Minä synnytin ensimmäiseni yli 7 vuotta sitten. Ja 6 v meni, kunnes päätin, että haluan kokea sen uudestaan.
Moni asia meni tyhmästi siinä synnytyksessä, ja ihan omaa hölmöyttä. Ja kätilön kokemattomuutta. Tällaisia:
- Olin kuvitellut supistukset mielessäni erilaisiksi; säikähdin, kun ne olikin ihan muuta. En voinutkaan "elää" enkä kontrolloida niitä.
- Tyttö oli kääntynyt perätilaan joskus viikolla 26, ja neuvolan täti ei tajunnut sitä ajoissa. Rajuja kääntöjä yritettiin liian myöhään, ja minut painostettiin alatiesynnytykseen, vaikka menin viime metreillä paniikkiin.
- Sain kätilöksi ruuhkan takia naisen, joka ei niitä hommia yleensä tehnyt ollenkaan. Ja hän viettikin aikaansa jossain ihan muualla kuin minun tukena. Lämpötyynyt kävi tuomassa kipuihin, eikä tarjonnut muuta helpotusta. Vasta aika paljon myöhemmin laitettiin epiduraali.
- Ja isääkään ei hän tajunnut kutsua paikalle. Itse en enää tajunnut mistään mitään silloin, kun olisi pitänyt mies paikalle soittaa. Minä sain maata vain sängyssä selällään (PT:n varotoimi kun vedet on menneet).
- PT synnytyksessä joutui tekemään töitä aika lailla itse, ja lääkäri vaan toppuutteli, ettei lasta työnnä liian nopsaan ulos. Se oli aika rasittavaa. Tyttö oli kyllä ideaaliasennossa, eli linkkuveitsenä, mutta hänet piti tosiaan sentti kerrallaan pusertaa eteenpäin ja sitten supistusten välillä imaista taas takaisin, ja tätä jatkettiin kunnes puoliksi oli kappale ulkona. Sittenhän se olikin vain että "plumps".
- Synnytys vei aikaa noin seittemän tuntia (vesien menosta), ja siitä ponnistelua puolisentoista tuntia. Se mulle luvattiin, että jos kaksi tuntia alkaa lähestyä, viedään minut sektioon. Se ei vain ollut kellään toivelistalla lauantaiaamuyöstä, kun mulla on veriryhmäkin sellainen, ettei mulle ois ollut verta tarjolla, jos ois isompi vuoto tullut.
Eli kokemus minulla oli ihan henkilökemioiden takia surkea. Ja ennakko-odotukset meni metsään. En jotenkin tajunnut/osannut vaatia itselleni parempaa apua, vaan kärvistelin vain. Ja todennäköisesti vastustelin jokaista supparia niin, että se teki paljon kipeempää kuin mitä tarvis.
Mitähän tähän vielä sanoisi. Ainakin se on kaikissa muissakin tarinoissa havaittavissa, että vaikka kokemus olisi miten hurja, vaarallinen tai kivulias tahansa, ja sen jälkeen tuntuu, ettei "ikinä koskaan enää", niin kyllä me silti siihen kaikki on uudelleen lähdetty, eli ei se ihan kamalaa sitten kuitenkaan ole