Yin
Oman äänensä löytänyt
Mulla oli ihan karsee vauvakuume noin 20 vuotiaana joten hankein lapsen suht. pikaa uuden kumppanini kanssa...
Halusin kaikki ja heti minulle.
Opinnot olivat tuolloin vielä kesken ja vuosi yritettiin lasta ennenkuin tärppäsi.
Raskaus olikin ihan jotain muuta mitä olin luullut.
Kärsin masennuksesta ja kauheista kivuista koko raskauden.
Olin muutenkin ylipainoinen joten raskaus ei juurikaan siinä auttanut...
Sektiolla lopen onneksi terve poika syntyi.
Henkisesti oli muutenkin kaikki asiat pirstaleina tuolloinkin.
Sitten alkoi se jäätävä suorittaminen viimeistään. 34 kiloa painoa pois ja reenaamista, koulua, töitä, ero, hometalo, veljen kuolema jne jne.
Ajattelin etten enää ikinä hanki toista lasta koska ei ollut aikaa sen yhdenkään kasvattamiseen siinä ruuhkavuosina.
Noh ikinä ei pidä sanoa ikinä :D
Näin 34 vuotiaana uuden kumppanini kanssa viime syksynä kävimme keskustelua tästä vauvahankinnasta.
Kerroin miehelleni että minulla rupeaa tulemaan ikä vastaan ja että haluaisin vielä joskus opiskella taas jotain ja tehdä uraa yms.
Että kaikken järkevintä olisi tehdä lapsi nyt ja viettää se 3 vuotta hänen kanssaan kotona jonka jälkeen lähteä vielä opiskelemaan ja tekemään uraa kun lapsiluku on täynnä.
Ja tässä samalla saisin keskittyä nyt itseni hoitamiseen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Toki siis onneksi olen apua saanut traumojen käsittelyyn ja sitä kautta oloni on helpottunut ja mieli tasaisempi ja voi ruveta miettimään tulevaisuutta...
Halusin kaikki ja heti minulle.
Opinnot olivat tuolloin vielä kesken ja vuosi yritettiin lasta ennenkuin tärppäsi.
Raskaus olikin ihan jotain muuta mitä olin luullut.
Kärsin masennuksesta ja kauheista kivuista koko raskauden.
Olin muutenkin ylipainoinen joten raskaus ei juurikaan siinä auttanut...
Sektiolla lopen onneksi terve poika syntyi.
Henkisesti oli muutenkin kaikki asiat pirstaleina tuolloinkin.
Sitten alkoi se jäätävä suorittaminen viimeistään. 34 kiloa painoa pois ja reenaamista, koulua, töitä, ero, hometalo, veljen kuolema jne jne.
Ajattelin etten enää ikinä hanki toista lasta koska ei ollut aikaa sen yhdenkään kasvattamiseen siinä ruuhkavuosina.
Noh ikinä ei pidä sanoa ikinä :D
Näin 34 vuotiaana uuden kumppanini kanssa viime syksynä kävimme keskustelua tästä vauvahankinnasta.
Kerroin miehelleni että minulla rupeaa tulemaan ikä vastaan ja että haluaisin vielä joskus opiskella taas jotain ja tehdä uraa yms.
Että kaikken järkevintä olisi tehdä lapsi nyt ja viettää se 3 vuotta hänen kanssaan kotona jonka jälkeen lähteä vielä opiskelemaan ja tekemään uraa kun lapsiluku on täynnä.
Ja tässä samalla saisin keskittyä nyt itseni hoitamiseen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
Toki siis onneksi olen apua saanut traumojen käsittelyyn ja sitä kautta oloni on helpottunut ja mieli tasaisempi ja voi ruveta miettimään tulevaisuutta...
angryfire
mulla taipumusta ollut ylikuntoon ja urheilu-addiktioon varmaan vähän aina.. Jo teininä urheilin paljon ja purin kaiken ahdistuksen juoksemiseen - se on siis ollut elämässäni pitkään ja minä nautin siitä todella, mutta saan urheilusta myös toisinaan itselleni pahimman vihollisen. Olen kai liikaa kaikki tai ei mitään - tyyppi. Urheilu on minulle tavallaan kuin huumetta, mutta myös pakollinen suoritus, jolla sitten piiskaan kuollutta ruhoa, kun kaikki muu menee päin *ersettä. 
se vuosi meni oikeasti vain kävellen. Nyt tilanne on se, että keskenmeno puhkaisi urheilu-addiktioni kukkaan ja pääsin taas tähän tilanteeseen ennätysvauhtia. Tosin en varmaan ollut palautunut muistakaan aiemmista rasituksista.. 
tilaan vaikutti työ, opinnot ja keskenmeno - siinä oli yksinkertaisesti liikaa minulle. 
ei mulla esikoisesta tullut mitään tuhrua joten olin ihan maassa että menkat alkaa...
mä olin jotenkin niin varma raskaudesta ennenkuin musta tuntu että se viedään jalkojen alta lauantai iltana
tekis mieli kertoa heti kaikille 
Noh miehelle ja parille ystävälle 
Mulla myös kokemus siitä, että tulee vahva tunne raskaudesta jo ennen plussatestiä. Toki sitä kyseenalaistaa, mutta silti on se tunne että jotain on erilailla kuin ennen 
