Hyvin se kirahvi menee! Onnea ihanista ultrakuulumisista
Minähän olin koko ikäni ajatellut, että haluan ilman muuta olla tytön äiti, koska olen itse tytär, enkä etukäteen tiennyt poikalapsista mitään, mutta äiti-tytär-suhteesta oli kokemusta! Todella ohikiitävän hetken olin ihan kauhuissani rakenneultrassa, kun saatiin tietää, että poika on tulossa. Osaanko, mitä ihmettä niiden kanssa pitää tehdä, apua?! Se tunne hävisi kuitenkin sekunnissa, ja nyt en vaihtaisi pojan äitinä olemista mihinkään, en edes niitä huonoja hetkiä. Pojan äitinä oleminen on ihanaa! Varmasti sitä olisi tytönkin äitinä oleminen, mutta en pysty enää kuvittelemaan itseäni tytön äidiksi.
Jonkin verran kyllä olen itse vähän semmoinen poikamainen ollut aina, kakarana kiipeillyt puissa ja ollut vähän rämäpää, ja tekniset asiat on aina kiinnostaneet ehkä enemmän kuin "barbileikit", vaikka niitäkin kyllä leikin, ei siinä mitään. Puukot, vasarat, sahat, porakoneet ja maali- ja liisterisudit pysyy käsissä yhtä lailla kuin neulepuikotkin. Mutta totta kai tässä pojan äitinä olossa on omat haasteensakin, kun joutuu ottamaan selvää kaikenlaisista jutuista, jotka poikiin liittyy, alkaen vaikka nyt esinahka-asioista, joihin kai pitäisi ruveta kiinnittämään huomiota jo tuossa 3 vuoden iässä. Voi siis olla, että "joudun" nekin itse opettamaan pojalle, isänsä kun ei hoida iltasuihkuja ja muita pesuja kuin joskus todella harvoin. Siinä se menee sitten samalla kun hoidan iltahommat. Mutta en koe sitä enää mitenkään hankalaksi enää.
Jotenkin tosiaan tuntuu, että pojat ovat aika suoraviivaisia jo pienestä pitäen. Tietysti kun ei tytöistä ole kokemusta, niin vaikea verrata. Saa nähdä, miten elo sitten sujuu kun poika kasvaa, muuttuuko mikään. Onhan se aika ihanaa, kun poika on vielä äidin poika, ehkä sekin muuttuu sitten aikanaan kun ikää tulee pojalle lisää. Olen kyllä hoitanut poikaa paljon enemmän kuin isänsä, voi siinäkin olla syy siihen, miksi poika on minun perääni niin paljon.
Varmasti loppuraskauskin sujuu hyvin. 
Sanoi, ettei meinaa pysyä perässä 
