Suurperheellisten pulinapalsta <3

[Pikkuvarpaat]

Voimia kaikille
Ihanaa kun sain kaikki lapsoset kotia kohta pääsevät muutkin kesälaitumille
Tympäsee ku toinen käsi niin turha ja kipee ettei voi haarukkaa pitää mut töitä pakko tehdä..lääkäri tuumas että ei leikata vielä vaan odotellaan..kysyin et mitä? No eipä sanonu mitään ju et silleen

 

[Oreo]

Me ollaan virallisesti nyt suurperhe. Joten kai mä tännekin voin kolmen lapsen ansioilla tulla hölisemään
Oikeesti mä tulen tänne kurkkimaan, että onko suurperheellisillä oikeasti niin rankkaa.
No ei suinkaan.
Kuumeilen neljännestä lapsesta, vaikka kolmaskin on vasta vajaa 5kk.
Mies ei halua enempää, ja itsekin olin suurperheen lapsena sitä mieltä, että mustahan ei suurperheen äitiä tule!

Mutta google väittää, että nyt oon se suurperheen äiti. Joten samahan se on kunnolla sitten olla, vai mitä
Haluaisin pienimmälle kaverin pienellä ikäerolla. Se vaan toisi niin paljon muutoksia, että tuun vähän kurkkimaan, miten teillä menee arki oikeasti monen lapsen kanssa

 

[Sointu-Helmiina]

Tervetuloa Oreo! Saanko kysyä, miksi koit, ettet halua suurperheen äidiksi? Oliko äidillänne rankkaa? Paljonko teitä on?

Sinänsä tuo kolme on hyvä raja, vaikka pidänkin määritelmää suurperheestä mediassa liioiteltuna, että onhan siinä vissi ero, tarvitseeko jakautua kahteen vai kolmeen suuntaan. Jotenkin kolmen kanssa dynamiikka on samansuuntainen kuin isomman määrän lapsia, koska harvemmin yli kolme tarvitsee äitiä JUST NYT.

Itse haaveilen edelleen vähintään kahdeksasta lapsesta, mutta samaan aikaan "lopetetaan" tähän viiteen. Mulla ei riitä resurssit useampaan väsyneeseen raskauteen, melkein vuosi vajaakäynnillä on lasten elämästä niin suuri osa. Mutta aina välillä harmittaa.

Arjessa "monilapsisuus" ei minusta kuormita kuin siirtymätilanteissa. Esim. rannalle koko porukan kanssa lähteminen on nyt vaikeaa, koska pienet vaativat koko huomioni, mutta isommat eivät ole niin isoja, että pärjäisivät täysin omillaan. Toki yksi erityinen lisäksi. Joten hommasin ison uima-altaan pihaan, ja käydään uimapaikassa noin kaksi kertaa mies aseella uhattuna mukaan. :D

Kotona 8-vuotiaasta ja 10-vuotiaasta on jo enemmän apua kuin "vaivaa", ja kaikki ovat lääpällään pikkusiskoihin. Kaksi tai useampi alle kouluikäinen toki tuo oman haasteensa, mutta toisaalta olen aina hämmästynyt, mitä kaikkea 2-vuotiaskin jo osaa.

Meillä on ollut ihana kesä, saa toivomaan, että kunpa voisin vaan pitää lapset kotikoulussa, mutta kyllähän heillä on hyvä olla muitakin kontakteja kuin oma perhe. :D Viikon päästä alkaa reissaaminen ja se vähän rasittaa etukäteen, mutta lapsista on ihanaa. Menen ensin junalla koko sakin kanssa, sitten äiti ottaa autoon kolme vanhinta ja itse jatkan junalla pikkutyttöjen kanssa (8 kk ja 2,5 v). Ei muuten näy junissa suuria perheitä, meitä hämmästellään sekä ääneen että ääneti. :D

Mun esikasvatukset muuten suurelta osin onnistuivat, nyt mulla on satoja taimia. ^^

Mitäs muiden kesään?

 

[Sointu-Helmiina]

Niin joo, matkustetaan siis täältä Varsinais-Suomesta Itä-Suomeen enoni mökille, tavataan sukua enemmänkin samalla. Siellä viikko, sitten viikko kotona, ja sitten Pohjanmaalle miehen puolen mökille viikoksi, ei juoksevaa vettä tai sähköä. Ihanaa, mutta vähän raskasta, haluaisin vaan kökkiä kotona. :P

 

[pilvikirsikka]

Mä aina ennen ihastellen ja ihmetellen katselin isoja perheitä, että miten ne pystyy! Mulle iso perhe ei ollut automaatio, mutta toisaalta olen ikäni hoitanut eläimiä ja niitä mulla on ollut aina kerrallaan paljon. Ennen lapsia haaveilin monesta koirasta ja nyt mulla on yksi koira ja useampi lapsi eli isoon ”perheeseen” olen jo tottunut tai se on tuntunut aina omalta jutulta.

Meillä on neljä alle kouluikäistä (esikoinen menee syksyllä kouluun) ja onhan tämä välillä melkoista Mutta hyvin ollaan selvitty. Isommat alkaa olla jo itsenäisempiä ja eniten ”kuormittaakin” nämä kaksi pienintä. Välillä kyllä mietin että en jaksa enää vauva+taapero -yhdistelmää, mutta toisaalta pienessä ikäerossa on myös puolensa.

Mä kans allekirjoitan tuon että kolmannen jälkeen se ero ei ole enää niin suuri! Neljäs solahti hyvin joukkoon ja uskon että sama on jos tulee lisää lapsia.

Aamulla mentiin uimarannalle ja vanhempi mies hämmästeli että ”sulla on oikein suurperhe kun on kolme, ei kun neljä lasta” eli siihen hämmästelyyn saa tosissaan tottua Välillä tuntuu että ollaan liikkuva pyörremyrsky, mutta onneksi maailmaan mahtuu ääntä ja liikettä :D mun mies tekee pitkiä päiviä niin pakko käydä kaupassakin lasten kanssa. Ei ne aina suju, mutta yleensä ihan ok :D

 

[Freya88]

Tervetuloa @Oreo

Meille on kuudes tulossa elokuussa ellei sitten jostakin syystä käynnistellä hyvissä ajoin jo kuukauden päästä.
Koskaan en lapsena tai teininä haaveillut isosta perheestä, omista lapsista ylipäänsä. Vauvakuume kuitenkin iski parikymppisenä ja sillä tiellä ollaan edelleen
Suurin muutos elämässä esikoisen jälkeen oli varmaankin juuri kolmannen syntymä kun talossa oli hetken aikaa kolme vaippaikäistä. Se oli rankkaa mutta siitä selvittiin. Lapsiluvun piti kolmannen kohdalla olla jo täysi mutta niin se vauvakuume muutaman vuoden päästä nosti päätään ja mieskin oli sitä mieltä että tulee jos on tullakseen.
Sittemmin perhe kasvoi vielä kahdella ja nyt tuntuu että kunhan tämä kuudes saadaan syliin niin meidän pesue taitaa olla täysi Toki mieltä saa aina muuttaa

Elämä ja lapset opettaa, ihmisenä ja äitinä olen kasvanut paljon lasten myötä. Jos minut olisi laitettu kylmiltäni viiden lapsen äidiksi, olisin ollut melkoisen peukalo keskellä kämmentä Nyt en vaihtaisi pois päivääkään vaikka välillä se huono päivä tuntuu olevan koko talossa.

 

[marsupilami]

Mä oon tässä ketjussa (tai aiemmin taisi olla "suurperheestä haaveilevat tm niminen ketju ), roikkunut jo silloin kun taisi olla vasta yksi tai kaksi lasta. Nyt niitä on neljä ❤❤❤❤
Ikäeroilla ja lasten luonteilla on kyllä suuri vaikutus arjessa jaksamiseen.
Oma kokemus on että tuntuu tosi hankalalta kun nuorin just opettelee itse syömistä ja potalla käyntiä, ja samalla talossa on vatsa vaivainen vauva. Että mielummin ikäero alle 2v tai sitten lähemmäksi 3v Mutta jouluna meillä on jo toivottavasti helpompaa
Kauhistuttaa kyllä kaikki tulevat flunssat, ja mahataudit...

 

[Foreverfever]

Meillä myös neljäs sujahti arkeen kuin huomaamatta. 3 vanhinta oli silloin jo "isoja" (3v, 4v ja 6v) neljännen syntyessä. Kolmosen vauva aikana oli kuitenkin kaikkien kanssa kädet aika täynnä.
Nyt tosiaan viidettä toivottu oikeastaan heti edellisen synnytyksen jälkeen. Pienessä iköerossa on rankkudesta huolimatta myös paljon hyviä puolia. Meille kyllä nyt näyttäisi että tulee ainakin yli 2v ikäero edelliseen, ei näy plussaa vieläkään.

 

[Oreo]

Meillä on vanhin myös menossa ekalle syksyllä, eli 7v nyt ikää. Tyttö on tosi tulinen luonteeltaan, ja ollaan napit vastakkain vähän väliä (tunnistan lapsessa oman luonteeni, ja tajuan, että mähän oon ihan **sipää välillä ).
Poika on 5v, ja pahin uhma menossa. Lisäksi terveyden kanssa ollut haasteita. Astmantyyppistä oireilua, atooppista ihottumaan ja nyt tic-oireita. Ei mitään vakavaa, mutta tuonut haasteita työelämään yhdistämisessä, kun päikystä on tullut soittoa vähän väliä.
Molemmat nukkui tosi huonosti, esikoisella oli koliikkia ja poika nyt nukkui muuten vaan huonosti.
Alle 2v ikäero oli rankka, kun molemmat heräili jonnekin 4v ikään asti monta kertaa yössä, ja tietysti eri aikaan.

Nyt tää helmikuinen nukkuu hyvin, on tosi tyytyväinen ja leppoisa tapaus. Isommista on apua ja molemmat lääpällään pikkusiskoon.
Uskaltaako tässä enää edes tehdä enempää
Raskaudetkin vaan pahenee joka kerta.

 

[dimou]

Mä oon kanssa pienesti suurperheestä haaveileva, niin oon tätä ketjua lukenut säännöllisesti jo pitempään. Olen itse nelilapsisesta perheestä, enkä mä sitäkään osannut pitää suurperheenä, niin tää nykyajan käsitystä kolmesta lapsesta jonain harvinaisena hämmästelyn kohteena tuntuu aika utopistiselta

Nuorena haaveilin kuudesta lapsesta, mutta se nyt oli vähän sellainen pilvilinna, kun ei vielä kunnolla tajunnut mitä kaikkea se lapsista huolehtiminen tarkoittaa ja minkälaisia resursseja vaatii, ajatteli vain että olisi kiva kun olisi elämää ympärillä. Sitten kävikin ilmi ettei lasten saanti ole minulle mikään itsestäänselvyys, vaan jouduttiin IVF:ään asti. Ensimmäisen vauva-aika oli minulle tosi rankka, ja myöhemmin paljastuikin että hän on autisminkirjolla. Lapsen erityisyyden ja omien raskautumisongelmien vuoksi mietin pitkään, josko lapsiluku jäisikin vain siihen yhteen. Päätettiin kuitenkin yrittää toistakin, ja taas jouduttiin IVF:n kautta menemään. Silloin ajattelin, ettei meille voi koskaan tulla kahta enempää (julkinen ei anna lapsettomuushoitoja enää kolmanteen yhteiseen) ja surin aika lailla sitä, ettei lapsiluku ole täysin omissa käsissä.

Kakkosen syntymän jälkeen ei otettu lainkaan ehkäisyä käyttöön, kun kumpikin kolmannesta kuitenkin haaveiltiin ja ajateltiin, ettei meillä kuitenkaan tärppää kun on kaksi IVF-alkuista lasta. Mutta niin vaan kävi, että nyt odotetaan kolmatta lasta, luomuihmettä Ensijärkytyksestä toipumisen jälkeen mulla tuli heti taas mieleen haaveet neljännestäkin lapsesta, saa nähdä saako miehen suostumaan vielä olemaan ilman ehkäisyä Plus pitää ihan tosissaan katsoa niitä resursseja, riittääkö jaksaminen miten edes kolmen kasvattamiseen ja onko muillakin lapsilla mahdollisesti jotain kehityksellisiä haasteita. Ero kolmen ja neljän lapsen perheenä näkyy tosi selkeästi (ainakin omassa päässäni) myös esim talossa, autossa, lomailussa...

Mutta aika näyttää. Ehkä mä vielä joskus pyörin täällä semisuurperheen äitinä neljän lapseni kanssa

 

[pilvikirsikka]

Mä oon kanssa pienesti suurperheestä haaveileva, niin oon tätä ketjua lukenut säännöllisesti jo pitempään. Olen itse nelilapsisesta perheestä, enkä mä sitäkään osannut pitää suurperheenä, niin tää nykyajan käsitystä kolmesta lapsesta jonain harvinaisena hämmästelyn kohteena tuntuu aika utopistiselta

Nuorena haaveilin kuudesta lapsesta, mutta se nyt oli vähän sellainen pilvilinna, kun ei vielä kunnolla tajunnut mitä kaikkea se lapsista huolehtiminen tarkoittaa ja minkälaisia resursseja vaatii, ajatteli vain että olisi kiva kun olisi elämää ympärillä. Sitten kävikin ilmi ettei lasten saanti ole minulle mikään itsestäänselvyys, vaan jouduttiin IVF:ään asti. Ensimmäisen vauva-aika oli minulle tosi rankka, ja myöhemmin paljastuikin että hän on autisminkirjolla. Lapsen erityisyyden ja omien raskautumisongelmien vuoksi mietin pitkään, josko lapsiluku jäisikin vain siihen yhteen. Päätettiin kuitenkin yrittää toistakin, ja taas jouduttiin IVF:n kautta menemään. Silloin ajattelin, ettei meille voi koskaan tulla kahta enempää (julkinen ei anna lapsettomuushoitoja enää kolmanteen yhteiseen) ja surin aika lailla sitä, ettei lapsiluku ole täysin omissa käsissä.

Kakkosen syntymän jälkeen ei otettu lainkaan ehkäisyä käyttöön, kun kumpikin kolmannesta kuitenkin haaveiltiin ja ajateltiin, ettei meillä kuitenkaan tärppää kun on kaksi IVF-alkuista lasta. Mutta niin vaan kävi, että nyt odotetaan kolmatta lasta, luomuihmettä Ensijärkytyksestä toipumisen jälkeen mulla tuli heti taas mieleen haaveet neljännestäkin lapsesta, saa nähdä saako miehen suostumaan vielä olemaan ilman ehkäisyä Plus pitää ihan tosissaan katsoa niitä resursseja, riittääkö jaksaminen miten edes kolmen kasvattamiseen ja onko muillakin lapsilla mahdollisesti jotain kehityksellisiä haasteita. Ero kolmen ja neljän lapsen perheenä näkyy tosi selkeästi (ainakin omassa päässäni) myös esim talossa, autossa, lomailussa...

Mutta aika näyttää. Ehkä mä vielä joskus pyörin täällä semisuurperheen äitinä neljän lapseni kanssa

Ihana yllätys, onnea!

 

[Oreo]

Onnea luomuraskaudesta!

Kyllähän se auto menisi vaihtoon, jos neljäs tulisi. Nyt mahtuu kolme nippa nappa takapenkille.
Mies on autoharrastaja, ja neljä lasta tarkoittaisi, ettei hän saisi lasten kanssa kuljettua missään vaiheessa sellaisella autolla, jonka haluaisi. Nyt odotellaan turvaistuimista luopumista, koska ei sellaisia vanhoihin autoihin saa turvallisesti kiinni

Tuolla joku kysyi, että miksi en halunnut suurperheen äidiksi ja montako meitä oli.
Meitä lapsia on 7, jokainen max.3v ikäerolla. Nyt täyttää nuorinkin jo 20v
Mun on jotenkin tosi hankala mieltää meitä suurperheeksi, kun oma lapsuudenperhekään ei tuntunut yhtään liian suurelta.

En mä osaa sanoa, miksen halunnut suurperhettä itse. Totta kai äiti oli varmasti väsynyt, mutta ei se muistini mukaan meille juuri näkynyt. Paitsi niissä pätkissä, kun äiti kävi töissä hetken. Isä teki pätkätöitä ja äiti oli lähinnä kotona. Asuttiin pienellä paikkakunnalla maalla vanhassa kyläkoulussa.

Itsellä on vaan se ajatus, että haluaisin pystyä olemaan jokaiselle lapselle oikeasti läsnä, ja tarjoamaan harrastuksia ja elämyksiä.
En mä lapsuudesta muista, ettei äiti olisi pystynyt olemaan läsnä. Mutta en kyllä muista, että olisi ollutkaan.

Lisäksi meidän lapsilla ei ole ollut turvallista mummolaa (päihteet nykyään molemmissa ongelma) ja molemmat lähiukitkin kuolleet. Itse halusin lapset nuorena, että jaksan tulevaisuudessa auttaa omia lapsiani, ja olla se turvallinen mummo. Jos näistä omista kolmesta jokainen vaikka tekee sen kolme, siinä on mummolassa jo melkoinen vilske

Onhan tää tämmöinen pohdiskelu toisaalta turhaa, koska ei voi koskaan tietää mitä elämä tuo tullessaan.
Mutta jossain vaiheessahan lapsiluvunkin täytyy muuttua tunnevalinnasta järkivalinnaksi.
Joillekin se raja on 12 lasta, joillekin 3

 

[Oreo]

Lisään vielä, että meillä mies on huono sietämään melua ja hälinää enää äänekkään työpäivän jälkeen.
Välillä harmittaa lasten (ja tän nykyisen oman suurperhekuumeilun) puolesta, ja tulee tiuskaistua, että tää on sun perhe, ite oot sen tehny, että opettele nyt vaan kestämään.

Itse en ole niin herkkä ja osaan pitää ajatuksen kasassa myös silloin, kun jokainen on vailla jotain ja koko huusholli raikaa.
Ehkäpä juuri sen takia, että on itse kasvanut sen hälinän keskellä
Miehen perheessä on kolme lasta, joista nuorin syntyi miehen ollessa teini-ikäinen.

 

[pilvikirsikka]

Heh, mä olen just se herkkis jonka pää leviää liiasta metelistä ja menosta Jaksan ihan hyvin kun saan jollain keinolla purkaa ja ”tyhjentää” omaa päätä. Mulla se on yleensä musiikki ja riittävä oma aika, mikä auttaa.

Tänään taas tuli ihastelua kaupan pihalla :D kai se sitten on niin harvinaista nykyään nähdä isoja perheitä!

 

[Freya88]

Toinen meluherkkyydestä kärsivä ilmoittautuu!
Liika melu, hälinä ja kovat äänet saa itselläni kierrokset nousemaan hyvin äkkiä tappiin, silloin hermostun ja saatan ärähtää kovastikin ilman kunnollista syytä. Tämä tapahtuu lähinnä silloin kun olen syystä tai toisesta joutunut olemaan neljän seinän sisällä ja kuuntelemaan jatkuvaa meteliä koko päivän ilman hetkeäkään omaa rauhaa (mm. sadepäivinä kun lapset ei oikein viihdy pihalla).
Yritän suodattaa liian häiritseväksi käyvät äänet poistumalla toiseen huoneeseen ja mahdollisuuksien mukaan ottamalla sen pienen oman hetken.
Käsitöiden (ompelu, neulominen..) tekeminen auttaa tasapainottamaan omaa oloani, silloin pääsen omaan maailmaani ja rentoudun. Myös itsekseen lenkille lähteminen on hyvä keino tasata äänistä johtuvaa stressiä, tosin tällä hetkellä ei oikein mahdollista kun kovalla alustalla kävely sattuu liitoksiin. Syksyä odotellessa..

Äänille herkistyin jo ennen lapsia. Työskentelin teollisuushallissa useamman vuoden jossa pauketta ja meteliä kuului koko työvuoron ajan vaikka oli kuulosuojaimet. Jätin sen työn kun tajusin että jatkuva hermostuneisuus johtui juurikin siitä melusaasteesta jossa vietti koko päivän.
Lapsista lähtevät äänet on pientä siihen verrattuna mutta sitäkään en pysty koko päivää ilman taukoja sietämään. Vaatii yksinoloa jotta saan äänien sietokykyä ladattua. Asia jonka kanssa on joutunut opetella elämään ja keksimään keinoja joilla selviytyy. Onneksi mies ymmärtää, on itse ihan samanlainen. Tosin ei ole ihan yhtä herkkä kuin minä

 

[marsupilami]

Meillä kans mies äänille herkkä, ja muutenkin huono keskittymis kyky, aika usein vetäytyy omiin oloihinsa kun tuvassa vauhti kiihtyy itse ainakin nykyään ärsyynnyn miehen tuskailusta kun on meluisaa.. kun tarvitsisin lisäkäsiä avuksi näiden pienten kanssa, mutta mies pakenee paikalta, enkä jaksa olla vonkaamassa apua... ja toisaalta parempi että onkin syrjässä, kuin hermoilemassa... kun tarttuu se toisen hermoileminen itseenkin.

 

[Oreo]

Kyllähän siihen meluun menee aika ajoin itselläkin hermot, mutta mä kanssa ärsyynnyn, kun tuntuu ettei mies yhtään jaksa kuunnella sitä ja toimia siinä hälinän keskellä.
Hän kuuntelee 9 tuntia päivässä autohallin meluja, että sinällään kyllä ymmärrän. Mutta silti.

Muoks. Miehellä myös huono keskittymiskyky, jos kyseessä ei ole häntä oikeasti kiinnostava asia.
Saattaa jättää esim. pöydän siivoamisen kesken, kun aloittaakin toisen homman. Sitten illalla saattaa olla tosi monta aloitettua työtä kesken, ja mä päivän mittaan hoidan niitä kesken jääneitä omieni lomassa. Siivoan sen pöydän tai vien tavaroita paikalleen.
Sitten jos aloittaa jonkin kiinnostavan asian, saattaa upputua siihen niin, että ei paljon muu maailma häiritse tai kiinnosta.
Oon sanonut, että jos käyttäisi edes murto-osan siihen käytettävästä energiasta kotitöihin, me ei riideltäisi sotkuista ikinä.

Tämän sietäminen helpottui, kun ymmärrettiin, että miehellä on aivan taatusti joku keskittymishäiriö.
Piirteet on nimittäin ihan jonkun add:n tai vastaavan listasta.
Diagnoosia hänellä ei ole, kun ei edes halua hakeutua tutkimuksiin.
Hänellä on lähisuvussa useampiakin diagnooseja, ja onhan se osittain perinnöllinen.

Yleensä en koti diagnooseja harrasta, mutta tästä pistän vaikka pääni pantiksi

 

[dimou]

Täällä bingo, mäkin olen aika herkkä melulle ja hälylle tarvitsen myös paljon omaa rauhaa ja hiljaisuutta, ja pahimmillaan tulee tehtyä juuri tuota, että jätän miehen selviytymään jostain tilanteista yksin, kun on vaan pakko mennä rauhoittumaan etten ihan täysin räjähdä. Tämänkin valossa olen miettinyt, että onko suurperheen haluamisesta mitään järkeä. Oreo sanoi kyllä hyvin, että jossain vaiheessa lastenhankinnassa on pakko siirtyä tunteista järkeen, mulla se raja on selkeästi tässä kolmen ja neljän välissä.

Me ollaan miehen kanssa molemmat vähän tuollaisia huithapeleita, että hommat jää kesken ja haahuillaan siellä täällä. Miehellä on dyslexia-diagnoosi ja lapsena oli puhuttu adhd-piirteistä, mutta siitä hänellä ei virallista diagnoosia ole. Suvussaankin on paljon erilaisia nepsydiagnooseja. Varmaan siksi kestääkin kaaosta minua paremmin, kun koko elämänsä on ollut yhtä sekamelskaa

 

[pilvikirsikka]

Onpa meitä ääniherkkiä monta! Ja minäkin (ja mies) ollaan myös huithapeleita tykkään kyllä pitää paikat siistinä, mutta en vaan jaksa neuroottisesti koko ajan kulkea toisten perässä ja siivota jälkiä. Ne hetket on niin harvassa kun voi oikeasti hetken maata sohvalla (esim nyt), niin mieluusti otan niistä kaiken irti. Siivota ehtii sitten vanhanakin ja silloin ei ole lapsetkaan jaloissa sotkemassa

Tästä tulikin mieleeni, että yksi ystävä oli nähnyt unta että olin raskaana. Hän oli koittanut puhua mulle unessa järkeä ja kuulemma se oli ollut oikein painajainen Nähtiin tätä ystävää hiljattain ja mun mies oli hänelle sanonut, että elämä on kaaosta. Nyt varmasti olettaa sitten että meidän elämä on koko ajan ihan kamalaa ja stressaa asioita meidänkin puolesta. Käsi pystyyn, kenen suurperheessä elämä olis koko ajan helppoa ja kaikki järjestyksessä. Ärsyttää, ettei niistä negatiivisista tunteista uskalla kohta enää puhua, kun sitten oletetaan yhtä jos toista. Vähän kuin se asenne, että mitäs olet noin monta lasta tehnyt.

Ei meillä ole uusi vauva vielä ollut haaveissa, mutta totta helkutissa sen pitäisin jos sellainen jostain syystä ilmoittaisi tulostaan! Asiat järjestyy _aina_.

 

[Freya88]

Käsi pystyyn, kenen suurperheessä elämä olis koko ajan helppoa ja kaikki järjestyksessä. Ärsyttää, ettei niistä negatiivisista tunteista uskalla kohta enää puhua, kun sitten oletetaan yhtä jos toista. Vähän kuin se asenne, että mitäs olet noin monta lasta tehnyt.

Ei meillä ole uusi vauva vielä ollut haaveissa, mutta totta helkutissa sen pitäisin jos sellainen jostain syystä ilmoittaisi tulostaan! Asiat järjestyy _aina_.

Juurikin tämä!

Kerran menin yhdelle sukulaiselle (lapseton) avautumaan kun neljännen synnyttyä jouduin muutaman kuukauden ajan suoriutumaan arjen askareista yksin ja kaiken pyörittäminen oli todella raskasta (mies pitkää päivää töissä, kotona vastasyntynyt ja joka päivä oli päiväkodille raahauduttava eskarilaisen kanssa). Tuntui että kaikki kaatuu päälle jos en heti paikalla avaudu jollekin, se oli virhe! Sain niskaani sellaisen syytösten tulvan tältä henkilöltä että mitäs on tehty niin monta lasta kerran on niin rankkaa, kannattaisi ajatella ensin ennenkuin lisääntyy yms. Sen jälkeen hän on ollut viimeinen joka on saanut tietää kun meille on uusi vauva tulossa tai jo tullut taloon.

Ei ison perheen, tai pienemmänkään, pyörittäminen aina mitään herkkua ja ruusuilla tanssimista ole. Tietenkään! Elämässä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista mutta asioista pitäisi pystyä puhumaan, myös niistä negatiivisista. Harmittavasti niihin negatiivisiin asioihin sitten takerrutaan (ulkopuoliset varsinkin) ja oletetaan heti että koko elämä on jatkuvasti vaikeaa ja yhtä kamppailua, eihän se niin ole.
Kyllä meillä on jokaisen lapsen kohdalla mietitty tarkasti riittääkö meidän omat voimavarat tähän kaikkeen, ollaan miehen kanssa hitsauduttu niin hyväksi tiimiksi tässä vuosien aikana että saa tulla melkoinen katastrofi joka sekoittaisi meidän pakan. Paljosta on seviydytty ja ajateltiin selviytyä jatkossakin. Aivan kuten pilvikirsikka kirjoitti, asioilla on tapana järjestyä.

Tsemppiä siskot!
Oli lapsia yksi, kolme tai kymmenen, niin muistetaan että on jokaisen perheen oma asia montako heitä on. Jätetään muiden ikävät kommentit huomioimatta ja keskitytään siihen iloon jota lapset elämäämme antavat