Varsinkin alussa kävin kaikki mahdolliset tunteet läpi. Raskaus oli ns vahinko, yllätys, miksi sitä sitten kutsua. Vaikka olimme puhuneet että haluamme lapsia, niin tämä raskaus tuli kuitenkin vahinkona ja itse olisin halunnut odottaa vähän kauemmin (tuntuu todella pahalta sanoa vahinko, mutta totuuden nimissä näin asia on). Olemme toki todella onnellisia ja innoissaan tulevasta vauvasta! Anyway, tunteisiin. Varsinkin alussa (n 4. kuukauteen saakka) oli monta päivää kun vaan makasin sängyssä ja itkin koska tunsin olevani aivan yksin kaikkien oireideni ja ajatuksieni kanssa. Mieheni kysyi monta kertaa että olenko ihan varma että haluan tämän lapsen, kun ajoittain vaikuttaa siltä että tämä on pahinta mitä minulle on sattunut. Rehellisesti sanottuna siinä tunteiden myllerryksessä en osannut antaa hänelle vastausta. Ja tämä sitten pahensi oloani entisestään. En toki voi sanoa että olin oikeasti masentunut, vaikka siltä välillä tuntui. Lopulta kun fyysiset oireet vähenivät ja sain jonkinlaisen otteen normaalista elämänrytmistä niin olokin alkoi piristyä. Mieheni myös "pakotti" mut avautumaan ja kertomaan mitä kaikkea mielessä pyörii. Toki hänelle oli tosi rankkaa kun itkin ettei mun elämässä ole yhtään mitään hyvä ja kaikki on vaan pas... Hän sitten kärsivällisesti luetteli kaikki mulle tärkeät ihmiset jotka välittää musta, kertoi omista tunteistaan uudestaan ja uudestaan, kertoi miten hyvin vauva voi ja jatkoi tätä samaa kunnes rauhoituin. Jotenkin tässä tilassa asioita pitää välillä vääntää rautalangasta. Puhumalla tuntikausia olo on sitten helpottunut, kaikkien hormoonien ja kehon muutoksien aiheuttamien purkausten takia puhuminen on ollut tosi rankkaa ja raskasta, mutta lopuksi olo aina helpottuu.
Olen myös puhunut ihan suoraan kaikki tunteet hyvän ystäväni kanssa, ja hän on ymmärtänyt ja tukenut (hän sai itse juuri lapsen). Luulen, että suurin osa ystävistäsi jotka ovat saaneet vauvan ymmärtävät hyvin mitä koet ja koska tuntevat sinut parhaiten myös osaavat sinua lohduttaa! Yksin ei missään nimessä kannata jäädä tunteittensa ja ajatustensa kanssa. Tässä tilassa olen huomannut että on tosi helppoa tehdä kärpäsestä härkä ja sitten se maailmaa kaatuukin jossakin vaiheessa niskaan ja MIKÄÄÄÄÄÄÄN ei ole hyvin. Toki masennus on ihan eri asia, mutta kuten Alisa tuossa kirjoitti että nyt on se aika ottaa turvaverkko käyttöön ja puhua niiden kanssa jotka sinut ja elämäntilanteesi tuntevat parhaiten. Suosittelen myös että yritätte puhua tulevasta elämänmuutoksesta miehesi kanssa ihan kunnolla ja rehellisesti. Molemmilla on varmasti kaiken maailman ajatuksia ja tunteita jotka askarruttavat mieltä, ja on helpompi ymmärtää toista jos tietää mitä hänen mielessä liikkuu. Paljon jaksamista ja tsemppiä!!!
Äitini kanssa on vähän viileät välit niin ei siltäkään voi kysyä neuvoa. 
