Omia ajatuksia lapsettomuudesta:
Ihan ensimmäisenä on sanottava, että tää toinen kierros ei oo henkilökohtaisesti ollut lähellekään niin paha kuin ensimmäinen. Tänään kun olen tätä asiaa mielessäni pyöritellyt, olen jopa miettinyt että onkohan se vähän huono asia, tukahdutanko tunteita tai muuten jätän käsittelemättä, koska esikoisen asiat vie niin paljon kapasiteettia, vai olenko vain oikeasti käsitellyt asiat ensimmäisellä kerralla tarpeeksi, ja nyt pystyy ottamaan rennommin. En tiedä, mutta tällä mennään
Ensimmäisellä kerralla lapsettomuus oli musertavaa. Olin 25-vuotias, isosta perheestä, eikä mulla rehellisesti ollut käynyt mielessäkään, että raskaaksi ei noin vain parista nusaisusta tulekaan. Olin pahimmillaan ihan todella synkissä vesissä. Olin katkera ja kateellinen, eristäydyin ihmisistä. Niistäkin joilla ei ollut lapsia, koska tuntui ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä, enkä itse nähnyt "järkeväksi" iloita jostain jonninjoutavuuksista, kun elämässä oli niin suuri murhe. Koin pettymystä ja vihaa omaa kehoa kohtaan, joka ei osannut edes lääkkeisiin reagoida oikein. En ymmärtänyt miksi mies haluaa olla minun kanssani, kun voisi saada jonkun toisen kanssa lapsia. Ja se joku toinen olisi varmaan myös joskus iloinen ja haluaisi tehdä jotain muutakin kuin synkistellä yksin kotona.
Lapsettomuus oli ennen kaikkea surua ja pelkoa. Surua sellaisesta, jota ei koskaan saanut ja jota ei koskaan tulisikaan saamaan. Pelkoa, että se suru jatkuisi loppuelämän. Surua, koska kukaan ei tuntunut ymmärtävän ja pelkoa, etten minä pääsisi koskaan kokemaan sitä toisten puolta asiasta. Nyt erityislapsen äitinä koen hyvin samankaltaisia tunteita: suren asioita joita en voi koskaan saada, joita en voi koskaan kokea ja pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta.
Kun tulin raskaaksi ja esikoinen syntyi, tuntui ettei mikään saisi olla kamalaa. Tai ainakaan siitä ei saisi valittaa. Niin monet kerrat oli kuitenkin tullut ajateltua katkerasti niistä, jotka valittivat raskaudesta tai vauvavuodesta, ja vannottua että sitten jos minä joskus niin en varmasti ole mitään muuta kuin tuhatprosenttisen iloinen kaikesta. Eihän se nyt niin mene. Raskaana ei ole aina kivaa ja lapsen kanssa on joskus vaikeaa, ja niin saa olla ja niin saa tuntea vaikka taustalla olisikin lapsettomuutta. Tähän meni mulla kyllä todella kauan oppia, ja luulen että osa vauvavuoden kamaluudesta mulla tuli just siitä, että en pystynyt kenellekään myöntämään vaikeuksia vaan kaikesta piti verenmaku suussa yrittää nauttia.
Niitä ns. hyviä puolia on osannut ajatella vasta jälkikäteen. Kasvettiin miehen kanssa tiiviisti yhteen, meistä tuli oikeasti tiimi ja vahvistui se tunne, että pärjätään vaikka mikä tulisi. Opin olemaan avoimempi, puhumaan tunteistani, osoittamaan heikkoutta. Uskallan luottaa enemmän muihin, ja tiedän ettei tarvitse pärjätä itse, yksin. Empatia muita kohtaan on kasvanut valtavasti, kuten myös halu ymmärtää erilaisia ihmiskohtaloita. Olen saanut luottoa siihen, että elämä kyllä kantaa, ja kamalistakin asioista selviää.
Näitä eri puolia tässä miettiessäni aloin myös pohtia, muuttaisinko asioiden kulkua jos voisin. Vaihtaisinko kokemukseni siihen, että olisikin tullut heti noin vaan raskaaksi. En tiedä. Parasta varmaan olisi, jos voisi vielä joskus tulla raskaaksi helposti, ilman apukeinoja. Kokea sen onnen ja ihmetyksen ja luottamuksen, mikä niin monille on arkipäiväistä. Vähän kuin tää erityislapsen äitinä olo: se on antanut paljon ja pois en vaihtaisi, mutta kyllä mä sen tavislapsenkin haluaisin
Jos joku jaksoi tämän loppuun lukea niin onnittelut
Loppuun vielä: olette kaikki upeita, vahvoja naisia, paljon vahvempia kuin ehkä nyt tajuattekaan. Vielä tulee päivä, jolloin elämä on ihanaa. Ja sitä odotellessa, on todellakin okei käpertyä sinne sohvan nurkkaan itkemään