Puoliso (ja raskaus)

Mippu

Vauhtiin päässyt keskustelija
Helmikuunmammat 2015
Ajatteli että tällaisellekin ketjulle voi tulla tarvetta jossain vaiheessa. Mulle tuli tänään, kun mun rakas, lehmänhermoinen mies, peruskallio, tuli töistä yllättävän aikasin kotiin ja itki. Siis itki! Eipä ole montaa asiaa jotka ois tuntunu yhtä pahalta :sad001 Mä en ole koskaan nähnyt sitä niin.. murtuneena. Heillä on siis töissä ihan kauhea tilanne, mies teki eilen 16h työpäivän. Onneks ens viikolla se pääsee lomalle..

Onko teillä puolisot stressaantuneet raskaudesta? Tai otatteko itse asiat raskaammin/tunteellisemmin kuin yleensä? Tai muita parisuhdeasioita jotka mietityttää?

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app
 
Mulla siis tilanne se, että kihlattu ei ole esikoisen isä (11kk) vaan tuli kuvioon juuri pari kk ennen vauvan syntymää. Nyt meille tulossa siis yhteinen lapsi, mutta mä sanon suoraan että toinen lapsi. Automaattisesti pidän heitä täysin sisaruksina, enkä hyväksy jos joku alkaa puhumaan "puoli" sisaruksista. Nyt vaan mietityttää miten esikon isä ottaa asian. Ja miten kihlattu ottaa roolin kummankin lapsen kanssa. Nyt toki kohdellut mun lasta kuin omaansa. Myös se mietityttää joa esikoinen alkaa kutsumaan tätä isäksi, kun toiselle se on kuitenkin se oma isä. Hmmm vaikeita juttuja !!


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
mun tuleva eks naulasi viimeisen naulan arkkuunsa kun se onnitteli mua ja sen sijaan etta olisi itse pitanyt tata sattumaa iloisena ja niin tarkoitettuna asiana totesi ettei juuri ole omasta puolestaan onnellinen vaikka ilman kunnollista ehkaisya oltiin sohittu jo 2 vuotta ja usean kerran kysyin mita kaveri tekee siina jos raskaustesti nayttaa plussaa joten siina vaiheessa ma tein paatoksen ja sanoin hasta la vista tama riitti.
Joskus kai ne lahentaa ja toisinaan taas sitten karkoittaa :)
 
Mulla mies on suhtautunu suht innostuneesti ainakin tähän asti. Rauhallisesti otti senkin kun sanoin että meidän on kyl vuoden kuluessa muutettava isompaan koska tässä nykysessä luukussa ei oo tilaa oikeestaan ees pinnasängylle. Mulla onneksi on ollu tähän asti suht helppo raskaus, ainoat oireet on väsymys ja kuvotus. Muuten oon asennoitunu niin että hää osallistuu just sen verran noihin käynteihin kun haluaa ja voi (eräistä syistä hieman kammoaa sairaaloita yms) ja jos ei halua lähteä synnärille niin äiti tai doula on aina vaihtoehto (ja ei en osaa ees hermostua ajatuksesta että tuo ei haluaisi lähteä mukaan. meillä yhteistä taivalta takana yli 9v joten tunnen aika hyvin mieheni :D )
 
Musta tuntuu välillä niin ku mies ois meillä se, joka on raskaana - koko ajan esim. valittaa, kun väsyttää, nytki torkkuu tossa sohvalla vieressä!=P Oon myös nauranu sille, että hyvä, että mä oon meistä se nainen, joka joutuu synnyttääki, ku siitä ei varmasti ois siihen; ei tykkää mistään verikokeistakaan ym. yhtään. Varmaan synnytyksessäki on vaikeempana mitä ite.(x

Ihan ihana mies se on muuten, ottaa huomioon ja kyselee koko ajan, mikä olo, vaikka olot mulla on ollu koko ajan mitä mainioimmat!
 
Mies on ollu aivan ihana kun sille on käyny selväksi, että mulla nyt on tätä pahoinvointia eikä mitään oo mussuttanu vastaan vaan kiltisti hoitanut ruokaostokset, ruuanlaiton, tiskauksen yms... muutenkin kyselee mitä voin syödä ja mikä on olo jne... söpösti huolehtii :)

Ollaanhan me kyllä oltukin (itseasiassa juuri tänään!!!) tasan 5,5 vuotta kimpassa, josta viis vuotta saman katon alla ja miltei vuoden naimisissa, niin tunnetaan kyllä toisemme jo vallan hyvin. Mies on monessa asiassa paljon järkevämpi kuin itse olen tunteellinen ja herkkä, mutta niinpäs hän on sanonutkin, että tykkää siitä että oon tämmönen herkkis :rolleyes:

Asumisjärjestelyt jatkossa on vähän auki, että asutaanko tässä pikkukaksiossa sit vielä jonkun aikaa vaavin kanssa vai muutetaanko jo syksyllä isompaan... sitä mies on lähinnä mietiskelly, mutta muuta ei oo ainakaan myöntäny miettineensä, kun oon kovasti yrittäny kysellä mitä sen päässä liikkuu. Eipä ne miehet taida paljon stressata :grin
 
Ttubu, onhan toi vaikeeta, mut ainakin lapsille on vaan hyvä mitä enemmän on turvallisia aikusia lähellä. Ja lapaet on tosi mutkattomia, ne kyllä keksii omat tavat kutsua kutakin sopivalla tavalla. Toivottavasti isätki sen sitten ymmärtää :)
Mju82, just näinhän se on. Hyvä että sait tehtyä päätöksen nopeasti ja varmasti. Ei tarvii jäädä jossittelemaan.
Untuva, hyvä juttu! Teillä vaikuttaa selviltä säveliltä ja 9v yhdessä näkyy :)
Toiveinen, ehkä se on myötätunto-oireilua? :D
Eriika, eipä ne ylimääräsiä taida stressata joo :D Ihana miea sulla!
Endorfiinitähtönen, mahtavaa! On varmasti hankalaa lopettaa, mut hyvä että se tekee sen nyt eikä myöhemmin. Veikkaan että vauva-arjessa vois hermot mennä vieläkin kireemmälle :)

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app
 
Me ei olla toistaiseksi juurikaan miehen kanssa päästy raskaudesta ja tulevasta pikkuisesta puhumaan, koska meillä on tuo 9-vuotias esikoinen, jolle emme ole vielä halunneet asiaa paljastaa. (Joo, olisihan sitä iltaisin periaatteessa ollut aikaa, mutta kun tämä entinen yökukkuja ei tahdo pysyä hereillä edes siihen lapsen nukkumaanmenoon saakka.) Välillä mulla on ollut jopa sellainen olo, ettei ukkoa kiinnosta koko juttu.

Nyt ollaan eilisaamusta saakka oltu kahdestaan kotona, kun tyttö lähti miehen vanhempien kanssa viikoksi purjehtimaan. Eilen sitten työpäivän jälkeen mies otti itse asian puheeksi ja huomasin, että hän on oikeasti ihan innoissaan ja odottaa jo kovasti pääsevänsä kertomaan uudesta tulokkaasta esikolle ja muille läheisille. :love017
 
Mun mies ei jostain syystä suostu ymmärtämään ollenkaan että saatan olla huonolla tuulella...
Täällä se on kääntynyt niin että mies suuttuu mulle joka asiasta mistä mä suutun sille... Tätä tää on ollut koko tän raskausajan.

Alkanut tulemaan jo ajatuksia että onko meistä ollenkaan tähän, ollaan vaan tapeltu tää pari kuukautta, joka päivä ja joka asiasta.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Ninanu, meillä on ollut vähän samanlaista täällä. Joo, myönnän olevani ärhäkkä kuin ampiainen, mutta niin tuntuu olevan myös yleensä lähes viilipyttymäsen tyyni mieskin. En käsitä. Ymmärtäisin ehkä jotenkin paremmin, jos kyse olisi esikoisesta. Silloin olisi jotenkin loogisempaa, että häntä jännittää ja stressaa isäksi tulo, elämän muuttuminen jne., mutta ukko nyt on ehtinyt olla isä jo 9 vuotta, että ei tuon seuraavan luulisi niin kovasti elämää mullistavan. Oman ärtyisyyteni voin sentään laittaa osittain hormoonien piikkiin. Mikähän on ukon selitys??

Olikos muuten niin, että tämä sun tuleva kuopus on miehesi esikoinen? Voisiko hänen käytöksensä selittyä tuolla jännityksellä? En mitenkään puolustele - tää tuli vaan mieleen.
 
Kyllä on mieheni esikoinen, minun toinen.
Tiedän olevani ilman raskauttakin uskomattoman vaikea ihminen, olen yrittänyt siinä itse kehittyä, mieheni tietää että olen äkkipikainen ja hankala, mutta nyt tuntuu että kaikki mitä sanon on väärin, kaikesta muka ylireagoin (kuuluu kai asiaan nyt?!) mutta mun mies ei tajua tätä yhtään, suoraan sanottuna huutaa ja raivoaa mulle siksi etten olekaan kokoajan hyvällä tuulella.

Mistään ei keskustella kun minä en kuulemma osaa.
En edes muista koska mun mies on koskenut muhun viimeksi niin etten minä ole tehnyt ensin aloitetta. Ja asiasta olen sanonut, että harmittaa mua todella paljon, ei muutosta.
Itkettää, väsyttää ja vituttaa kokoajan.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Onpa kyllä kurjaa tuollainen, Ninanu. Toivottavasti tilanne pian rauhoittuu.

On kyllä kummia otuksia nuo miehen puolikkaat. Vällä tuntuu, että raskaus saa ne enemmän tolaltaan kuin raskaanaolijan itsensä.
 
Voi pystyn niin samaistumaan teijän monen kommenteihin... Tiedän sen ite että en mä kään oo mikään helppo ihminen ja raivostun todella helposti ihan pikku jutuista ja sit kun sanon oman mielipiteeni/tai tunteeni nii siitä se riita sit yleensä syntyy.. sillon mun mies tulee aina vastaan jollain vasta lauseella eikä sitä mun ongelmaa/tunnetta käsitellä laisinkaan vaan sillon pitäis juuri hänen ongelmaasa alkaa ratkomaan.. aluks hän oli innoisaan raskaudesta (meijän esikoinen) mut nyt taas jatkanu samaa rataa niinku aina ennenki.. juoa paljon, tekee mitä huvittaa ja oma napa numero ykkösenä.. sellanen fiilis kun kaikki olis mun vastuulla tässä nyt.. Onneks alko loma tänään nii saa ainaki levättyy eikä tarvii ottaa ressiä mistään..
 
Mun miestä houkutellaan keväällä ulkomaan reissulle.. Sanoin suoraan että tammikuun alun ja maaliskuun lopun välillä turha haave, muista ajankohdista voi neuvotella.
 
Ei nyt puoliso vaan pikemminkin miesystävä, kumminkin kyse kolmekymppisestä niin ei viitti käyttää termiä poikaystävä vaikka se varmasti onkin lähempänä miehen henkistä ikää....

Ollaan pidetty yhtä semmoinen 10-11 kuukautta ja aivan alussa kun kysyin mitä mies musta hakee niin vastaus oli että parisuhdetta. Mua varoitetaan moneen otteeseen että viettää öitään toisen luona kun mä olen töissä ja kysyessäni asiasta vannoi ettei pyöritä kahta naista.... noh kumminkin keväällä jäi siitä loppujen lopuksi kiinni ja annoin kyllä kuulua mitä mieltä olin asiasta ja että hänen oli aika päättää mitä haluaa mut ja vain mut vai jotain muuta ja hän valitsi mut. Muutenkin tilanne oli tuolloin hankala, koska olin juuri saanut ylennyksen ja uusi työnkuva on aikamoinen stressinaiheuttaja suoraan sanottuna ja mies tiesi tämän...

Hetki tuosta parisuhteen alusta meni hyvin ja sitten mun alkoikin mennä hermo joka asiaan ja helposti. Mm. koska mies ei enää sen jälkeen kun sovimme olevamme parisuhteessa ja ettei suhteeseen sotketa kolmatta osapuolta koskenut oma-aloitteisesti, halannut, pussannut.... mä oon herrajumala nainen ja haluan että muhun kosketaan!! Mies on koittanut vedota että hän ei ole sellainen/on aikaa 6v. kun on viimeksi seurustellut ni on vähän hukassa parisuhdejutut.... Jännä miten ne sit osasi aiemmin....
Asiat korjaantui aina päiväksi/pariksi kunnes taas unohtui mistä olin sanonut oli kuin olisin todistanut mantraa viikoittain ja sanoinkin useaan otteeseen et mulle riittää, koska en selkeästi mahdu hänen elämäänsä kuin nukkumaanmenoaikaan ja neljän seinän sisällä... mut aina tuolloin tykkää ja välittää ja on kaikinpuolin juuri se ihminen jollaisen hänet tunnen.

Raskaus tuli kummallekin meille yllätyksenä, vähän kuin puskista ja molemmille tosi huonoon ajankohtaan. Mukaan ei pitäisi edes lääkärin mukaan todennäköisesti saada biologista lasta ja se oli yksi syy esim. miksi aikoinaan avioeron otin täydellisestä miehestä. Kumpikin meistä väsyi jatkuviin pettymyksiin asiassa ja tiesin että hän haluaa olla isä ja halusin että hän saa sen kokea.

Tämä nykyinen ei ole asiaa muuten kommentoinut kuin 1.7 jolloin testin tein esittämällä yöllä töissä ollessaan kun puhuimme puhelimessa aamuisen riidan jälkeen kysymyksen "ooksä raskaana? " että vai näin hänen sitten kävi ja toteamalla haluavansa olla kyllä isä koska lapsi hänen on ja murehtimalla elatusmaksuja.... ei yhtään kysymystä.... ei et kuinka pitkällä oot, ei et millon on laskettu aika, ei mitään.... kenellekään tuo ei ole sanonut halaistua sanaakaan ja kun tää alkaa jo nyt 10+5 näkyä aika hyvin mun kropassa myös ulkopuolisille.... Koskaan en ole esim. äitiään tavannut, isoveljen näen pari kertaa päivässä paikallisella nesteellä ja alan olla huolissani ehtiikö tämä sanoa tulevalle isoäidille asiasta ennenkuin ukko saa asialle tehtyä mitään...

Raskauden selvittyä miehelle vältti selkeästi koskemista vatsaan ja ylipäätään muutenkin minuun. Jouduin selvittämään todenteolla että olen kirjaimellisesti tarkoittanut tuntevani olevani yksin tämän asian kanssa ja yksin parisuhteessa. ... Että minusta tuntuu etten mahdu osaksi hänen elämäänsä.... Meillä oli 26päivää lomaa saman aikaisesti ja niistä lomapäivistä ei riittänyt yhtäkään yhteiseen reissuun josta oltiin puhuttu.... se ei ymmärrä, että mä tarvitsen muutakin yhteistä aikaa kuin nukkumisen/panemisen... Viime viikolla sentään taisi tajuta jotain koska on alkanut kosketella mun mahaa ja kuulemma rinnat on tosi kivat vaikkei niissä ennenkään vikaa ollut...

Mut vieläkään se ei puhu, vaihtaa vaan puheenaihetta ja mulle riittää aika vasta joskus 11-12 illalla..... ei mitään myötätuntoa, että joudun koko raskauden piikittämään itseäni päivittäin ja jalat ovat niin turvoksissa, ettei edes varvasläpsyt mene jalkaan... ei tarjoudu hieromaan, ei mitään....

Katsoo nyt kauanko tätä jaksan vai alanko yhksi jos toukka päättää tällä kertaa pysyä matkassa mukana....
 
Vedonika, kovasti tsemppiä sinulle! Toivottavasti asiat järjestyvät.

Meillä mies ottanut asian vastaan hyvin, hän on halunnut isäksi jo pari vuotta ja oli ihan onnesta sekaisin kun kerroin ilouutisen :) Yhdessä olemme olleet kohta yhdeksän vuotta. Tiesin jo ennen raskautta että saan tukea, mutta en osannut arvata että hän haluaa tulla mukaan jopa verikokeisiin terveysasemalle! Mies todella haluaa olla kaikessa mukana, ja ilmoitti että aikoo tulla jokaiseen neuvolaankin mukaan.

Välillä on ollut myös huonoja päiviä, ja olen ääneen sanonutkin että jotenkin nyt vain surettaa/ärsyttää tms. niin heti tulee vastaus että hän ymmärtää. Kauppakassejakaan ei tarvitse enää kantaa, että lievää huolehtimista on havaittavissa :laughing002

Miehen kaverit heittivät vitsillä että kumpikohan meistä nyt onkaan raskaana, kun ei mies juuri alkoholiakaan enää ota :grin Meillä raskaus otettu siis vastaan paremmin kuin hyvin.
 
Tämä minun mies/miesystävä (miksipä häntä nyt kutsutaan kun eri osoitteissa asutaan mutta yhdessä odotetaan) on koko alkuraskauden ajan miettinyt autoa ja autonvaihtoa! :eek:

Välillä, kun väsymys ja pahoinvointi oli pahimmillaan, olen ajatellut (ja meinannut sanoakin), että o_O ihan totta, eikö muuta huolta? Mutta sitten tajusin, että se on hänen tapa valmistautua tulevaan. Pienen pieni ihmisen alku on minulle konkreettinen jo nyt, hän hakee sitä konkreetiaa muualta.:grin
 
Tunnen olevani todella onnekas... Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 4 vuotta, yhdessä yhteensä 8v. Saimme ensimmäisen lapsemme syyskuussa 2013, 9kk yrittämisen jälkeen. Tämä toinen lapsukainen ilmoitti tulostaan vain 2kk yrittämisen jälkeen esikoisen ollessa 8kk :)

Olemme molemmat perusluonteeltamme sellaisia, ettemme koskaan tee isoja päätöksiä keskustelematta ensin pitkään ja hartaasti. Lapsia tiesimme molemmat haluavamme jo seurusteluaikoina, mutta ennen sitä halusimme vielä matkustaa ja viettää aikaa kaksistaan. Opiskelut on vielä molemmilla kesken, ja tällä hetkellä mies on töissä, huolehtii perheestämme. Itse haluan olla kotona lapsien kanssa niin kauan kuin mahdollista. Joku voisi sanoa meitä erittäin vanhanaikaisiksi :D meistä vain tuntui, että näin on parasta sekä itsemme että lapsiemme kannalta, vaikkemme uikaan rahassa. Joskus on todella tiukkaa ja kaipaamme molemmat sitä, että voisi vain lähteä käymään ulkomailla tai mennä extempore elokuviin tai syömään. Perheeni on kuitenkin kaikkien uhrauksien arvoista ja olen asennoitunut niin, että myöhemmin sitä taas ehtii mennä ja tehdä.

Miehelleni on ollut erityisesti tässä toisessa raskaudessa tärkeää olla mukana neuvola- ja ultrakäynneillä. Esikoisesta hän oli ihan yhtä pihalla kuin minäkin siitä, että mitä tapahtuu :D nyt huomaan, että hän selvästi ymmärtää eri tavalla kuinka pieni ihminen kasvaa sisälläni ja huomioi eri tavalla. Meille molemmille on ollut jaksamisen kannalta todella rankkaa kestää pahonvointini. Mieheni matkustaa töiden takia, huolehtii esikoisesta ja on ihan puhki, samalla tavalla kuin itsekin olen kaiken tämän kehossa tapahtuvien muutosten keskellä. Sinnittelemme tällä hetkellä arjen kanssa, mutta suhteemme on lujalla ja vakaalla pohjalla. Iltaisin käperrymme sylikkäin ja kerromme toisillemme kuinka rakastamme ja arvostamme toisiamme :Heartred Yritän olla kiukuttelematta liikaa, vaikka se onkin vaikeaa. Tunteeni ovat yhtä vuoristorataa ja olen ollut välillä ihan hysteerinen kotona.
 
Muokattu viimeksi:
Kylläpä kirjoitat ihanasti parisuhteestanne, Mama88. Yhteiset arvot kantavat pitkälle olivat ne sitten hyvin perinteiset tai modernimmat. Samoin tietysti tärkeää on se, että puolisot haluavat elämältä (ja etenkin perhe-elämältä) samoja asioita. Molemmat kriteerit tuntuvat teidän kohdallanne täyttyvän. :)
 
Takaisin
Top