Zarar ja Alloha jaan ajatuksenne tuosta kertomastanne. Itselle on sattunut kaikenlaista *askaa elämän aikana ja se on tehnyt musta varovaisen. Huumori on keinoni selvitä ja yritän pysyä positiivisena. Ihmiset oikeesti hämmästyy, kun saavat tietää mitä kaikkee oon joutunut kestää elämäni aikana. Viimeks viime viikolla yks työkaveri hämmästeli, et miten mulle on oikeesti sattunu kaikenlaista. Mmmm... joo. Mut tää elämä on tällasta. Toisille sattuu ja tapahtuu enemmän, kuin toisille. Toiset joutuu kestää ja jaksaa enemmän. Toki riippuu ihmisestä miten paljon ja millaisia asioita ihmiset jaksavat kestää.
Itse ajattelen niin, että resilienssi kasvaa koetuksista. Lisäksi ihan pienet asiat ei hajota mun päivää enää. Yritän olla kiitollinen siitä mitä mulla on, koska elämä voi muuttua äkkiäkin, eikä aina parempaan suuntaan.
Tämäpä. Usein mä olen ainakin sellainen, että ihmiset luulee et oon elänyt normaalia elämää, etten ole kokenut mitään vaikeaa ikinä. En välttis ole edes aina semipositiivinen vaan kylmän viileä basic- tyyppi. Sitten monesti ihmiset heittelee jotain kommentteja tyyliin, että koirasta luopuminen opettaa luopumista elämän asioista yleensäkin (en nyt tässä mitenkään vähättele koiran kuolemaa, sekin tullut koettua ja on ihan tosi suru oikeasti, mutta näkökulma tässä on laajempi) - aivan kuin se olisi mun elämäni ensimmäinen vaikein paikka, ihan kun en olis ikinä joutunut luopumaan yhtään mistään enkä tietäisi miltä luopuminen tuntuu, vaikka suru on jossain ihan muualla, paljon syvemmällä ja olen joutunut luopumaan melkein kaikesta muusta paitsi miehestäni. Siinä en tietenkään voi syyttää toista kanssakeskustelijaa enkä uhriudu, koska itsehän en avaa elämääni enempää tai avaan vain tietyt asiat ja helposti voi sitten vaan saada sen kuvan, ettei mulle ole ikinä käynyt mitään kun keskityn vain olennaiseen tai olen pintapuolisesti varsin tasapainoisen oloinen.
Ehkä kaikkein tärkein asia on jotenkin se, että vaikka sun edessä seisoisi millaisen näköinen tyyppi tahansa, sä et voi tietää mitä kaikkea se ihminen on joutunut tai joutuu kantamaan sisällään joka päivä. Että me ei aina olla sitä, miltä näytetään. Hyvässä ja pahassa. Mutta näillä mennään, kyllä mä uskon silti, että kaikkien meidän matkalle on varattu jotain oikein kaunista ja hyvää
Nyt siis dpo 17, nuo toiset testit oli dpo 12 ja dpo 14. Dpo 14 ja 17 viivat näyttävät minun silmissäni samanlaisilta vahvuudeltaan. 
mutta silti viikot 1-2 voi täsmätä edelleen sulla.? Rauhassa vain. 
En tiedä, käyn nyt sellaista pään sisäistä taistoa siitä, että annanko vielä itseni olla optimistinen vai yritänkö tukahduttaa nyt odotukset, etten pety. 
Tuntuupa hyvältä teidän puolesta!