopahtivat aina. Ironista sinänsä, koska mulla oli alkaneet supistukset joskus viikolla 27 ja jossain vaiheessa neuvolassakin vihjailtiin, että lapsi saattaa hyvinkin pukata ulos ennen laskettua aikaa. No ei tullut ei, kun jäi jumiin kokonaan.

Mutta silti pitää kokeilla uudelleen! :schocked028
 
Muokattu viimeksi:
Ensimmäinen syntyi laskettuna päivänä ensin meni vedet ja matkalla synnärille alkoi supistella. Jos oikein muistan niiin synnytys kesti noin12h josta ponnistusvaihe 50min.....poikani on jo 8v. joten tarkaan en enää muista! Mutta kokemus oli hyvä ja toisen lapsen kohdalla supistelut alkoi varhain edellisenä aamuna, minulla oli sovittuna neuvola käynti tuolle päivälle ja hoitaja sanoi että kyllä sinä tänään vielä lähdet synnyttämään. Niin lähdettiinkin, noin kuuden aikaan illalla alkoi supistukset koventua ja synnärille lähdettiin. Mitään sen kummempaa ei kuitenkaan tapahtunut sielläkään joten kätilö antoi kipupiikin (jonka ikävä kyllä iski luuhun ja näin aiheutti minulle aikamoisen vaivan) kankkuun ja unilääkettä jotta saisin nukuttua klo oli noin 23. Kätilö sanoi että joko synnytellään noin puol yksi tai sitten menee aamuun, ja niin tyttö syntyi klo0.37 ja ponnistusvaihe kesti huimat 3sekuntia. Oltiin juuri keretty saliin ja olin edelleen kyljellään kun kova paine ja kipu yllätti ja kun kätilö minut käänsi selälleen oli tytön pää jo näkyvissä ja seuraavalla ponnistuksella pihalla! Tästä toisestakin jäi ihan hyvä mieli vaikka oikeestaan ilman mitään lääkityksiä mentiin, mutta onneksi kesti niin vähän aikaa!
Ilokaasua tarjottiin molemmilla kerroilla mutta se ei minulle sopinut. Tuli vain huono olo ja hirveää huimausta, tuntui kuin kokohuone olisi pyörinyt!

Nyt sitten odotetaan mitä tuleman pitää tämän kolmannen kohdalla! Tänään vasta tein testin ja rv olisi 4+2!

Itse koin tuolloin kun esikoista odotin, että olisivat ihmiset olleet hiljaa ja pelottelematta kun kertoivat että synnytys on hirveää. Se on kipuineen päivineen ihana kokemus, eikä se kestä ikuisesti ja palkinto on ihana! :Heartred
 
Koko loppuraskauden toivoin, että synnytys käynnistettäisiin pian, koska raskausdiabetekseni takia pelkäsin vauvan kasvavan isoksi ja arvasin lantioni ahtaaksi, koska se on äitillä ja siskoillakin ahtaaksi todettu. Mainitsin tästä kahdelle eri lääkärille ja molemmat sisätutkimuksella totesivat lantion sopivaksi. Eivät siis alkaneet edes kuvaamaan. Ja ultrassa vauva ei vaikuttanut kovin isolta. Epäilivät ehkä nelikiloseksi.

Viikolla 42+jotaki menin äitipolille seurantaultraan ja tehtiin päätös käynnistämisestä. Kolmen päivän hyödyttömän sytotecin syönnin jälkeen laitettiin ballongi. Sillä sit yön aikana saatiin 3 senttiin, että päästiin puhkaseen kalvot.

Synnärillä klo10 aamulla puhkastiin kalvot ja aukesin vielä siihen neljään sentiin ja siihen jämähdin. Supistukset kipenivät koko päivän, mutta selvisin ilokaasulla iltakymmenneen. Sitten sovittin kätilön kans, että laitetaan epiduraali. Huonoa suomea puhuva mieslääkäri tuli sen pian laittamaan, olin sille illalle hänen kahdeksas epiduraali. Jotain meni kuitenkin vikaan. Ensinnäkään epiduraali ei vaikuttanut kipuihin yhtään mitenkään ja toiseksi tunsin selvästi putken selkärangassa ja se tunne oli kamala!! Kätilö (joka oli ihan hiiri!) ei minua tahtonut uskoa eikä myöskään anestesialääkäri, joka kutsuttiin takaisin. Uskoivat kuitenkin ja epiduraali poistettiin. Sain kipupiikin reiteen ja lisäksi kohdunkaulapuudutteen. Se vei viimein pahimmat kivut pois ja pystyin vähän nukahtamaan. Kello oli tuolloin kaksi yöllä.

Viiden aikaan kätilö tuli herätteleemään, teki sisätutkimuksen ja mittasi kuumeen, joka oli jo korkealla. En edelleenkään ollut auennut enempää, joten hän sanoi kysyvänsä lääkäriltä, josko mentäisiin sektioon. Epäili kuitenkin, että joudumme odottaan seitsemään asti, kunnes aamuvuoro saapuu. Lääkäri oli onneksi sitä mieltä, että samantien leikkaussaliin. Tämä 19 tuntia sen jälkeen, ku kalvot puhkastiin.

Tilanne tietysti pelotti, eritoten tieto, että sama anestesialääkäri tulee laittamaan epiduraaliin uusiksi. Mutta toisella kerralla se sujui niinkuin pitääkin, en tuntenut mitään ja alavartalo puutui. Poika syntyi klo7, 56cm ja 4490g. Leikkaavan lääkärin lausunto oli, että koska sikiö oli niin iso, ei mahtunut laskeutumaan ja siksi synnytys ei edennyt.

Sain pahan kohtutulehduksen ja serpit oli 250 vielä pari päivää leikkauksen jälkeen. Lisäksi poika ei alkanut tissille ja sokerit oli alhaalla, ni hän joutui lastenosastolle syöttöletkuun vuorokaudeksi. Olimme viisi päivää osastolla ennen kuin saimme kotiutusluvan. Yhteensä vietin sairaalassa siis 9 vuorokautta. Oon niin kade teille, jotka saatte kotona oottaa supistukset. Olkaa onnellisia :)

Mutta siinä minun tarinani. Rankka kokemus oli, mutta tällä kertaa olen viisaampi ja osaan pitää pääni. Ilokaasua suosittelen ainakin kokeilemaan, minun kohdallani se toimi loistavasti. Ensimmäisen puolen tunnin tai tunnin aikana se aiheutti vähän huonovointisuutta, mutta se meni ohi ja sen jälkeen olo oli kuin hiprakassa ja meillä oli miehen kanssa hirveän hauskaa muutaman tunnin ajan, kunnes kivut ajoivat minut omaan maailmaani.

Kiitos, kun sain jakaa :smiley-angelic003
 
Muokattu viimeksi:
Takaisin
Top