Pakko purkaa sydäntä.....
En kyllä tiedä miten paljon ihminen kestää pettymyksiä. Sanoin mun miehelle että miten kauan tätä jaksaa kun tuntuu siltä ettei meille koskaan tapahdu mitään hyvää. Tänään on tuntunut siltä että tekis mieli luovuttaa, vaikka vasta ensimmäinen hoitokerta takana, mutta kuitenkin. Mun mies sanoi kans että miks meille pitää tapahtua näin, kun ollaan niin kauan yritetty mutta mitään ei tahdo tapahtua ja sit kun kerran onnistuu niin saa keskenmenon ja ensimmäinen hoitokerta ei tuota toivottua lopputulosta. Ollaan lohduteltu toisiamme ja alkaa kyllä maistua puulle kun sanotaan että seuraavan kerran sitte onnistuu ja että kyllä tämä tästä. Nyt ei vaan tunnu siltä!!! Tekis mieli raivoa kun mikäkin mutta ei sekään auta. En oo muuta tehnyt kuin itkenyt ja tuntenut itseni epäonnistuneeksi koko päivän. Milloin on meidän vuoro saada lapsia???!! Mä en ymmärrä, ollanko me tehty jotai pahaa? Miks meille ei voida suoda sitä onnea mitä lapsi tuo? Meillä on oma koti, molemmat ollaan töissä, molemmat perusterveitä, meiltä vaan puuttuu se oma pienokainen joka meille kuuluisi. Edes yksi. Se ei voi olla liikaa pyydetty.
Mä olen todella kiitollinen mun miehestä ja siitä että hän aina jaksaa lohduttaa ja olla lähellä kun tarvitsen häntä. Ja mä uskon että hän on myös kiitollinen minusta. Ja kiitos teillekin että jaksatte "kuunnella". Onneksi tämä foorumi on olemassa :)
Kuulemisiin! Yritän nousta täältä synkkyydestä minne en haluaisi vajota.
En kyllä tiedä miten paljon ihminen kestää pettymyksiä. Sanoin mun miehelle että miten kauan tätä jaksaa kun tuntuu siltä ettei meille koskaan tapahdu mitään hyvää. Tänään on tuntunut siltä että tekis mieli luovuttaa, vaikka vasta ensimmäinen hoitokerta takana, mutta kuitenkin. Mun mies sanoi kans että miks meille pitää tapahtua näin, kun ollaan niin kauan yritetty mutta mitään ei tahdo tapahtua ja sit kun kerran onnistuu niin saa keskenmenon ja ensimmäinen hoitokerta ei tuota toivottua lopputulosta. Ollaan lohduteltu toisiamme ja alkaa kyllä maistua puulle kun sanotaan että seuraavan kerran sitte onnistuu ja että kyllä tämä tästä. Nyt ei vaan tunnu siltä!!! Tekis mieli raivoa kun mikäkin mutta ei sekään auta. En oo muuta tehnyt kuin itkenyt ja tuntenut itseni epäonnistuneeksi koko päivän. Milloin on meidän vuoro saada lapsia???!! Mä en ymmärrä, ollanko me tehty jotai pahaa? Miks meille ei voida suoda sitä onnea mitä lapsi tuo? Meillä on oma koti, molemmat ollaan töissä, molemmat perusterveitä, meiltä vaan puuttuu se oma pienokainen joka meille kuuluisi. Edes yksi. Se ei voi olla liikaa pyydetty.
Mä olen todella kiitollinen mun miehestä ja siitä että hän aina jaksaa lohduttaa ja olla lähellä kun tarvitsen häntä. Ja mä uskon että hän on myös kiitollinen minusta. Ja kiitos teillekin että jaksatte "kuunnella". Onneksi tämä foorumi on olemassa :)
Kuulemisiin! Yritän nousta täältä synkkyydestä minne en haluaisi vajota.
Näiden vuosien pettymysten jälkeen oon tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka yrittää varautua pettymykseen ja kieltää itseltään uneksimisen ja toiveikkuuden, niin siltikin tullaan aina korkealta ja kovaa, joten samaan "konkurssiin" vois kai sitten kyllä toivoa ja uneksiakin. Niin kuin sanoit, se oljenkorsi on oltava, että jaksaa. Tsemppiä ihan kauhiasti sinne. Komppailen kyllä tuota kärsimättömyyttä, samanlainen oon minäkin.. 
(jaa, tänne on tullut uusia hymiöitä...) Oli meillä tuossa lapsilla synttäritkin, sai vähän aikaa ajatukset muualle ja kelasin niitä päiviä sairaalassa sillon joskus... Niistäkin niin kauan että kaik tuntuu häipyvän jonnekin... Esikoinen tietää nyt että yritystä on ja niin ihanasti tokaisi:"no jos ei tärppää ni sit vaa adoptoitte." Selitin sitte että kun se ei ole niin helppoa... että aluksi pitäisi olla naimisissa tietty määrä vuosia johon hänellä taas ratkaisu:" no sit meette naimisiin, vaikka heti!" <3