Raskaaksi 2024

[Pilkki24]

Ainiin ja @Nemski muistan fiilikset, kun jouduin palaamaan töihin. Ymmärrän hyvin, että mielialat heittelee. Jouduin itse lähtemään jo aiemmin ja tekemään ihan täyttä työaikaa ja tuntui siltä kuin minut olisi veitsellä leikattu irti lapsestani, vaikka lapsi sai vielä jäädä isänsä kanssa kotiin. Mutta ajan kanssa opin jopa nauttimaan siitä, että saan lähteä töihin ja olla rauhassa. Edelleen tekisin mieluummin vajaata työaikaa, mutta tilanne on nyt tämä.

 

[Pilkki24]

@Maunon äiti mietin muuten ihan samaa, mutta en ole vielä ehtinyt selvittämään, joten täälläkin kaivataan konkareilta apua.

 

[Kesäheinä85]

Kyllä ainakin minua kirpaisee välillä toisten plussat, oli ne täällä tai lähipiirissä mutta sehän nyt on normaalia että kirpaisee, mut ei se onneksi sillai jää päälle tahi vaivaamaan, toki menkkakivuissa se 1-2 päivää tympäsee yms. Ja itkettää välillä että miksi muut mut ei me...

Mutta kun oon kans aika positiivinen perusluonteeltani, niin sit taas toivo lähtee nousemaan...

Ja tietty sitä on iloinen toisten puolesta ja erityisesti jos/kun täällä seuraa ja tietää siten tilanteesta enemmän ja siellä on vaikka ollut haasteita.

Kuten täällä joku kirjoittikin, yritän kans ajatella, että plussauutiset on aina positiivisia, koska uusi elämä alkaa ja se luo toivoa, että ehkä mekin onnistutaan joskus

 

[Nemski]

Kai se on ihan jossain perusluonteessa ettei liikaa jumitu paikoilleen. Mutta kyllä sitä itsekin joutuu välillä tekemään töitä asioiden tolan hyväksymisen eteen.

Miulla meni esimerkiksi raskaus ja synnytys molemmat aivan päin peetä enkä vieläkään ole palautunut synnytyksestä, vaikka siitä on melkein kaksi vuotta. Enkä nyt puhu kiloista vaan enemmänkin kaikesta muusta häikästä mitä sen seurauksena jäi.

Ennen raskautta olin kuitenkin terve ja todella liikunnallinen ihminen ja pitkä tie on tultu, että pystyn taas tekemään muutakin kuin kävelemään. Itken vieläkin välillä kun ennen helpot asiat ovat hankalia, mutta sitten muistutan itseäni siitä, että miulla on vaan kaksi vaihtoehtoa: Joko jään vellomaan negatiivisuudessa ja katkeroidun tai hyväksyn asian ja menen eteenpäin niillä eväillä mitä on. Katkeruus myrkyttää kuitenkin oman mielen lisäksi kaikki ihmissuhteet enkä halua ihmisille pahaa.

Nää sun sanat sai kyllä todella ajattelemaan. Mä oon ehkä aina ollut vähän sellainen pessimisti ja negatiivisuudesta velloja (mitä itseen ja omiin epäonnistumisiin tulee), mutta tottahan se on, että loppupeleissä se vaan myrkyttää oman ja muiden mielen. Ja ennen kaikkea se ei auta yhtään mitään vaan päinvastoin, tekee elämästä entistä kurjempaa.

Olen pahoillani, että sulla asiat ei mennyt hyvin. Varsinkin, kun synnytyksestä on jäänyt häikkää. Omakaan synnytykseni ei mennyt hyvin, mutta fyysisesti olen siitä toipunut, henkisesti vasta toipumassa. Toki sitä mietityttää, onko kiireellisestä sektiosta voinut jäädä kohtuun istmoseleetä tms muuta mikä voisi vaikuttaa raskautumiseen (täällä taas pessimistipuoleni hei), mutta sun tilanne kuulostaa kyllä todella kurjalta. Onneksi sielläkin kuitenkin tilanne on edes vähän parempi jo!

 

[Pilkki24]

Nää sun sanat sai kyllä todella ajattelemaan. Mä oon ehkä aina ollut vähän sellainen pessimisti ja negatiivisuudesta velloja (mitä itseen ja omiin epäonnistumisiin tulee), mutta tottahan se on, että loppupeleissä se vaan myrkyttää oman ja muiden mielen. Ja ennen kaikkea se ei auta yhtään mitään vaan päinvastoin, tekee elämästä entistä kurjempaa.

Olen pahoillani, että sulla asiat ei mennyt hyvin. Varsinkin, kun synnytyksestä on jäänyt häikkää. Omakaan synnytykseni ei mennyt hyvin, mutta fyysisesti olen siitä toipunut, henkisesti vasta toipumassa. Toki sitä mietityttää, onko kiireellisestä sektiosta voinut jäädä kohtuun istmoseleetä tms muuta mikä voisi vaikuttaa raskautumiseen (täällä taas pessimistipuoleni hei), mutta sun tilanne kuulostaa kyllä todella kurjalta. Onneksi sielläkin kuitenkin tilanne on edes vähän parempi jo!

Vähän sama tilanne, että mietityttää jäikö sektiosta jotain, mutta ehkä se selviää, jos tarvitsee hakeutua tutkimuksiin jossain vaiheessa. Nyt on siis muuten jo tilanne parempi, mutta kaikkea pientä kremppaa jäljellä minkä takia kovin tavoitteellinen treenaaminen ei enää onnistu.

Miulla on ollut se onni, että lähipiiriini kuuluu sellaisia ihmisiä, jotka saavat oloni hyväksi ja tsemppaavat eteenpäin kertoen faktat eivätkä jää vain surkuttelemaan. Jos jään valittamaan jostain ilman toimintasuunnitelmaa niin yleensä he kysyvät mitä voin tehdä asialle. Jos voit tehdä jotain niin tee ja jos et voi niin hyväksy asia.

 

[suvie96]

Viikonloppu oltiin reissussa ja oli kyllä tosi kiva viikonloppu :) Lauantaina havaitsin ensimmäisiä viitteitä että ovulaatio varmasti lähenee ns. "ovislimoja". Nyt olen sitten yrittänyt testailla ovista, mutta ainakaan vielä en ole positiivista testiä saanut. Tänään kp 14 menossa eli hyvinkin voisi ovis näihin lähi päiviin ajoittua..

Huomaan itse että omassa ikäryhmässä selvästi nyt paljon vauvauutisia tullut. Tuntuu että viikottain bongaan somesta jonkun tutun odottavan vauvaa ja kyllä vaikka samalla on onnellinen toisten puolesta huomaan välillä että pienen pieni katkeruuskin meinaa päätään nostaa

 

[Blueberr]

Onnea kaikille plussanneille! Onpa kiva lukea täältä iloisia uutisia, mutta samalla huomaan, että ne tekevät myös kipeää. Oonko ainut, joka painii tän asian kanssa?

Täällä kp 40, ärsyttää ja ketuttaa. Testit negaa, eli 3 kk terolut kuurista ei ollut mulle mitään hyötyä kierron lyhentämiseksi. Koska en jaksa odotella enää yhtään pitkää kiertoa, varasin perjantaille ajan tutulle gynelle. Pelottaa vaan, ettei sieltäkään saa mitään apuja.

Pakko myöntää että tuntuu pahalle kun lähipiiriin tulee vauvauutisia ja täälläkin ne kirpaisee mutta ei läheskään niin pahasti. Varsinkin jos raskaus alkaa "vahingossa" tai heti kun ehkäisy jätetään pois niin kyllä kateus nostaa täällä päätään. Toisaalta on tosi onnellinen muiden puolesta että raskautuminen on helppoa, mutta kyllä se kirpaisee silti. Mun mielestä saakin tuntua myös pahalta ja en itseltäni sitä tunnetta kiellä

 

[Allikki]

Kiva kun täällä on ihmiset kertoneet avoimesti tunteistaan Vertaistuki helpottaa.. Mulle tuli keskenmeno toukokuussa, la ois ollut tammikuussa. Nyt töissä on yks työntekijä joka saa tammikuussa vauvan niin se välillä tuntuu vähän vaikealle kun se elää nyt sitä aikaa mitä itsekin ois voinut elää Ja sit pitää ite se kaikki sisällä ja iloita siitä toisen odotuksesta.. Ollaan samassa työporukassa että päivittäin yhdessä, saanut kyllä vähän mietiskellä asiaa

 

[Auringonkukkanen]

Mä huomaan, että erityisesti ensimmäisistä kierroista raskautuneiden uutiset nostaa kateuden tunteet pintaan tosi voimakkaasti. Nopeasti tunne kuitenkin menee ohi ja iloitseminen toisten puolesta on helpompaa.

Mun elämä on mennyt tätä vuotta lukuun ottamatta tosi pitkälti suunnitelmien ja haaveiden mukaan, tavallaan "liian helposti". Oon jo pidempään tuntenut, että alamäen on pakko jossain kohtaa alkaa. Tänä vuonna sitten iskikin omia ja toisten terveyshuolia sekä oman vanhemman kuolema, ja väkisin miettii, että onko tää seuraava taakka kannettavaksi, että raskautumisesta tulee tosi vaikeaa. Tai sitten odottaa keskenmenot, sairas lapsi tms... Eli pessimistisyys asuu myös täällä, ja ajatuksilla on varmasti jokin syvempikin tausta, jos niitä vaikkapa psykologin kanssa lähtisi työstämään.

 

[zar_]

Mä en edes viitsi vastata.

Vastaan niin, että lapsettomuus ja keskenmenot on kriisejä, siinä missä muutkin elämän solmukohdat ja, että ne kyllä tuntuu. Ja se vaille jääminen, se tuntuu. Tosi pahalta välillä. Eli kyllä ne muiden raskautumiset jää ahdistamaan ja surettamaan, ei siksi, etteikö olisi iloinen muiden puolesta vaan siksi, että ne jättää minuun sen jäljen siitä, miten vaillinainen ja heikompi olen, kun en sitä lasta pysty antamaan eikä kehoni toimi, kuten muilla, normaalisti.

Täällä ovulaatiota ei ole paikannettu, näinköhän edes tulee. Painoa olen saanut ihan mukavasti tiputettua, mutta kuntoliikuntaa en vaan ole ehtinyt nyt tehdä niin kuin olin suunnitellut/toivonut. Noh, kaipa tuo kerran viikkoon juoksulenkkikin ok on vrt. ei mitään. Ehkä ehdin vielä tulevalla viikolla paremmin.

Mut kaikkiaan surettaa oma keho. Tänään ollut supervaikea päivä. Toivottavasti huomenna parempi.

 

[Pilkki24]

Mä en edes viitsi vastata.

Vastaan niin, että lapsettomuus ja keskenmenot on kriisejä, siinä missä muutkin elämän solmukohdat ja, että ne kyllä tuntuu. Ja se vaille jääminen, se tuntuu. Tosi pahalta välillä. Eli kyllä ne muiden raskautumiset jää ahdistamaan ja surettamaan, ei siksi, etteikö olisi iloinen muiden puolesta vaan siksi, että ne jättää minuun sen jäljen siitä, miten vaillinainen ja heikompi olen, kun en sitä lasta pysty antamaan eikä kehoni toimi, kuten muilla, normaalisti.

Täällä ovulaatiota ei ole paikannettu, näinköhän edes tulee. Painoa olen saanut ihan mukavasti tiputettua, mutta kuntoliikuntaa en vaan ole ehtinyt nyt tehdä niin kuin olin suunnitellut/toivonut. Noh, kaipa tuo kerran viikkoon juoksulenkkikin ok on vrt. ei mitään. Ehkä ehdin vielä tulevalla viikolla paremmin.

Mut kaikkiaan surettaa oma keho. Tänään ollut supervaikea päivä. Toivottavasti huomenna parempi.

Totta kai ne asiat tuntuu ja sattuu, mutta jossain vaiheessa on vain päästävä niistä yli. Tiedän itse miten ärsyttää ja nakertaa itsetuntoa, kun oma keho ei toimi "kuten muilla" tai "normaalisti" tai "kuten ennen". Mutta siihen tunteeseen ei kannata jäädä rypemään. Pitää löytää ratkaisut ongelmiin tai keinot elää niiden kanssa. Se vaatii hyvin paljon itsensä armahtamista ja rakastamista, unohtamatta kärsivällisyyttä. Ne ovat asioita mitä kannattaa opetella vaikka kliseisiä ovatkin. Toivon, että sinäkin löydät keinot selvitä vaikeista päivistä.

 

[MiiMii93]

Tänään KP 13 ja eilen ovistesti näytti positiivista. Eilen oli myös ultra. Gonal f oli toiminut toivotulla tavalla. Dpo 3 aloitan terolutit ja toivotaan parasta. Limakalvo oli ennätyspaksu ja hyvä.

Jospa se tästä!

 

[Haiko]

Teidän keskustelua on ihana seurata, vaikka itse olenkin laiska kirjoittelemaan.

Täällä dpo jotain välillä 9-11. Menkkojen pitäs alkaa sunnuntaina ja normaalisti tässä vaiheessa oireina mm. rinnat kipeänä ja päänsärky. Nyt ei mitään oireita, joten jännä nähdä viittaako johonkin vai ei mihinkään

 

[zar_]

Totta kai ne asiat tuntuu ja sattuu, mutta jossain vaiheessa on vain päästävä niistä yli. Tiedän itse miten ärsyttää ja nakertaa itsetuntoa, kun oma keho ei toimi "kuten muilla" tai "normaalisti" tai "kuten ennen". Mutta siihen tunteeseen ei kannata jäädä rypemään. Pitää löytää ratkaisut ongelmiin tai keinot elää niiden kanssa. Se vaatii hyvin paljon itsensä armahtamista ja rakastamista, unohtamatta kärsivällisyyttä. Ne ovat asioita mitä kannattaa opetella vaikka kliseisiä ovatkin. Toivon, että sinäkin löydät keinot selvitä vaikeista päivistä.

Niin siis kaikkihan kriisit, kuten tuo lapsettomuuskin pitää käsitellä ja ne tunteet kahlata läpi, mutta se ei ole ohi yhdessä yössä eikä aina silloinkaan kun lapsi on jo syntynyt. Muutoin katkeroituu varmasti, enkä usko, että kukaan lapseton sitä oikeasti haluaa. Mut että se, että tuntuu pahalle on minusta ihan ok, ja sen myöntäminen, että itsestä nyt tuntuu tältä ja, että tämä menee vielä ohi, jokainen on surussaan aina vähän itsekäs. Oli sitten kyse lapsettomuudesta tai muusta elämän surusta. Tämä korostuu silloin erityisesti kun takana on menetettyjä raskauksia ja menetettyjä "vauvoja". Ne ei itselleni ole ainakaan mitään sellaista, joista jossain vaiheessa on vaan päästävä yli - ne kulkee minussa päivittäin, eikä ne ole jotain mistä pitäisi vaan toipua ja jatkaa eteenpäin. Ajattelen surusta ihan samoin. Pystyn elämään niiden kanssa, mutta muistan ne aina, ja joskus palailen taas siihen suruun, kun on ikävä.

Ja se "kehoviha" on minulla syntynyt tämän lapsettomuuden myötä. Sillä ei lopulta olisi edes merkitystä onko minulla ylimääräisiä kiloja tai ei, tai miltä muuten näytän, kunhan niitä lapsia tulisi ilman 2-vuoden tahkoamista, keskenmenoja tai lapsettomuushoitoja. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa todella ärsyttävälle, mutta toiseen kertaan tämän läpikäyminen on vaan uskomattoman raskasta, koska suurin osa ei ymmärrä. Tämä on se syy, miksi monet lapsettomat jättää myös puhumatta, osa toki hakeutuu terapiaan tai saa voimavaroja muusta elämästä.

Toki ehkä pointtisi oli se, että "toivon voimaa hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja voimaa tehdä muutos siihen, mitä voin muuttaa." Tämän toki itsekin allekirjoitan.

Ja rehellisesti, en usko pääseväni tästä yli kuin vasta sitten, kun/jos joskus se toinen lapsi saadaan hoidoilla tai ilman, ja sen jälkeen lapsilukumme onkin siinä. Sitten uskon, että pystyn sinetöimään asian itseni kanssa lopullisesti, kun kirja on kiinni ja viemään prosessin siihen pisteeseen, että pystyn asian kokonaan hyväksymään.

Kiitos tsempistä kuitenkin Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, halusin vaan sanoa, ettei tämä ole yhtään niin yksinkertaista, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan, että päästäisin irti asiasta, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä yli puolet nuoresta aikuisuudestani, eikä minun tarvitsekaan vielä. Sen aika tulee kyllä vielä joskus.

 

[-KT-]

Niin siis kaikkihan kriisit, kuten tuo lapsettomuuskin pitää käsitellä ja ne tunteet kahlata läpi, mutta se ei ole ohi yhdessä yössä eikä aina silloinkaan kun lapsi on jo syntynyt. Muutoin katkeroituu varmasti, enkä usko, että kukaan lapseton sitä oikeasti haluaa. Mut että se, että tuntuu pahalle on minusta ihan ok, ja sen myöntäminen, että itsestä nyt tuntuu tältä ja, että tämä menee vielä ohi, jokainen on surussaan aina vähän itsekäs. Oli sitten kyse lapsettomuudesta tai muusta elämän surusta. Tämä korostuu silloin erityisesti kun takana on menetettyjä raskauksia ja menetettyjä "vauvoja". Ne ei itselleni ole ainakaan mitään sellaista, joista jossain vaiheessa on vaan päästävä yli - ne kulkee minussa päivittäin, eikä ne ole jotain mistä pitäisi vaan toipua ja jatkaa eteenpäin. Ajattelen surusta ihan samoin. Pystyn elämään niiden kanssa, mutta muistan ne aina, ja joskus palailen taas siihen suruun, kun on ikävä.

Ja se "kehoviha" on minulla syntynyt tämän lapsettomuuden myötä. Sillä ei lopulta olisi edes merkitystä onko minulla ylimääräisiä kiloja tai ei, tai miltä muuten näytän, kunhan niitä lapsia tulisi ilman 2-vuoden tahkoamista, keskenmenoja tai lapsettomuushoitoja. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa todella ärsyttävälle, mutta toiseen kertaan tämän läpikäyminen on vaan uskomattoman raskasta, koska suurin osa ei ymmärrä. Tämä on se syy, miksi monet lapsettomat jättää myös puhumatta, osa toki hakeutuu terapiaan tai saa voimavaroja muusta elämästä.

Toki ehkä pointtisi oli se, että "toivon voimaa hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja voimaa tehdä muutos siihen, mitä voin muuttaa." Tämän toki itsekin allekirjoitan.

Ja rehellisesti, en usko pääseväni tästä yli kuin vasta sitten, kun/jos joskus se toinen lapsi saadaan hoidoilla tai ilman, ja sen jälkeen lapsilukumme onkin siinä. Sitten uskon, että pystyn sinetöimään asian itseni kanssa lopullisesti, kun kirja on kiinni ja viemään prosessin siihen pisteeseen, että pystyn asian kokonaan hyväksymään.

Kiitos tsempistä kuitenkin Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, halusin vaan sanoa, ettei tämä ole yhtään niin yksinkertaista, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan, että päästäisin irti asiasta, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä yli puolet nuoresta aikuisuudestani, eikä minun tarvitsekaan vielä. Sen aika tulee kyllä vielä joskus.

Nää asiat on hyvin henkilökohtaisia ja ihmiset käsittelee niitä eri tavoin, omassa aikataulussaan.

Täällä toivottavasti saa sitä vertaistukea eri tilanteisiin eikä kuitata niitä toteamalla että pitää vain päästä yli jostain mistä ei ole vielä valmis pääsemään yli. Ymmärrän että tietynlainen pragmaattisuus taas joillakin toimii mutta voi taas olla toiselle loukkaavaa.

Se on toki hedelmällistä (!) jos voi jakaa omia kokemuksia miten on käsitellyt vaikeita tunteita ja mikä on auttanut.

Itsellä on lähipiirissä ihmisiä joilla lapsettomuuden ja keskenmenojen ja kehonkuvan yms käsittelyyn on mennyt vielä vuosia senkin jälkeen vaikka on lapsen saanut.

 

[-KT-]

Ehkä lisään vielä että kirjoitetussa tekstissä väärinkäsitysten vaara on melko iso.

 

[sielueläin]

Niin siis kaikkihan kriisit, kuten tuo lapsettomuuskin pitää käsitellä ja ne tunteet kahlata läpi, mutta se ei ole ohi yhdessä yössä eikä aina silloinkaan kun lapsi on jo syntynyt. Muutoin katkeroituu varmasti, enkä usko, että kukaan lapseton sitä oikeasti haluaa. Mut että se, että tuntuu pahalle on minusta ihan ok, ja sen myöntäminen, että itsestä nyt tuntuu tältä ja, että tämä menee vielä ohi, jokainen on surussaan aina vähän itsekäs. Oli sitten kyse lapsettomuudesta tai muusta elämän surusta. Tämä korostuu silloin erityisesti kun takana on menetettyjä raskauksia ja menetettyjä "vauvoja". Ne ei itselleni ole ainakaan mitään sellaista, joista jossain vaiheessa on vaan päästävä yli - ne kulkee minussa päivittäin, eikä ne ole jotain mistä pitäisi vaan toipua ja jatkaa eteenpäin. Ajattelen surusta ihan samoin. Pystyn elämään niiden kanssa, mutta muistan ne aina, ja joskus palailen taas siihen suruun, kun on ikävä.

Ja se "kehoviha" on minulla syntynyt tämän lapsettomuuden myötä. Sillä ei lopulta olisi edes merkitystä onko minulla ylimääräisiä kiloja tai ei, tai miltä muuten näytän, kunhan niitä lapsia tulisi ilman 2-vuoden tahkoamista, keskenmenoja tai lapsettomuushoitoja. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa todella ärsyttävälle, mutta toiseen kertaan tämän läpikäyminen on vaan uskomattoman raskasta, koska suurin osa ei ymmärrä. Tämä on se syy, miksi monet lapsettomat jättää myös puhumatta, osa toki hakeutuu terapiaan tai saa voimavaroja muusta elämästä.

Toki ehkä pointtisi oli se, että "toivon voimaa hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja voimaa tehdä muutos siihen, mitä voin muuttaa." Tämän toki itsekin allekirjoitan.

Ja rehellisesti, en usko pääseväni tästä yli kuin vasta sitten, kun/jos joskus se toinen lapsi saadaan hoidoilla tai ilman, ja sen jälkeen lapsilukumme onkin siinä. Sitten uskon, että pystyn sinetöimään asian itseni kanssa lopullisesti, kun kirja on kiinni ja viemään prosessin siihen pisteeseen, että pystyn asian kokonaan hyväksymään.

Kiitos tsempistä kuitenkin Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, halusin vaan sanoa, ettei tämä ole yhtään niin yksinkertaista, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan, että päästäisin irti asiasta, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä yli puolet nuoresta aikuisuudestani, eikä minun tarvitsekaan vielä. Sen aika tulee kyllä vielä joskus.

Kirjoitit tosi hyvin. Yritin itsekin kommentoida jotain tämänsuuntaista tähän keskusteluun, mutta en oikein osannut laittaa sanoiksi.

Hyvin samaa mieltä myös @-KT- kanssa. Järki edellä meneminen toimii tietysti toisille, mutta ei kaikille. Tämä on myös ehkä sellainen asia, jota voi olla vähän vaikea keskustella viestien välityksellä, jos näkökulmat on kovin erilaiset... Hyväntahtoisiksi tarkoitetut neuvot ei välttämättä tunnu lainkaan hyväntahtoisilta vaan lähinnä vähätteleviltä.

 

[Blueberr]

Niin siis kaikkihan kriisit, kuten tuo lapsettomuuskin pitää käsitellä ja ne tunteet kahlata läpi, mutta se ei ole ohi yhdessä yössä eikä aina silloinkaan kun lapsi on jo syntynyt. Muutoin katkeroituu varmasti, enkä usko, että kukaan lapseton sitä oikeasti haluaa. Mut että se, että tuntuu pahalle on minusta ihan ok, ja sen myöntäminen, että itsestä nyt tuntuu tältä ja, että tämä menee vielä ohi, jokainen on surussaan aina vähän itsekäs. Oli sitten kyse lapsettomuudesta tai muusta elämän surusta. Tämä korostuu silloin erityisesti kun takana on menetettyjä raskauksia ja menetettyjä "vauvoja". Ne ei itselleni ole ainakaan mitään sellaista, joista jossain vaiheessa on vaan päästävä yli - ne kulkee minussa päivittäin, eikä ne ole jotain mistä pitäisi vaan toipua ja jatkaa eteenpäin. Ajattelen surusta ihan samoin. Pystyn elämään niiden kanssa, mutta muistan ne aina, ja joskus palailen taas siihen suruun, kun on ikävä.

Ja se "kehoviha" on minulla syntynyt tämän lapsettomuuden myötä. Sillä ei lopulta olisi edes merkitystä onko minulla ylimääräisiä kiloja tai ei, tai miltä muuten näytän, kunhan niitä lapsia tulisi ilman 2-vuoden tahkoamista, keskenmenoja tai lapsettomuushoitoja. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa todella ärsyttävälle, mutta toiseen kertaan tämän läpikäyminen on vaan uskomattoman raskasta, koska suurin osa ei ymmärrä. Tämä on se syy, miksi monet lapsettomat jättää myös puhumatta, osa toki hakeutuu terapiaan tai saa voimavaroja muusta elämästä.

Toki ehkä pointtisi oli se, että "toivon voimaa hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja voimaa tehdä muutos siihen, mitä voin muuttaa." Tämän toki itsekin allekirjoitan.

Ja rehellisesti, en usko pääseväni tästä yli kuin vasta sitten, kun/jos joskus se toinen lapsi saadaan hoidoilla tai ilman, ja sen jälkeen lapsilukumme onkin siinä. Sitten uskon, että pystyn sinetöimään asian itseni kanssa lopullisesti, kun kirja on kiinni ja viemään prosessin siihen pisteeseen, että pystyn asian kokonaan hyväksymään.

Kiitos tsempistä kuitenkin Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, halusin vaan sanoa, ettei tämä ole yhtään niin yksinkertaista, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan, että päästäisin irti asiasta, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä yli puolet nuoresta aikuisuudestani, eikä minun tarvitsekaan vielä. Sen aika tulee kyllä vielä joskus.

Tämä on kuin suoraan minun kirjoittamani, kiitos kun osasit sanoittaa ❤

 

[zar_]

Eikä tosiaan tarkoitukseni ollut loukata, toivon että ryhmä säilyttää hyvän hengen vastedeskin. Uskon, että @Pilkki24 ihan kannustusta haki kommentoidessaan. Minä vähän tartuin vain toiseen näkökulmaan, enkä voinut olla kommentoimatta.
Yritän itse vähän prepata oman valivalin kanssa ja antaa toki tilaa piinailijoille eli siinä mielessä totuuden siemen piili siinä, että *omaan asenteeseen voi aina vaikuttaa.

Tsemppiä kaikille!

 

[Pilkki24]

Niin siis kaikkihan kriisit, kuten tuo lapsettomuuskin pitää käsitellä ja ne tunteet kahlata läpi, mutta se ei ole ohi yhdessä yössä eikä aina silloinkaan kun lapsi on jo syntynyt. Muutoin katkeroituu varmasti, enkä usko, että kukaan lapseton sitä oikeasti haluaa. Mut että se, että tuntuu pahalle on minusta ihan ok, ja sen myöntäminen, että itsestä nyt tuntuu tältä ja, että tämä menee vielä ohi, jokainen on surussaan aina vähän itsekäs. Oli sitten kyse lapsettomuudesta tai muusta elämän surusta. Tämä korostuu silloin erityisesti kun takana on menetettyjä raskauksia ja menetettyjä "vauvoja". Ne ei itselleni ole ainakaan mitään sellaista, joista jossain vaiheessa on vaan päästävä yli - ne kulkee minussa päivittäin, eikä ne ole jotain mistä pitäisi vaan toipua ja jatkaa eteenpäin. Ajattelen surusta ihan samoin. Pystyn elämään niiden kanssa, mutta muistan ne aina, ja joskus palailen taas siihen suruun, kun on ikävä.

Ja se "kehoviha" on minulla syntynyt tämän lapsettomuuden myötä. Sillä ei lopulta olisi edes merkitystä onko minulla ylimääräisiä kiloja tai ei, tai miltä muuten näytän, kunhan niitä lapsia tulisi ilman 2-vuoden tahkoamista, keskenmenoja tai lapsettomuushoitoja. Tiedän, että asenteeni vaikuttaa todella ärsyttävälle, mutta toiseen kertaan tämän läpikäyminen on vaan uskomattoman raskasta, koska suurin osa ei ymmärrä. Tämä on se syy, miksi monet lapsettomat jättää myös puhumatta, osa toki hakeutuu terapiaan tai saa voimavaroja muusta elämästä.

Toki ehkä pointtisi oli se, että "toivon voimaa hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja voimaa tehdä muutos siihen, mitä voin muuttaa." Tämän toki itsekin allekirjoitan.

Ja rehellisesti, en usko pääseväni tästä yli kuin vasta sitten, kun/jos joskus se toinen lapsi saadaan hoidoilla tai ilman, ja sen jälkeen lapsilukumme onkin siinä. Sitten uskon, että pystyn sinetöimään asian itseni kanssa lopullisesti, kun kirja on kiinni ja viemään prosessin siihen pisteeseen, että pystyn asian kokonaan hyväksymään.

Kiitos tsempistä kuitenkin Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, halusin vaan sanoa, ettei tämä ole yhtään niin yksinkertaista, enkä tällä hetkellä pysty ajattelemaan, että päästäisin irti asiasta, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä yli puolet nuoresta aikuisuudestani, eikä minun tarvitsekaan vielä. Sen aika tulee kyllä vielä joskus.

Juurikin noin sen tarkoitin, enkä siten, että sormia napauttamalla pitäisi vain unohtaa negatiiviset tunteet tai lakaista ne maton alle mitä osa tuntuu täällä ajattelevan. Pahoittelut heille keille en kyennyt asiaa ilmaisemaan tarpeeksi selkeästi. Kiitos @zar_ että ymmärsit pointin ja onnistuit pukemaan sanani nätimpään muotoon.

Itselläni vaikeissa tilanteissa auttaa aina pieni muistutus siitä, että turha vatvominen on turhaa vatvomista. Joskus kestää päästä asioista yli vähän kauemmin ja joskus vähemmän aikaa, mutta itselle ei jatkuva paha olo ole vaihtoehto.

Miullakaan ei kilot ole olleet missään vaiheessa ne itsetunnon kulmakivet, mutta välillä on koeteltu sairastumisten ja loukkaantumisten muodossa paljonkin. Miun kroppa myös kärsi edellisestä raskaudesta/synnytyksestä siten etten pysty enää jatkamaan vaativampia urheiluharrastuksiani erinäisistä terveydellisistä syistä, joita en tarkemmin halua tänne avata. Nämäkin asiat on ollut pakko kuitenkin käsitellä ja hyväksyä ja opetella uusi tapa elää ja löytää muita hyviä asioita itsestään joiden varaan rakentaa hyvää itsetuntoa.

Toivottavasti sinäkin löytäisit.

Ja siis en ajatellut sinua mitenkään ärsyttävänä tai muuta sellaista. Miulla on vaan hyvin suora tapa ilmaista ajatuksiani. Se on niin siunaus kuin kirouskin.