Raskaaksi 2020

[Muumimuki]

Hyyyyyyvät hyssykät mikäs se täällä on! Almost yhtä tummat viivat Apteekki-ovulastiotestissä sisäinen olo sanoi että "rouva on hyvä ja kipaisee lähiapteekkiin CB testejä odotellessa". Kp 10. se on tää viikko keväthuumaa!

 

[Daiya]

Ihan ymmärrettävästi oli kirjoitettu! :) Mulla tosiaan jo kolmas lapsi haaveissa, niin ei niin se itse raskaus pelota, eikä synnytys tai mikään sellainen. Ehkä eniten jännittää muiden suhtautuminen mahdolliseen vauvauutiseen (tyhmää) ja tietenkin se, että miten pärjätään taloudellisesti, vaikka molemmat toki töissä käyviä ollaan. Mutta kaipa sitä selviää kolmen kanssa siinä missä kahdenkin Lisäksi toki mietityttää, että miten taas jaksaa, kun noi aikasemmat lapsukaiset on jo niin "isoja" ja ollut sellasta tasaisen helppoa muutamat viime vuodet heidän kanssaan, niin hullujako ollaan, kun halutaan sama rumba alottaa alusta
Tälläsiä on ite tullut mietittyä öiden pimeinä tunteina Sitten taas kuume valtaa ja unohtaakin kaikki huolet ja murheet ja selailee vaan vaunuja netissä ja haaveilee vauvantuoksusta sylissä :angelic:

Minkä ikäisiä teidän lapset on? :) Mullakin on aina ristiriitaiset fiilikset, välillä oottaa ihan intona että onnistuispa heti ja välillä on ihan kauhuissaan että apua mitähän sitä oikeasti on tullut päätettyä. Samaa oli kyllä esikoisen aikaan, silloin suurimman osan ajasta olin kyllä kauhuissani täälläkin oma jaksaminen mietityttää, ja myös tuo muiden ajatukset.. vaikka eihän sellasia pitäs miettiä mutta silti se vaan joskus mielessä käy.

Mulla ei esikoisen kanssa ollut kyllä sellaista kuuluisaa hattara-vauvakuplaa ollenkaan, oli useista eri syistä stressaava odotusaika ja sitten pukkasi synnytyksen jälkeinen masennus. Tavoitteena olisi osata nauttia sekä odotusajasta ja pikkuvauva-ajasta nyt eri tavalla. Ainakin vähän tietää mitä on edessä

 

[Pingviiniemo]

Hellou! Nyt on sitte kierukka nypätty pois ja papakoe otettu samalla. Ei ollu ollenkaan niin paha, ku olin ajatellu etukäteen.
Onneks! Nyt vähän menkkamaisia jomotuksia, mutta eiköhän tää tästä.
Jännittää, pelottaa ja ahdistaa Varmaan ihan normaaleja tuntemuksia kuitenkin? Onko kaikilla vaan ihanaa vauvakuplasta haaveilua tää kuumeilu, vai onko myös jotain huolia tai pelkoja?

Nyt sitten vaan odotellaan koska menkat alkaa ja pääsis laskemaan vähän kiertoa, että missä mennään.

Gallup: Vielä ei oo yhtään mitään testejä laatikoiden pohjalla. Olisin jo ostanut, mut mies toppuutteli ja ehkä ihan hyvä niin

Esikoisen odotus aikaan en oikeastaan pelännyt, tai edes jännittänyt tulevaa yhtään. Neuvolassakin kun vietiin vauvaa tarkistukseen kysyivät, että miten menee? Kun sanottiin miehen kanssa, että todella hyvin niin lääkäri kysyi, että oliko meillä sitten realistiset odotukset vauva-arkeen liittyen?

Aloin miettiä että kyllä mulla taisi olla. Oletin jopa, että olisi paljon maailmoja mullistavampaa ja suurempi elämänmuutos, kun sitoutuu johonkuhun loppuelämäksi. Lopputulos oli, että nautin vain siitä, kun se pieni ihminen on mussa kiinni ja mä siinä. Mieskin on tosi onnellinen, vaikka aluksi jännittikin paljon, niinkuin jokaista.

Masennusta en saanut, vaikka oli siihen riski ja nautin pikkuvauva-ajasta. Ainoa asia, mikä mietityttää on elämä kahden pikkupalleron kanssa. Toivotaan toki pientä ikäeroa, mutta silti vähän jänskättää.

Muoks. Se tuli yllätyksenä, että vaikka rakkaus syttyi heti, niin olin jotenkin epävarma oman lapseni kanssa aluksi, kun en tuntenut sitä pientä yhtään. Tutustuminen kesti tosi pitkään ja nyt kaikki on jo luontevaa.

 

[Monstera]

Minkä ikäisiä teidän lapset on? :) Mullakin on aina ristiriitaiset fiilikset, välillä oottaa ihan intona että onnistuispa heti ja välillä on ihan kauhuissaan että apua mitähän sitä oikeasti on tullut päätettyä. Samaa oli kyllä esikoisen aikaan, silloin suurimman osan ajasta olin kyllä kauhuissani täälläkin oma jaksaminen mietityttää, ja myös tuo muiden ajatukset.. vaikka eihän sellasia pitäs miettiä mutta silti se vaan joskus mielessä käy.

Mulla ei esikoisen kanssa ollut kyllä sellaista kuuluisaa hattara-vauvakuplaa ollenkaan, oli useista eri syistä stressaava odotusaika ja sitten pukkasi synnytyksen jälkeinen masennus. Tavoitteena olisi osata nauttia sekä odotusajasta ja pikkuvauva-ajasta nyt eri tavalla. Ainakin vähän tietää mitä on edessä

Huh, kiva etten ole yksin ajatusteni kanssa. Meillä pojat on 2011 ja 2014 syntyneet. Tai miehellä ei vielä omia biologisia lapsia ole, mutta pitää kyllä mun poikia kuin ominaan. Ehkei just siksi osaa ajatella asiaa samalla tavalla kuin itse, kun ei ole sitä vauva-aikaa ja muuta vielä päässyt elämään.
Oon saanut myös tosi nuorena esikoiseni ja kuopuksenkin kohdalla oli melko rankka raskaus eroineen ja kaikkineen noin niinkun henkisellä tasolla. Kai sitä jotenkin heijastaa nykyistä elämää siihen tilanteeseen, vaikka ihan eri tilanne onkin. Kumpikin sitoutunut ja ainakin yrittää ajatella vähän joka kannalta lapsen saamista, eikä vain pelkästään siksi, että kun vauvakuume on niin suuri ja PAKKO saada vauva.

Menipä hirveän syvälliseksi tää ajattelu Vielä kun ei tikuttelemaan pääse yhtään mitään, nii täytyy sitten funtsia ihan olan takaa

Toi synnytyksen jälkeinen masennus on kyllä paha. Kuinkahan suuri riski sillä on uusitua seuraavan lapsen kohdalla?

Toivottavasti kaikille pian tulisi plussia ja voitaisiin yhdessä siirtyä tuonne raskaana olevien puolelle ja vois alkaa panikoimaan jotain muuta

 

[Noora992]

Mullakin on aina ristiriitaiset fiilikset, välillä oottaa ihan intona että onnistuispa heti ja välillä on ihan kauhuissaan että apua mitähän sitä oikeasti on tullut päätettyä. Samaa oli kyllä esikoisen aikaan, silloin suurimman osan ajasta olin kyllä kauhuissani täälläkin oma jaksaminen mietityttää, ja myös tuo muiden ajatukset.. vaikka eihän sellasia pitäs miettiä mutta silti se vaan joskus mielessä käy.

Mulla ei esikoisen kanssa ollut kyllä sellaista kuuluisaa hattara-vauvakuplaa ollenkaan, oli useista eri syistä stressaava odotusaika ja sitten pukkasi synnytyksen jälkeinen masennus. Tavoitteena olisi osata nauttia sekä odotusajasta ja pikkuvauva-ajasta nyt eri tavalla. Ainakin vähän tietää mitä on edessä

Me yritetään esikoista ja tunnistan tuon ristiriitaisen fiiliksen tosi hyvin! Oon esimerkiksi aina tykännyt matkustaa ja nyt kun koronan takia piti kesän reissu perua, niin jännityksellä odotan onko seuraava reissu mahan tai vauvan kanssa. Samaan aikaan fiilis että haluan plussata heti, mutta toisaalta se että tulee kun on tullakseen. Muutenkin elämänmuutoksia tulossa kun muutto isompaan asuntoon ja toiselle asuinalueelle kesäkuun lopussa.

 

[danonina]

Ihan ymmärrettävästi oli kirjoitettu! :) Mulla tosiaan jo kolmas lapsi haaveissa, niin ei niin se itse raskaus pelota, eikä synnytys tai mikään sellainen. Ehkä eniten jännittää muiden suhtautuminen mahdolliseen vauvauutiseen (tyhmää) ja tietenkin se, että miten pärjätään taloudellisesti, vaikka molemmat toki töissä käyviä ollaan. Mutta kaipa sitä selviää kolmen kanssa siinä missä kahdenkin Lisäksi toki mietityttää, että miten taas jaksaa, kun noi aikasemmat lapsukaiset on jo niin "isoja" ja ollut sellasta tasaisen helppoa muutamat viime vuodet heidän kanssaan, niin hullujako ollaan, kun halutaan sama rumba alottaa alusta
Tälläsiä on ite tullut mietittyä öiden pimeinä tunteina Sitten taas kuume valtaa ja unohtaakin kaikki huolet ja murheet ja selailee vaan vaunuja netissä ja haaveilee vauvantuoksusta sylissä :angelic:

Meillä kolmannen kanssa huomasi, et vaan lähimmät tutut ja osa sukulaisista enää onnitteli. Vaikka itselle raskaus ja lapsen saanti on aina suuri ihme ja elämän mullistava juttu, tuntuu et monet tutut oli sillee ”ai taas”. Nyt neljättä kuumeillessa ja hiljaksiin yritys alotellessa oon vähän varautunut silmien pyörittelyyn . Ja pelkoihin, ni eniten mietityttää oma jaksaminen. Kolme lasta, kaks koiraa, kissa, omakotitalo ja yrittäjä mies on aikamoinen palapeli välillä. Oltais silti lähdössä leikkiin mukaan. Meillä lapset heräilee aamulla keskenään, osaavat laittaa aamupalaa ja katsoa et kaikki saa syömistä. Leikkivät omalla pihalla keskenään. Usein jo mielessä, et hitsi ne on isoja, myös toi meidän kohta 3v. Omaa aikaa alkaa olla päivä päivälte enemmän kun lapset puuhaa keskenään. Näin korona aikaan kun sulkeuduttiin kotiin, oli ihana kun lapset leikki keskenään. Usein leikkivät parina ja sit vaihtoivat tai olivat kolmistaan. Oli ns. vähän valinnan varaa. Asutaan vielä metsässä, ni kavereita ei naapurissa ole. Nyt alkanut enempi kokoajan olla mielessä, et menis neljä siinä missä kolmekin. Usein kun illalla keinutuolissa laulelen lapsille tuutulauluja, mietin et tähän syliin kyllä hyvin yks vielä mahtuis . Jotenkin oon alkanut päivän aikaan aina miettiä, et jos olis vauva, ni missä se nyt olis . Mut tiivistettynä, omajaksaminen mietityttää. En oo kauheen vauva ihminen ja vauvavuosi mulle todella rankka. Alan nauttia kaikesta enempi, kun vauva alkaa vähän jättää yötissiä pois ja alkaa syödä kiinteitä. Valvomiset koen todella rankaks itselleni ja pätkäiset yöt.

 

[danonina]

Huh, kiva etten ole yksin ajatusteni kanssa. Meillä pojat on 2011 ja 2014 syntyneet. Tai miehellä ei vielä omia biologisia lapsia ole, mutta pitää kyllä mun poikia kuin ominaan. Ehkei just siksi osaa ajatella asiaa samalla tavalla kuin itse, kun ei ole sitä vauva-aikaa ja muuta vielä päässyt elämään.
Oon saanut myös tosi nuorena esikoiseni ja kuopuksenkin kohdalla oli melko rankka raskaus eroineen ja kaikkineen noin niinkun henkisellä tasolla. Kai sitä jotenkin heijastaa nykyistä elämää siihen tilanteeseen, vaikka ihan eri tilanne onkin. Kumpikin sitoutunut ja ainakin yrittää ajatella vähän joka kannalta lapsen saamista, eikä vain pelkästään siksi, että kun vauvakuume on niin suuri ja PAKKO saada vauva.

Menipä hirveän syvälliseksi tää ajattelu Vielä kun ei tikuttelemaan pääse yhtään mitään, nii täytyy sitten funtsia ihan olan takaa

Toi synnytyksen jälkeinen masennus on kyllä paha. Kuinkahan suuri riski sillä on uusitua seuraavan lapsen kohdalla?

Toivottavasti kaikille pian tulisi plussia ja voitaisiin yhdessä siirtyä tuonne raskaana olevien puolelle ja vois alkaa panikoimaan jotain muuta

Ite koin yllättävänä kun itsellä oli jo yksi lapsi, kun miehen kanssa saatii eka yhteinen. Ite jotenkin tiesi mitä odottaa ja olinhan jo äiti. Vähän piti muistutella itselle, et tää on vasta miehen eka kokemus, eikä se tiedä. Koitin sit rauhallisesti just sanoa kertoa mitä toivon. Kerroin et koen väsymyksen tosi raskaasti ja oon aika hirviö jos mulle ei anneta päikkäri mahdollisuutta jne. Tietty pitää itsekkin venyä ja joustaa, mut että tilanteen tullen kannattaa vähän seurata äidin vointia ja sanoa vaikka et mene nukkumaan ja viedä lapset vaikka pihalle.

 

[Vaiana]

Meillä kolmannen kanssa huomasi, et vaan lähimmät tutut ja osa sukulaisista enää onnitteli. Vaikka itselle raskaus ja lapsen saanti on aina suuri ihme ja elämän mullistava juttu, tuntuu et monet tutut oli sillee ”ai taas”. Nyt neljättä kuumeillessa ja hiljaksiin yritys alotellessa oon vähän varautunut silmien pyörittelyyn . Ja pelkoihin, ni eniten mietityttää oma jaksaminen. Kolme lasta, kaks koiraa, kissa, omakotitalo ja yrittäjä mies on aikamoinen palapeli välillä. Oltais silti lähdössä leikkiin mukaan. Meillä lapset heräilee aamulla keskenään, osaavat laittaa aamupalaa ja katsoa et kaikki saa syömistä. Leikkivät omalla pihalla keskenään. Usein jo mielessä, et hitsi ne on isoja, myös toi meidän kohta 3v. Omaa aikaa alkaa olla päivä päivälte enemmän kun lapset puuhaa keskenään. Näin korona aikaan kun sulkeuduttiin kotiin, oli ihana kun lapset leikki keskenään. Usein leikkivät parina ja sit vaihtoivat tai olivat kolmistaan. Oli ns. vähän valinnan varaa. Asutaan vielä metsässä, ni kavereita ei naapurissa ole. Nyt alkanut enempi kokoajan olla mielessä, et menis neljä siinä missä kolmekin. Usein kun illalla keinutuolissa laulelen lapsille tuutulauluja, mietin et tähän syliin kyllä hyvin yks vielä mahtuis . Jotenkin oon alkanut päivän aikaan aina miettiä, et jos olis vauva, ni missä se nyt olis . Mut tiivistettynä, omajaksaminen mietityttää. En oo kauheen vauva ihminen ja vauvavuosi mulle todella rankka. Alan nauttia kaikesta enempi, kun vauva alkaa vähän jättää yötissiä pois ja alkaa syödä kiinteitä. Valvomiset koen todella rankaks itselleni ja pätkäiset yöt.

Niin samoja mietteitä täällä, tosin meillä kolmas vasta haaveissa. :)
Minä myös alan nauttia enempi vasta vauvavuoden jälkeen, vaikka on se vauvavuosi sellaista omanlaista ihanaa ja ihmeellistä. :)

Ja meillä jo toisen kohdalla kyllä väheni ystäväpiirissä onnittelut.. kolmatta ei varmaan edes noteerata.
Ollaan kolmekymppisiä ja lähimmässä ystäväpiirissä ei kenelläkään lapsia, eikä paljoa ymmärrystä lapsellisen parin tilanteeseen. Mutta meille se oma perhe on kyllä tärkein
Meni vähän omille teilleen tämä aihe

 

[Jesbe]

Mulla tänään dpo7 Flo mukaan omasta mielestäni 8 mut joo lämmöt droppas 36,3 et joko mun keltis ei toimi tai sit joku random dippi jos huomenna nousee taas..

Joka tapauksessa oireina vaan et kohdun tuntee jotenkin paremmin ja väsy ja jano... Hajuaisti hyvä ja rinnat painavat ei muuta. Kainalon seudulla hitusen enemmän semmosta viiltoa outo mut rinnassa kuitenkin ja enemmän oikealla joka on se joka reagoi eniten ja on se "isompi" rinta..

Huoh mä nyt tietty heti aattelin et kiinnittyminen mut joo toiveajattelua varmasti

 

[Jesbe]

Unettomuus on kyl koko ajan ja villit unet...

 

[Monstera]

Ite koin yllättävänä kun itsellä oli jo yksi lapsi, kun miehen kanssa saatii eka yhteinen. Ite jotenkin tiesi mitä odottaa ja olinhan jo äiti. Vähän piti muistutella itselle, et tää on vasta miehen eka kokemus, eikä se tiedä. Koitin sit rauhallisesti just sanoa kertoa mitä toivon. Kerroin et koen väsymyksen tosi raskaasti ja oon aika hirviö jos mulle ei anneta päikkäri mahdollisuutta jne. Tietty pitää itsekkin venyä ja joustaa, mut että tilanteen tullen kannattaa vähän seurata äidin vointia ja sanoa vaikka et mene nukkumaan ja viedä lapset vaikka pihalle.

Jotain tällästä toivoisin ehkä ihan neuvolassa jo sanottavan sitten kun (toivottavasti) sen aika on ja mies vaan töiltään mukaan pääsee.
Myös parisuhdetta testataan varmasti muutenkin vauvavuoden aikana kovasti ja olisi kiva kun niiden asioiden työstämiseen olis jo valmiiksi työkaluja.
Sen verran jo aikaa kuopuksen odotusajan neuvoloista, etten yhtään muista mitä siellä höpöteltiin

 

[Foreverfever]

Mä luulen että tulee myös silmien pyörittelyä jos vielä neljäs saadaan. Vauva vuoden koin henkisesti rankkana 1. ja 2. lapsen kanssa, mutta kolmannen kanssa nautin siitä kyllä ihan koko ajan.
Mulla pelot on tällä hetkellä enemmänkin, että kauanko jaksetaan yrittää jos seuraavakin raskaus menee kesken. Myös kolmen tosi hyvin menneen synnytyksen jälkeen pelottaa että jossain vaiheessa se paska osuu tuulettimeen ja vauvalle tai itselle sattuu jotain. Myöskin arki alkaa olla 6v, 4v ja 2,5v lasten kanssa tosi helppoa ja mukavaa, mutta silti se vauvan kaipuu on niin kova, ettei paljoa ajatuksia muualle saa.

 

[Emilien]

Täällä kans mietityttää monenlaiset asiat. Meillä on 8- ja kohta 10-vuotiaat nämä isommat lapset, elämä on ollut suht helppoa jo monta vuotta. Tai no "helppoa", isojen lasten kanssa vaan on erilaiset murheet kuin vauvojen ja taaperoiden Lähinnä tarkoitan sitä, että kukaan ei ole koko ajan iholla kiinni, ei tarvitse heräillä öisin, pukea, syöttää tai nukuttaa. Molemmat saadaan miehen kanssa helposti omaa aikaa ja yhteistäkin jo enemmän, kun lapset voi jättää hetkeksi keskenään kotiin. Että ollaanko me nyt ihan hulluja kun lähdetään siihen rumbaan taas uudestaan, aloitetaan kaikki alusta

Jos ihan vaan järjellä ajattelisi niin eihän tässä ole mitään järkeä Mutta kun tunteet sanoo toista. Mulla on pitkään ollut sellainen fiilis, että meidän perheeseen mahtuisi vielä yksi lapsi ja haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan vielä kerran

Monta vuotta olen pähkäillyt tätä kolmas-lapsi-vai-ei, ja nyt kun ollaan päätetty yrittää, niin silti vieläkin välillä mietityttää että miten kaikki sitten sujuu... Myös ajatus teineistä ja taaperosta talossa yhtä aikaa vähän hirvittää

Mutta katsotaan mitä tuleman pitää ja mennään tilanne kerrallaan

 

[Marcipa]

Meillä on jo 3 lasta ja he isoja (9, 12 ja 13) eli elämä menisi aivan uusiksi nelosen myötä. Kun syksyllä meillä oli se yllätysraskaus, niin pohdin kamalasti nimenomaan sitä kaiken muuttumista ja aluksi ahdistuin. Mietittiin, että pidetäänkö lasta ylipäätään, koska ei oltu ajateltu enää lisää lapsia. Mutta kun siihen ajatukseen tottui, niin menetys olikin ihan kamala, kun keskenmeno selvisi. Nyt ei enää siksi mietitytä se elämänmuutos samalla tavalla, vaikka välillä tuntuu ihan hullulta aloittaa alusta. Ja pohdin paljon sitäkin mitä muut ajattelee, koska olen jo 40+, mutta tulin siihen tulokseen että mitä ihmeen väliä. Tämä on meidän elämä. Ja minulle lapset ovat parasta, mitä elämä on tarjonnut. On ihan mieletöntä seurata heidän kasvuaan ja nähdä millaisiksi persoonaksi he ovat tulleet. Aika haikeaa edes ajatella, että kymmenen vuoden päästä koti olisi jo tyhjä. Hyvin tähän mahtuisi vielä yksi, eikä minulla ole oman elämän suhteen mitään sellaista unelmaa, jota en lapsen kanssa voisi toteuttaa.

 

[Marcipa]

Täällä kans mietityttää monenlaiset asiat. Meillä on 8- ja kohta 10-vuotiaat nämä isommat lapset, elämä on ollut suht helppoa jo monta vuotta. Tai no "helppoa", isojen lasten kanssa vaan on erilaiset murheet kuin vauvojen ja taaperoiden Lähinnä tarkoitan sitä, että kukaan ei ole koko ajan iholla kiinni, ei tarvitse heräillä öisin, pukea, syöttää tai nukuttaa. Molemmat saadaan miehen kanssa helposti omaa aikaa ja yhteistäkin jo enemmän, kun lapset voi jättää hetkeksi keskenään kotiin. Että ollaanko me nyt ihan hulluja kun lähdetään siihen rumbaan taas uudestaan, aloitetaan kaikki alusta

Jos ihan vaan järjellä ajattelisi niin eihän tässä ole mitään järkeä Mutta kun tunteet sanoo toista. Mulla on pitkään ollut sellainen fiilis, että meidän perheeseen mahtuisi vielä yksi lapsi ja haluaisin kokea raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan vielä kerran

Monta vuotta olen pähkäillyt tätä kolmas-lapsi-vai-ei, ja nyt kun ollaan päätetty yrittää, niin silti vieläkin välillä mietityttää että miten kaikki sitten sujuu... Myös ajatus teineistä ja taaperosta talossa yhtä aikaa vähän hirvittää

Mutta katsotaan mitä tuleman pitää ja mennään tilanne kerrallaan

Mä mietin, että ehkä se taapero nimenomaan vähän tasoittaisi teinimeininkiä ja toisi eri perspektiiviä. Ja ehkä ne teinit uskaltaisi taaperolle olla herkempiä kuin aikuiselle.

 

[Marcipa]

Ai niin ja täällä kp2. Viides yrityskierto lähti käyntiin. Alunperin ajattelin, että puoli vuotta yritetään keskenmenon jälkeen ja sitten luovutaan toivosta. Tämä olisi nyt viimeinen kokonainen kierto ennen kuin se 28.6. tulee täyteen. Katsotaan nyt. Vähän on jo sellaista luopumisen aloittelua, ettei tästä tule itselle liian isoa asiaa. Ovistestejä ei enää ole, enkä ajatellut tilata. Mennään fiiliksellä.

 

[Rouva W]

Meni tämänpäiväisen ovistestin ja sen jälkeisen googlettamisen jälkeen fiilikset... Tänään oletettuna kp14 nega ja päätinpäs alkaa googlettaan että miten ihmisillä on lähtenyt kierto rullaamaan minipillereiden lopetuksen jälkeen. Selvisipäs sitten että minpillereitä on 3 erilaista, joista yhdet saattavat estää ovulaation. Ja enköhän minä ole tietysti moisia käyttänyt. Aloin sitten laskemaan 1+1 kun huomasin tuon faktan ja muistin että viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollu 2 äärimmäisen säälittävät menkat (yhdellä pikkuhousunsuojalla ois varmasti menny koko aika eikä olis läheskään täyttyny). Se vaan on monelle aiheuttanut sen, että voi mennä muutama kuukausikin siihen, että kroppa palautuu ja ensimmäinenkään ovulaatio pääsee tapahtumaan. Ehkä nyt siis ainakin toistaiseksi luovun ovistestailusta, sillä ei mitään hajua kierrosta, jos sellaista nyt ylipäänsä edes on ja siirryn vain odottelemaan jotain vahvempaa viestiä kropalta. Ei viitsi huvikseen tikutella tyhjää. Mieliala kyllä kulkee omaa raidettaan tasaisesti, mutta se taitaakin olla tällä hetkellä ainut merkki siitä, että ylipäänsä kropassa on minkäänlaista hormonitoimintaa.

Voihan se edelleen olla niin, että ovis pääsee tapahtumaan normaalisti lähipäivinä/viikkoina, mutta mun on just nyt todella vaikea uskoa sitä Onko mahdollista, että ovistestiin tulee aina jonkinlainen väri kierron vaiheesta riippumatta vai onko se johonkin aikaan täysin tyhjä? 3 negatiivistä nyt siis tehty, kaikissa toinenkin viiva, mutta ei yhtä vahva kuin testiviiva vieressä.

 

[Foreverfever]

Meni tämänpäiväisen ovistestin ja sen jälkeisen googlettamisen jälkeen fiilikset... Tänään oletettuna kp14 nega ja päätinpäs alkaa googlettaan että miten ihmisillä on lähtenyt kierto rullaamaan minipillereiden lopetuksen jälkeen. Selvisipäs sitten että minpillereitä on 3 erilaista, joista yhdet saattavat estää ovulaation. Ja enköhän minä ole tietysti moisia käyttänyt. Aloin sitten laskemaan 1+1 kun huomasin tuon faktan ja muistin että viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollu 2 äärimmäisen säälittävät menkat (yhdellä pikkuhousunsuojalla ois varmasti menny koko aika eikä olis läheskään täyttyny). Se vaan on monelle aiheuttanut sen, että voi mennä muutama kuukausikin siihen, että kroppa palautuu ja ensimmäinenkään ovulaatio pääsee tapahtumaan. Ehkä nyt siis ainakin toistaiseksi luovun ovistestailusta, sillä ei mitään hajua kierrosta, jos sellaista nyt ylipäänsä edes on ja siirryn vain odottelemaan jotain vahvempaa viestiä kropalta. Ei viitsi huvikseen tikutella tyhjää. Mieliala kyllä kulkee omaa raidettaan tasaisesti, mutta se taitaakin olla tällä hetkellä ainut merkki siitä, että ylipäänsä kropassa on minkäänlaista hormonitoimintaa.

Voihan se edelleen olla niin, että ovis pääsee tapahtumaan normaalisti lähipäivinä/viikkoina, mutta mun on just nyt todella vaikea uskoa sitä Onko mahdollista, että ovistestiin tulee aina jonkinlainen väri kierron vaiheesta riippumatta vai onko se johonkin aikaan täysin tyhjä? 3 negatiivistä nyt siis tehty, kaikissa toinenkin viiva, mutta ei yhtä vahva kuin testiviiva vieressä.

Mulla tulee aina jotain viivaa, mutta ovulaation ulkopuolella sellaista ihan haaleaa.
Mulla oli desogestrel sandoz pillerit ennen kierukan asennusta, menkkoja ei tullut pillereillä, mutta pillerit loppui 2vko ennen kierukan asennusta, enkä hakenut lisää ja menkathan ehti juuri alkaa sopivasti niin että joutui vuodon kanssa sinne menemään.

 

[Muumimuki]

Meni tämänpäiväisen ovistestin ja sen jälkeisen googlettamisen jälkeen fiilikset... Tänään oletettuna kp14 nega ja päätinpäs alkaa googlettaan että miten ihmisillä on lähtenyt kierto rullaamaan minipillereiden lopetuksen jälkeen. Selvisipäs sitten että minpillereitä on 3 erilaista, joista yhdet saattavat estää ovulaation. Ja enköhän minä ole tietysti moisia käyttänyt. Aloin sitten laskemaan 1+1 kun huomasin tuon faktan ja muistin että viimeisen 1,5 vuoden aikana on ollu 2 äärimmäisen säälittävät menkat (yhdellä pikkuhousunsuojalla ois varmasti menny koko aika eikä olis läheskään täyttyny). Se vaan on monelle aiheuttanut sen, että voi mennä muutama kuukausikin siihen, että kroppa palautuu ja ensimmäinenkään ovulaatio pääsee tapahtumaan. Ehkä nyt siis ainakin toistaiseksi luovun ovistestailusta, sillä ei mitään hajua kierrosta, jos sellaista nyt ylipäänsä edes on ja siirryn vain odottelemaan jotain vahvempaa viestiä kropalta. Ei viitsi huvikseen tikutella tyhjää. Mieliala kyllä kulkee omaa raidettaan tasaisesti, mutta se taitaakin olla tällä hetkellä ainut merkki siitä, että ylipäänsä kropassa on minkäänlaista hormonitoimintaa.

Voihan se edelleen olla niin, että ovis pääsee tapahtumaan normaalisti lähipäivinä/viikkoina, mutta mun on just nyt todella vaikea uskoa sitä Onko mahdollista, että ovistestiin tulee aina jonkinlainen väri kierron vaiheesta riippumatta vai onko se johonkin aikaan täysin tyhjä? 3 negatiivistä nyt siis tehty, kaikissa toinenkin viiva, mutta ei yhtä vahva kuin testiviiva vieressä.

Mitä pillereitä söit? Mä söin ensin varmaan 10v yhdistelmää ja viimeiset 5-6v Cerazettea. Elat kuukautiset tuli 31 päivän päästä ja toiset 47 päivän päästä ja nyt toi tän päiväinen ovulaatiotesti näytti tuola aiemmassa viestissä olevalta kuvalta, kp 10.

Tsemppiä oloon

Muoks. Ja mulla oli ekat kaks kiertoa todella vaikeita henkisesti, heitti tuulet miten sattui ja olin ihan jo luovuttamassa. Nyt tuntuu helpottavan. Lopetin pillerit helmikuun lopussa. Kuukautisia ei ollut minipillerien aikaan ollenkaan.

 

[move88]

mielenkiintoisia ajatuksia ja pelkoja lasten hankkimiseen liittyen täällä. kaikilla varmasti omiaan ja kaikki tuntemukset on sallittuja olkaa naiset armollisia itsellenne!

meillä siis yksi lapsi ennestään ja vaikka kaikki meni hienosti hänenkin vauva-aikanaan, niin olihan se raskasta ja väsyttävää. mitä isommaksi hän kasvaa, sitä upeampaa on olla äiti :) mutta jotenkin ajattelen sillä tavalla, että jos saisi toisen, niin ainakin stressaisi vauva-aikana paljon vähemmän ja kun asiat olisi jo tuttuja, niihin ei kuluisi niin paljon energiaa. tietty voi olla et vauvalla on vaivoja tai muita ylläreitä tulee, mutta noin lähtökohtaisesti koen olevani valmiimpi siihen hommaan. vaikka ei sillon ekalla kierroksellakaan nyt mitenkään hirvittävän paljoa jännittänyt se äitinä oleminen, niin uuden edessä sitä aina joutuu vähän koville. eniten odotan sitä että osaisin olla armollisempi sekä itselleni, miehelle että vauvalle (ja tietysti myös esikoiselle), eikä tarttis takertua joka yksityskohtaan ja aikatauluun. lasten kanssa vaan tulee yllätyksiä ja se on ainakin tullut opittua. että sikäli ihan innolla jo odottelisin sitä vauva-aikaakin

raskaus mulla meni viimeksi aika rennolla otteella enkä silloin osannut tai halunnut pelätä sen enempiä, toivon että pystyisin nyt samaan mutta voi olla et se jännitys siirtyy enemmän siihen, nyt kun se lapsiarki on tullut jo tutuksi. mutta onneks esikoinen pitäis varmaan kiireisenä niin ei liikaa ehtis keskittyä jännittämäänkään

sit vaan kun sais hommat alulle. kp10 ja minimikierrollakin se ovis osuis ehkä vasta perjantaille.