Kiitos optimismitsemppauksista!
Toivottavasti en loukkaa ketään tämän viestin asioilla, kun avaudun nyt yön hiljaisina tunteina masistellessani. Kun moni teistä on jo kärsinyt kuukausikaupalla hoitojen aiheuttamasta stressistä ja kokenut paljon pettymyksiä, ja minä alan nyt "vinkua" tässä vaiheessa. Arvelen, että täällä ovat kuitenkin ne, jotka ymmärtävät parhaiten tuntemuksiani. Olen kokenut kuuluvani joukkoon.
Olisin halunnut, että vauva tulee "normaalia seksielämää elämällä", ja että keskenmeno olisi ollut vain surkea tapaus, jonka jälkeen pian tärppää uudestaan. Mutta ei. Tuntuu, että keho petti minut. Tutkimuksiin ja mahdollisiin hoitoihin lähtö tuntuvat vähän vastenmieliselta ja stressaavalta, en tahtoisi. Mutta täytyy lähteä, en minä tästä nuorru, olen jo 35 v. Tuntuu kuitenkin, että lääkäri kajoaa johonkin, mihin en haluaisi hänen osallistuvan. Ja silti lääkärin apu on nörryttävä ottamaan vastaan, koska lapsia saadakseni olen valmis tekemään aika paljon.
Onko teistä tuntunut samalta?
Oli hoitojen alussa samanlaisia tuntemuksia. Mutta nyt kun vihdoin päästy hoitoihin missä ensimmäistä kertaa on edes mahdollisuus onnistua, niin olo on helpottanut ja ensimmäistä kertaa pariin vuoteen voi hengähtää. Ja itsellä helpotti stressi myös siltä osin kun tää yrittäminen ei ole enään meidän käsissä, vaan lääketiede auttaa nyt meitä. Ja kaikilla on oikeus omiin murheisiin, täällä kuunnellaan tilanteesta riippumatta
kumpa hän olisi se, joka tekee meidän perheestä kokonaisen
mutta pikkuinen vastasi kooltaan rv 6+1. Eli ehkä vähän perässä laahaa kehitys. No onneksi ensi viikon tiistaina näkee tilanteen uudelleen. Luulin että olisi jo 6+4/5. Toivon siis että hedelmöitys olisi tapahtunut pari päivää myöhemmin...
vai raskausontelo..onko eri asia :bag:
