Raskaus ja Tunteet

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mimii
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Saunaan mennessä iski semmonen pieni paniikki että ei hitto, musta on tulossa muutaman kuukauven päästä äiti! :eek: tuli vaan semmonen tunne että mitähä on tullu tehtyä ja että oonkoha mää iha valmis tähä hommaan! Kuulostan varmaan iha kamalalta ihmiseltä mut en nyt voi ajatuksilleni mitään. Ja lapsi on kyllä hyvin toivottu mut ehkä tää tilanne alkaa vasta nyt mulle konkretisoitua! :D
 
Mäkin olen saanut paniikkiaaltoja. Vähä semmosia että apua, mitä tulee tapahtumaan.

Mietin tossa sitäkin että tässä sitä köllötellään miehen kanssa sohvalla vielä kahdestaan. Kohta ei enää tällaista ole.
 
Sel8nne elokuva. _minä_ itken lopussa kun jossain romanttisessakin elokuvassa. Ne Selänteen äidin sanat oli vaan niin koskettavat: "Ennen Teemu vastasi aina,että pääasia elämässä on terveys, käytyään lastenklinikoilla ensimmäisen kerran, hän sanoi, että pääasia elämässä onkin onnellisuus" ne lapset siellä ♡
 
Joo, minuakin ahdistaa se, et miten mie osaan olla hyvä äiti.. Iha hirmunen pelko siitä, jos en osaakaa olla. Ku se on niiiiiiiiiin pieni, hento ja viaton, et miten mie osaan ees käsitellä ilman, et se menee rikki. Mut kaipa seki paniikki loppuu aikanaa.. Toivoisin. Ja mie en saa päähäni taottuu sitä, etten oo yksin vaan mieheni on tukemassa äitiä ja lastaan, mut mie en vaa tajuu sitä.. Mie oon ajatelmissa kokoajan yksin sen hoitopelon kanssa..
 
Se on onni että on puoliso tukemassa, itse olin täysin yksikin noiden äitiysasioiden kanssa, koska olin yksin koko vauva-ajan..
Miehet varmasti osaavat lohduttaa, mutta loppujen lopuksi se taistelu on henkilökohtainen ja varmuus kasvaa lapsen kasvaessa, näin ainakin miehen kanssa pohdittiin miten ollaan omien lasten kohdalla koettu..
Mulla oli hirveä 2. Kriisi pojan ollessa 2 kun uhmanpiikki oli korkealla, tunsin olevani maailman paskin äiti kun joutuu lasta komentamaan ja mikä on hyvä raja ja nyt kun miehen tyttö on 2 vee niin mies käy samaa taistelua mitä minä 1,5 v sitten.
Jälkeen päin olen ajatellut, että vauva-aika on helppoa, vaikka esikoinen piti mua hereillä monta yötä, ne henkiset taistelut ja vanhemmaksi kasvaminen on suurin työ.
Jokainen täysjärkinen selviää vauvan kanssa, aina siihen asti kun muuttavat kotoaan.. Työtä se vaatii, eikä kyyneliltä säästy kukaan. Itkua ja naurua ja suuren suurta rakkautta!
Nyt kun poika on 3,5 v voin sanoa että uhma se on opettanut olemaan ns, itsevarma äiti - enää ei kiinnosta mitä muut ajattelevat miten hoidan lapseni, jos lapsi huutaa kaupassa en enää joudu paniikkiin ja yritä tyynnytellä ja olla kauheessa kontrollikierteessä.
Kyllä se kuulkaa siitä, teistä tulee parhaimpia vanhempia ikinä!



Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
Vauvoilla on tosi hyvät mekanismit siihen äidin kouluttamiseen:), palaute on välitöntä ja hirmu palkitsevaa! Se koukuttaa äidin varsin tehokkaasti! Ja jos sattuu joku hankala koliikki-tapaus, kannattaa neuvoja hakea vähän itsensä ulkopuoleltakin.
Kyllä se äitiys onnistuu, kun halua on! ajatellaan että se sisällä kasvava ihminen kuitenkin ihan just itselle räätälöity!
 
Huihui, kylläpä se siitä sitten.. :) Tuntematon asia kun on niin sehä se kait täs enite pelottaa.
 
Musta on tosi jännää lukea näitä kirjotuksia, koska mua jännittää vaan tää loppuraskaus ja paniikkitunteita herättää vaan synnytys. Se synnytyksen jälkeinen elämä ei mua pelota tai ees jännitä. Tiedän että opin ja pärjään kyllä. Uskon myös että jos tarviin apua niin saan sitä. En tiiä mistä tällanen ennennäkemätön itseluottamus tulee, mutta mulla vaan on sellanen olo että oon niin valmis sen pienen ihmisen äidiks kun vaan voin ennen syntymää olla. Tulispa se jo <3


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Eihän sitä tarvii kenenkään täydellinen äiti olla, eikä voikaan, kunhan on riittävän hyvä :) Kyllä tää äitiys on semmosta opettelua koko ajan. Mikään "hoitotoimenpide" ei oo niin vaikea ku henkiset taistot uhmaikäsen, esimurrosikäsen ja murrosikäsen kanssa. Mua ei niinkään näitten pienten kanssa pärjääminen ja jaksaminen epäilytä, mutta toi esikoiselle puskeva murrosikä aiheuttaa mulle ahdistusta. No selvitäänhän siitäkin, mutta on se opettelu taas hommansa. Miehen kanssakin pitää löytää se yhteinen linja, ettei muksu sitten vedätä meitä...
 
Nyt on ruvennut vasta sisäistämään sen tosiasian, että meille on tulossa vauva. Meille on tulossa jotain, joka on meistä kahdesta muotoutunut..
Se saa herkistymään joo, mutta ennenkaikkea paniikki rupeaa iskemään... kaksi kuukautta, 69 päivää, n.10 viikkoa. Mihin tämä aika hävisi? Äsken vasta luin testistä "raskaana 2-3 viikkoa".

Kohta ei olla vaan me kaksi. Ollaan me kolme. pelottavaa.
 
Mie taas kauhistelin, et miusta ja miehestä tulee MIXi.. Kamalaa, kun kaks apinaa yhistetään! :grin Mikähä rasavilli siit tulee :P
 
Onko muut jo miettineet, että miltä se oma napero sitten näyttää? Meidän velikullalle oon jotenkin onnistunut hahmottelemaan tumman tukan ja tosi pikkuisen nenän ja pysyvän otsarypyn. Ja huutaa varmasti niin helvatasti ja polkee jalkaa!
 
Mies väitti ultraäänes nähneensä miun nenän, mut toivon et ois muut piirteet saanu isältään. Ei tarvis äidin näköinen poika tulla :P Isänsä on komia mies niin toivottavasti enempi häneen tulee :)
 
Meijän pojalle tulee vaaleat hiukset,pisamia ja oranssi parta! :D

Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
 
Se onki mun kauhukuva!mut silti vaan jotenki nään sen parran..kieroutunu mielikö!?

Sent from my GT-I9195 using Vau Foorumi mobile app
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top