Puoliso (ja raskaus)

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Mippu
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Aattelin vaan ku mun mies on "vasta" 21 ja ite 25.. Ja ite tietenki valmiimpi jo perheeseen, mutta kyllä tuosta miehestä viä huomas että sille vaikeempaa.. Se ensimmäinen kaveriporukastaan kestä tulee isä. Ja huomaan että ei aina ihan käsitä miten elämä tulee muuttuun ennenko taas vähä muistuttaa. Mahtaisko se sunki mies olla viä vähä "hukassa" asian suhteen.
 
Varmasti on hukassa, niinkun mäkin. Ja miehellä vaikuttaa myös kaikenmaailman psyykkiset ongelmat mitä ollut nuorempana, niin ne meinaa nyt puskea sieltä mielen läpi... Ja apuahan ei voi ottaa vastaan mistään suunnasta... plääh
 
Pakko vielä lisätä että tää lapsi oli kuitenkin todella suunniteltu, ja etenkin miehen puolelta toivottu (hän mua "käännytti" tähän reilun vuoden :D )

muoks..*** eli ei ainakaan mikään kauhea shokki ollut miehellekkään tämä perheen perustaminen. Mutta varmasti kun asia tälleen alkaa konkretisoitua niin mielialat heittelee....
 
Se on iso taito ottaa apu vastaan. Siinä itelläki harjottelemista. Aina tulee kieltäydyttyä ja sit itku kurkus kärsotää yksin. Niin se vaa helposti menee:/
 
Niin... mulla on ainakin paska fiilis senkin takia kun ite osaan hakea apua ja sit kun toinen ei osaa/jos koitan auttaa avun hakemisessa niin ei kelpaa..siis kun ei ite osaa tehä mitään että toinen sais apua, kun selkeesti sitä tarvis...
 
Mä oon kans luonteeltani sellanen minä itte tyyppi... tulee jotenki huono ihminen olo jos pyytää apua, en tiiä miks. Mut pikkuhiljaa varsinkin raskauden aikana se taito on tullu opeteltua ja onneks mieski huomaa millon en jaksa tai et on parempi etten ees yritä alkaa tekee mitää vaa se tekee :happy:
 
Hyvä että sun mieskin huomaa! Toi on kyllä tärkeetä. Meilläkin kyllä kumpikin huomaa toisesta jos mennään hurjaa alamäkeä, mutta ei oikeen osata auttaa toisiamme mitenkään.
 
Miehillä on tosi vaikee pyytää tai ottaa vastaan apua, se on niin sisäänrakennettu juttu, että kyllä suomalainen mies pärjää. Ja jos ei pärjää, niin ei oo mikään mies. Se on hiukka surullista, mutta näinhän se vaan menee... Kannattaa nyt vaan nostaa kissa pöydälle ja kertoo mikä sun mieltä painaa ja kattoo mitä se mies siihen tuumaa.
 
Mut kehotan kaikkia hakeen apua jo tässä vaiheessa, ettei käy niinku mulle edellisen synnytyksen jälkeen. Mies aatteli et oon vaan väsyny, mut äiti tajus et on masennus vaihe menossa. Nukuin koko ajan, unohin syyä, itkin ilman mitään syytä, raivosin kaikesta. No äiti varas mulle ajan terapeutille ja noin vuos sitten alko vasta tuleen diagnoosia että kaksisuuntainen mieliala häiriö.
Mutta joo tiedostin itekkin jo sillon ettei kaikki oo ok ja epäilin et synnytyksen jälkeinen masennus vaan tuli takaisin. Ja noin kaikin puolin kaiken olis pitäny olla hyvin.
Toivottavasti joku sai jotain selkoo tästä :)
 
Mullaki aika sama tilanne kun monella muulla täällä.. Ja tän sivuston kautta ja ystävien kautta tajusin oikeesti olevani todella väsyny ja hakeutumaan ammatilaisen puheille.. soitin neuolaan ja ne ohjas mut neuola psykoloogille puhumaan asioista.. 2 viikoo sitten oli eka kerta ja tuntu todella hyvältä päästä vaan puhumaan ja purkamaan tunteita jolleki joka yhkä ymmärtää mua paremmin kun tuoa mies ei aina ymmärrä.. Tänään pitäis taas mennä puhumaan ja vaikka nyt tällä hetkellä ei oo mitään sen suurempaa mieltä painavaa ongelmaa mutta tekee varmasti sentään hyvää.. pelkäsin iteki todella paljon että sairastun raskaus masenukseen ja se kin oli yks syy minkä takia pääsin hakee apua.. en haluu että lapsi joutuis kärsimään siitä että äiti voi huonosti eikä mikään kiinostais.. Joten rohkeesti vaan hakemaan apua jos siltä vähänki tuntuu..
 
Nanna, ei joka kerta tarvikaan olla jotain suurta ongelmaa, mut kyllä sitä juteltavaa aina riittää. Kaikki mitä mielessä liikkuu, on yhtä tärkeitä juttuja :) Tsemppiä!
 
Ehkä ylipäätään ihmisillä on vähän sitä vikaa (mulla ainakin), että tuntuu että sen ongelman/murheen/jne. pitää olla tosi iso ennen kuin siihen lähtee hakemaan apua.
 
Untuva, näinhän se menee. Itelläkin ois pitäny apua pyytää jo lapsena, mutta eipä sitä osannu kun luuli, että kaikki meidän perheen tapahtumat oli normaaleja vaikkei tod ollut. Sit myöhemmin päätti mukamas unohtaa kaiken (kappas, ei toiminu). Lopulta sitä löysi sit itsensä itkuisena, ahdistuneena ja masentuneena... Paras päivä elämässäni pitkään aikaan oli se, kun päätin että nyt loppu tää itsensä kiduttaminen ja marssin yhts:n mielenterveyspuolelle. Toki ajattelin, että jos muutaman kerran kävis juttelemassa niin se on siinä. No "muutaman" kerran oon käyny, 3,5 vuotta kaks kertaa viikossa plus yhts:n muutamat psykologikäynnit. Ei kaduta tai hävetä yhtään, ihan paras juttu heti miehen ja tulevan vaavin jälkeen mitä on ikinä tapahtunu! Onnellinen oon etenkin siitä, ettei oo tarvinnu lääkkeitä vetää, on toiminu "pelkkä" terapia. Ja sitähän se yksinkertaisesti on, että on kerrankin se joku, joka oikeasti kuuntelee! Ei se mitään sen kummempaa oo, mut hurjan vaikeeta ja raskasta jos ja kun luultavasti ei oo tottunu omista asioistaan puhumaan. Et tsemiä vaan kaikille, jotka ootte päättäny nyt tarttuu härkää sarvista! Kyl joku päivä sit huomaatte kuinka se kannatti ja elämä on niin paljon helpompaa :)
 
^ Mulla ollut vähän samaa kuin Eriikalla, pitkään ihan paskaa ja sit jossain vaiheessa uskalsi ottaa sen "suuren askeleen" ja marssia hakemaan apua. Itsekin kävin pitkän aikaa säännöllisesti terapiassa ja psykologilla, minullakin onneksi ne auttoi eikä lääkkeitä ole tarvittu :) Nyt on terapeutin kanssa linja, että laitan vaan tekstarin kun tarve tulee, ja hän vastaa milloin on seuraava vapaa aika. Helppoa kuin mikä, enkä ainakaan häpeä yhtään :)
 
Newi, ei siinä mitään hävettävää olekaan. Ihan samalla tavalla kuin jos joku saa syövän, ei se oo sen ihmisen valinta.
Musta siitä saa päinvastoin olla jopa ylpeä että on hakenu apua.

Ehkä ei oo sellanen asia mitä pitää jokaiselle vastaantulijalle kuuluttaa, mutta ei missään nimessä tarvi hävetä :)
 
Eilen sit kun kävin siellä nii huomas taas hyvin niinku Eriika tossa aikasemmin kirjotti että kyllä sitä oli taas yllättävän paljon puhutavaa ja pohditavaa vaikka aluks tuntu siltä että ei oo oikeen mitään erikoista.. Mut loppu tulos oli taas todella hyvä ja lähdin sieltä hyvin mielin.. Tuntuu turvalliselta että on joku henkilö kelle pystyy puhumaan kaikista asioista ja se tuntuu ymmärtävän mua todella hyvin jo nyt vaikka ollaan kin vasta tavattu 2 kertaa..
 
Nanna, mä oon huomannu sen että silloin kun tuntuu ettei oo mitään asiaa, niin monesti saattaa saada parhaimmat oivallukset :) sitä se on kun tulee tilaa miettiä asioita ilman kauheaa paniikkia. Oon tosi iloinen sun puolesta, ihan tippa tuli linssiin :')
 
Joo kyllä siitä on ollu ihan järjetön apu että on saanu käydä siellä ja huomannu ittestään uusia piirteitä/puolia.. Oon kyllä todella ilonen ja helpottunu siitä että tajusin rohkasta iteeni ja ottaa sen askelee ja soitaa ja pyytää sitä apua..
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top