Parisuhde

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Vimpa
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Ilyana, joo-o, kyllähän ne paikat varmaan vähän muuttuu, jos sieltä läpi pusertaa valtava pakkauksen :)
Toivon, että tulevaisuudessa voisimme päästä yli lapsettomuuden aiheuttaman varjon, joka seksuaalisuutemme ylle on laskeutunut. Eihän se haittaisi jos seksielämä olisi voimavara eikä masentavaa :)
Välillä näen eläviä unia, ja vain siitä tiedän, että pitäis "panna". No tämän ison mahan kanssa lempiasentoni on pois laskuista, joten jos ei saa parasta niin on(ko) ilman :)
 
Meillä ehkä suurin haaste suhteessa on mun herkkyys. Olen ollut narsistisessa suhteessa, niin menen lukkoon todella helpolla. Ja pelästyn pientäkin kireyttä ilmassa todella helpolla. Harvoin itken miehen lähellä, sama miten paha olisi olla. Positiivisia tunteita mun on helppo ilmaista, mutta jos potuttaa, olen vaan hiljaa miehelle. Tuokin on narsismin jälkiä, lapsille osaan suuttuakkin ja koirat osaan tarvittaessa vaikka karjaista järjestykseen jos ei sana kuulu. Suhteessa olen vaan ihan käsittämätön tohveli.

Mulla on paljon työtä tehtävänä oman sisimmän kanssa ja isot arvet on sisällä, vaikka toki mä jo niiden kanssa osaan aika hyvin elää.

Meillä usein pienet asiat merkkaa paljon. Kannan viikonloppuisin usein miehelle kahvin sänkyyn ja tuoreen leivän. Mies herää mua aikasemmin viikolla, käy suutelemassa mua ennen töihin lähtöä. Joskus korjaa mun peittoa paremmin, tänä aamuna kuiskas mun korvaan miten kaunis sen mielestä olen ja miten paljon se mua rakastaa.
 
UP-84, mulla on vähän samaa taustalla. En tiiä oliko 10 vuoden exäni narsisti vai mikä, mutta hyvin hän itsetuntoni sai lannistettua ja kunnioituksen puute oli ihan uskomatonta. Seksielämämme oli ihan perseestä, usein se peilaa koko suhdetta.
Lähdin uusiin kuvioihin, kun arvelin, että eiköhän minuunkin joskus vauvakuume iske. En luottanut, että miehestä olisi ollut isäksi (todistanut epäilykseni sittemmin toisen kanssa), ja uskollisuutta olisin turhaan saanut odottaa.
Parasta suhteessa minun mielestä voi olla toisen kunnioittaminen ja yhteinen huumori, unohtamatta sitä kipinää, joka kaiken alun perin sai aikaankin ja sydämen syttymään.
 
Katjusha, tosiaan mä olen aika paljon korjaillut itseäni Mindfulnessilla, mutta silti on vielä töitä edessä. 10 vuotta mullakin kesti tuo narsistinen suhde. Omassa isässä oli myös narsistisia piirteitä ja epätasapainoisuutta, niin 29 ekaa vuotta elämässä tuli elettyä samojen mallien kanssa.

Kun exästäni erosin, vannoin etten enää ikinä ryhdy parisuhteeseen. Elämällä oli muuta edessä, rakastuin sattumalta ihmiseen, joka asui 4h ajomatkan päässä, toisella puolen Suomea. Se suhde avasi mut täysin, kipuilin paljon suhteen aikana. Mutta suunniteltiin yhteen muuttoa. Suhde loppui kuin salamana taivaalta. Ja samalla tutustuin nykyiseen mieheen. Kun taustalla on 2 eroa ennen tätä suhdetta vain vuoden välillä, niin olen ollut todella varpaillaan. Enkä ikäänkuin uskalla avata itseä täysin, kun joku vaisto pelottelee, että tämäkään mies ei kestäisi sitä. Mutta tosiaan mulla on taito työstää asioita sisälläni uskomattoman paljon, niin teen hommia sellaisissa erissä kun itse pystyn niitä kannattalemaan.

Ja raskaus on muuten parasta aikaa työstää sisintä, raskaus kääntää naista sisään ja lisää intuitiota. Nuo osaltaan valmistaa naista äitiyteen ja herkistää kuuntelemaan vauvan viestejä.
 
Mulla kanssa exällä narsistisia piirteitä, lyttäsi mun itsetunnon täysin, ei empatiakykyä eikä minkäänlaista ymmärrystä mihinkään mikä poikkesi hänen omista näkemyksistä. Valitettavasti tällaiset ihmiset osaavat olla tarvittaessa varsin hurmaavia, eihän niihin muuten menisi rakastumaankaan.

Muhun kanssa suhde exään jätti merkit siten, et jouduin kasaamaan itsetuntoni takasin ja sen kanssa on ollut taas tekemistä kun tapasin nykyisen. Nykyinen ei siis ole tehnyt mitään lytätäkseen itsetuntoani, päinvastoin, mutta jostain ne vanhat fiilikset kumpuaa parisuhteessa. Mua pelottaa tää tuleva aika sikäli, et pelkään, että kadotan itseni äitiyteen ja koen, että en ole muuta kuin maitokone tms. ja itsetunto huononee, vaikka äitiys on upea asia ja siitä on syytä olla ylpeä ja olenhan mä muutakin ja tämä on vaan yksi vaihe elämästä. Tiedän, että on myös raskasta olla huonoitsetuntoisen ihmisen kanssa ja olenkin tehnyt töitä parantaakseni itsetuntoani välillä ihan jopa siinä onnistuen.

Tää tosiaan on hyvää aikaa pohdiskella ja työstää sisintä, kuten Up-84 sanoit.
 
Mä olen ajatellut jatkaa omia projekteja vauvan ehdoilla. Mulle isoin henkireikä on punttitreeni. En ole pitkään aikaan ostanut itelleni salikorttia, mutta saatan jopa keväämmällä sen ostaa. Aijon edelleen joogata ja meditoida joka päivä. Ja ehkä keväämmällä laitan hiuksiin teippipidennykset ja ripsipidennykset.

Vauvan kanssa voi tehdä kaikkea vauva liinassa. Ja arkea helpotan ja rytmitän siten, että mulla on riittävästi vapaata. Sillä vältän itseni hukkaamisen arkeen. Raskauden aikana sitä hiukan väkisinkin hukkaa itsensä jossain määrin raskauteen. Mutta tämän erilaisen kropan alla on se vanha minä. Joskus täytyy kaivaa vanhat kuntokuvat esille, että muistaa sen, mitä on ollut ja tulee olemaan, kun maha ahdistaa. Tämä meni hiukan ohi aiheen, mutta kuten Marras16 sanoi, niin en halua itseäni hukata liikaa, vaikka joka kerta jossain määrin itsensä hukkaa alussa.

Mä veikkaan, että mulle ja miehelle tulee myös synnytys olemaan sellainen yhdistävä tekijä. Jos kaikki menee hyvin ja synnytän luomuna, niin siinä on myös enemmän vastuuta isällä/puolisolla. Puoliso pystyy monella tavalla helpottamaan itse sitä synnytystä. Ja synnytys voi olla todella romanttinen kokemus yhdessä, joka syventää suhdetta, jos vaan nainen tukeutuu omaan mieheen. Samalla niin alkukantainen kokemus, että se vavisuttaa molempien maailmaa.
 
Mä uskon kanssa, et synnytys tulee olemaan yhdistävä tekijä ja nyt syyskuussa käydään yksityisessä synnytysvalmennuksessa, sekä mies tulee mukaan ens viikolla pelkopolille, et nekin varmasti yhdistää. Tulee sellainen olo, et mieskin on lopulta enemmän mukana tässä odotuksessa. :)

Mua pelottaa just toi itteni arkeen hukkaaminen erityisesti siksi, et nyt olen kokenut jonkinlaista kriisiä oman alan suhteen ja mulla ei ole mitään sellaista todella tärkeetä intohimoharrastustakaan. Jotenkin tuntuu, et se oma juttu on vielä hakusessa. Oikeastaan metsässä samoilu ja lukeminen, joskus kirjoittaminenkin on sellasia tärkeimpiä rentoutuskeinoja, joista olisi pidettävä kiinni. Toivon, et nyt löytyisi joku hyvä kantoväline vauvalle, et tota metsässäsamoilua voisi helposti tehdä sitten vauvankin kanssa. Nyt just tuntuu, et tää raskaus ja kaikki siihen liittyvä on mun ainoa projekti ja vaikka se tällä haavaa tuntuukin mukavalta niin jotain muutakin sitten joskus tarvitsee, ettei menisi monta vuotta elämästä ainoastaan mammaillessa.
 
Mulla kans vähä saman tapanen historia exän kanssa.. 4v suhteessa jossa millää muulla ku hänellä oli väliä.. hän sai tehä mitä halus ja millo halus.. sen suhteen jälkeen seksi on ollu mulle oikeesti ällötys!! Mulle läheisyys yms.on tärkeetä,mut jotenki seksistä on jääny "kammo".. haluaisin nauttia ja tykätä..mut entinen suhde vei sen vähänki ilon ku piti olla kintut levällää ku mies vihels..ja se oli yleesä sen verta nopee toimitus ettei se viihtiny ees housuja riisua..

Nykyää on paljon paremmin asiat.. mut silti se seksimörkö kurkkii nurkan takana.. tiedän ettei mies tarkota pahaa,mut välillä tulee tunne et mua painostetaan..ai että tän vauvan tekokin oli niiiii kamalaa ettei minkää.. vielä ku en ollu fyysisesti täysin terve ja sänkypuuhat kiinnosti vielä normaaliaki vähemmä ni välil teki vaa mieli karjua et en mä mitää lasta ees haluaiskaa!! Mut rakastan mun miestäni ja varsinkin tätä masuvauvaa iha yli kaiken! Miehen kanssa asiat on puhuttu läpi,on tässä yhessä kestetty jo nii paljon et ei iha pienimmästä lähetä eri suuntiin..

Oon hirveen herkkä,sekin on oikeestaa peruja siitä etten saanu mitää vastakaikua mun tunteille ja tarpeille,just läheisyyttä ja yhessä vietettyä aikaa... ja sit ku vihdoin päätin lähteä siitä suhteesta,sain kuulla et minä olen se narsisti.. et terve vaa..
 
Miunkin exällä oli hyvinkin narsistisia piirteitä. Oli hyvin itsekeskeinen, minä, minä, minä (ja äiti, äiti, äiti...) ja lytisti mielellään minun itsetuntoa. Tämän jälkeen pyytää anteeksi, ja kohta samaa uudelleen. Vielä erotessamme (hänen puoleltaan tuli siis eroamishalu, ei omalta, vaikka oikea päätös todellakin oli) exäni sanoi minulle, että en tule saamaan koskaan ketään hyväkroppaista ja hyvännäköistä miestä, mitä hän on. Me ei harrastettu seksiäkään juurikaan, koska minä en ollut tarpeeksi "fitti". Ja sanotaan tähän oma painoni ja pituuteni tuolloin: 154/52... En siis omasta mielestäni ollut tosiaan lihava, mutta miehelle olin tarpeeksi lihava seksiin. Ja miettikää, en jostain syystä silti halunnut eroa. :grin Kuinka naurettavalta se nyt kuulostaakaan. Tsiisus jos hänen kanssaan olisin lapsen tehnyt..

P.S. Nykyinen mieheni on sata kertaa paremman näköinen ja parempikroppainen mitä exäni oli. Ja itse menen samoissa mitoissa edelleen, paitsi tänä päivänä :grin
(Ja en ole ulkonäkökeskeinen, totesin tämän vain siihen väitteeseen vastapainoksi, että minä olen lihava ja en saa hyväkroppaista miestä enää koskaan. Nykyinen mieheni on joka ikisellä tavalla parempi mitä kukaan existäni :) )
 
Mä painoin exän kanssa seurustellessa 52kg. Rasvaprossa oli alle 20 ja lihasta löyty paljon enemmän kun nykyisin. Silti olin läskiperse. Niin ja ex ylipainoinen. Nykyään mulla on miehenä ihminen, joka on myös liikunnan ammattilainen, tosin vähän eri kantilta kun minä. Mutta molemmat tavallaan tuetaan toisiamme, meidän koulutukset aika hyvin täydentää toisiaan.
 
Mun mies on alkanut jälleen lenkkeillä. Impulssi tähän tuli monelta suunnalta, eikä pienimpänä tekijänä riskirajoilla keikkuvat aamupaastosokerit. Suhteemme alussa puolisoni opetti minut "liikunta 7" -ihmisen lenkkeilemään. Ekana kesänä juoksin 1/2 maratonin, ja sitä seuraavina vuosina "riittävästi" kokonaisia. Toivon, että voimme perheenä käydä lenkillä ja viettää yhteistä aikaa, voidaan työnnellä juoksurattaita edessämme vaikka vuorotellen :) Oletan, että olen rapakunnossa joulukuussa, koska nytkään en enää pääse harjoitussupistusten vuoksi kunnolla kävelemään. Mutta siitä se sitten lähtee kevääseen, kun pohjat luulisi vielä jossain säilyvän. Muita kivoja yhteisiä juttuja voisi olla retkeily ja muu luonnossa liikkuminen omalla porukalla.
 
En nyt ihan kaikkia viestejä lukenut joten en ole ihan varma mistä keskustellaan ( :D)

Meillä on miehen kanssa todella läheinen suhde. Keskustelemme paljon syvällisistä asioista, arkiasioista, tulevaisuudesta, menneestä, tunteistamme jne. Olemme toistemme sielunkumppanit. Meillä on 6 vuotta ikäeroa, eikä se ole meille liikaa, vaikka välillä keljuilenkin siitä miten vanha hän on minuun verrattuna ;) käymme yhdessä kävelyillä, katsomme telkkaria, syömme aina jokaisen aterian yhdessä ja vain olemme kahdestaan. Mieheni on paras ystäväni. En ole KOSKAAN tavannut yhtä huomaavaista, kilttiä ja ajattelevaista ihmistä. Pusuttelemme päivittäin, käymme myös yhdessä suihkussa. Mies käy aamuisin toivottavamassa hyvää päivää kun lähtee itse töihin. Me ollaan tosi hyvä tiimi.

Olin liian pitkään aikaisemmassa suhteessani, missä ei ollut vuosiin mitään tunteita. Kaukosuhde tuntui vain helpotukselta. Kumpikaan ei oikeastaan enää jaksanut välittää toisesta. Pelkäsin pitkään eroa, koska en ollut kokenut sitä ennen. Pelkäsin mitä siitä seuraa, vaikka olinkin tavannut nykyisen mieheni entisen suhteeni aikana. Kun olin valmis tekemään sen, sairastuin henkisesti. Mutta se oli elämäni paras ja onnellisin päätös. Olin vain niin nuori että en uskaltanut lähteä aiemmin. Nyt olen maailman onnellisin maailman ihanimman miehen vierellä. Ja nyt odotamme yhdessä maailman ihaninta pienintä ihmettä.

<3
 
Kuulostaa ihanalta varpahat!:Heartred Koen meidän suhteen melko lailla samanlaiseksi, jollei "elämä" olisi välissä. Meillä kun on molemmilla lapset edellisistä suhteista ja ollaan oltu alusta asti lähihuoltajia eli lapset olleet alusta asti pääasiassa meillä kummallakin niin se yhteinen aika on ollut alun alkaenkin kortilla. Silloin harvoin, kun saadaan olla vaan kahdestaan meillä on usein juuri tollaista, kun kuvailit. Jossain vaiheessa tosin odotukset oli niin kovat, että meni aina osa yhteisestä ajasta riidellessä. Nyt onneksi päästy siitä yli. Mä niin kaipaisin enemmän kahdenkeskistä aikaa ja näillä näkymin se tulee vaan vähenemään. Toivottavasti saataisi kuitenkin jostain repästyä sen verran yhteistä aikaa, ettei täysin vieraannuttaisi toisistamme tunnetasolla.
 
Tää meidän raskaus oli aika ylläri, niin välillä käyn aika sisäistä kamppailua tän todellisen yhteisen ajan kanssa. Okei, lapset menee nukkumaan 8-9 aikaan illalla. Mutta tää eskarivuosi yhdistettynä raskauteen tekee sen, että aina on kotitöitä iltaisin. Nyt ei oikein ole energiaa rytmittää tätä uudelleen. Noh, kun mies on isyyslomalla, niin sitten toivottavasti on tuon nuorimman kerhon ajan sitä yhteistä rauhallista aikaa.

Monelle yhteinen harrastus on semmoinen henkireikä. Molemmat nostetaan punttia. Mutta mä olen yksilösuorittaja. Joskus pyydän miehen sparraamaan ja auttamaan pakkotoistoissa jonkun tietyn liikkeen kanssa. Mutta en vaan osaa treenata sosiaalisesti kun korkeintaan alkulämpän aikana. Sitten tarvin luurit päähän ja oman rauhan, että pystyn hommia tekemään kovaa.

Koirien lenkitys yhdessä on kivaa. Tosin vaikka on kaksi koiraa, niin mulla on noihin tyttöihin niin kova auktoriteetti, että molemmat alkaa hölmöillä jos ne ei ole mulla hihnassa. Tuloksena on se, että mä hoidan koirat ja mies kävelee vierellä :D . Mies on paljon lepposampi koirille, mutta kun mä poltan päreeni, on molemmat koirat ojennuksessa kun tinasotilaat :D .

Me ollaan seurusteltu vajaa 1,5 vuotta siinä kohtaa, kun vauva syntyy.
 
Me käytiin jossain vaiheessa juoksulenkeillä yhdessä, mut ei siitä oikein tullut mitään, kun mä tykkään mennä rauhassa omaan tahtiin ja mies taas tykkää ottaa aikaa ja yrittää sitten parantaa aina sitä aikaa. Et periaatteessa voidaan lähteä yhdessä ovesta ulos lenkille, mut juostaan sit kuitenkin erikseen. Metsässä kävely kaksin tai koko perheen voimin on sitten eri juttu. Meillä vanhempi lapsi menee vasta kymmenen aikoihin nukkumaan arkisin ja ite en etenkään nyt jaksa valvoa kovin myöhään, että eipä meille sitä kahdenkeskistä aikaa juurikaan jää iltaisin. Tällä haavaa siis kahdenkeskistä aikaa on joka toinen viikonloppu se muutama tunti iltaisin, kun vanhempi lapsista on äidillään ja mun poika mennyt nukkumaan kahdeksan kieppeillä. Nyt raskausaikana ei ole jaksanut sitäkään kovin hyvin hyödyntää.
 
Meillä on just tämän oman ajan takia esikoisella, joka on 10 v se sääntö, että huoneeseen täytyy mennä viimestään kello yhdeksän. Ysin jälkeen ei saa käyttää älylaitteita, mutta saa lukea, jos ei uni tule. Mutta tosiaan kannustan lasta nukkumaan paljon. Koska vain siten jaksaa koulussa ja myös liikkua paljon.
 
Meillä on kans miehen kanssa niin hyvä ja läheinen suhde,etten parempaa voisi toivoa. Välillä harmittaa,etten ehdi enempää hänelle huomiota antamaan,mutta joka ilta pusut vaihdetaan ja halitaan paljon. Nytkin hän on hoitanut minua töiden jälkeen kun olen ollut kipeä. Muutama yö mennyt sohvalla nukkuessa,niin hän on käynyt yölläkin kysymässä mikä vointini on. Olen kyllä saanut maailman ihanimman miehen ja me yhdessä ihanat lapset.
 
Se tunne, kun saa välillä todeta, kuinka hitsin onnekas sitä oikeasti nykyään onkaan. Ja kuinka hirmu paljon minä mun miestä rakastankaan. Ja hän minua.
Ja vaikka meillä välillä riidelläänkin, niin kyllä meillä osataan onneksi myös asioista todellakin puhua ja kuunnella puolin ja toisin...ja sopia...ja rakastaa taas. Kuin enemmän kuin eilen. ❤
Olen niin kovin kiitollinen.
 
Meninkin sitten kysymään, että mitä mieheni on on mieltä tästä mun ulkonäöstä ja mahasta (raskaana olevat voivat olla viehätysvoimastaan epäileviä). Sain vastaukseksi, että vatsani on "koominen". Ymmärrän kyllä, mitä hän meinaa: ohuessa varressa käsittämätön pallo. No, mitäpä kysyin. Pitäis olla avoin mille tahansa vastaukselle. Itse oon edelleen vaan ihmeissään, että kohtuni suostuu kantamaan vauvan, että siellä se tyttö kasvaa ja kehittyy.
 
Takaisin
Top