Tiedättekös, kävin tänään ystävän kanssa kahvilla
Siinä kahvikupin ääressä jaoimme elämän surut ajatuksella, jaettu suru on myös jaettu ilo.
Minua vastassa istui ihminen, joka oli tällä elämän saarekkeella kokenut kovia ja jakoi täsmälleen keskenmenon jälkeisen tuskan kanssani. Tuon keskustelun aikana hän valoi minuun uskoa tulevasta ja antoi surulleni aikaa. Keskustelu oli merkittävä ja sai minut ajattelemaan, miten voimakkaita ja tärkeitä ihmisiä meillä on ympärillämme, silloinkin kun valumme sinne synkkään tyhjyyteen ja kipuun. Yksin ei tarvitse pärjätä.
Elämä kaikessa muodossaan on merkillistä ja merkityksellistä, ennen kaikkea ihmeellistä. Aina nuo merkityksellisyydet eivät vaan selviä siinä hetkessä, vaan ehkä myöhemmin, kun aikaa on mennyt tarpeeksi, voi nähdä värejä ja tarkoituksia toisella tavalla. Tämän kaiken sanelemana tiedän, että tänä keväänä minä lepään. Otan opinnot kevyesti, vähennän töitä merkittävästi ja annan aikaa ystäville sekä parisuhteellemme. Lopetan itseni jatkuvan kiduttamisen töillä, opinnoilla tai liikunnalla - keskityn siihen, mikä tuntuu hyvältä - millä pystyn hoitamaan rikkinäistä mieltäni ja kehoani, pala palalta rakennan itseni uudelleen.
Annamme pienelle luvan tulla, jos hän on siunaantuakseen :angelic: Jos ei, sitten otan vastaan senkin.
Ehkäpä käyn vielä muistamassa pientä kynttilän sytyttämisellä joku päivä. Senkin kai aloin ymmärtämään, ettei elämää voi elää, jos aina pelkää jotain.
Tämmöstä täällä, seuraavaa kiertoa ja yritystä odotellessa.
Plussailkaahan pian!