Heti kärkeen pahoittelut siitä, että tästä taitaa tulla aikamoisen pitkä jaaritus. Toivottavasti sen jaksaa lukea loppuun. Eli minun synnytykseni meni näin:
Synnytystä edeltänyt päivä
Klo 11 lääkäri totesi, että kohdunkaula on kypsyneen oloinen ja sormelle auki (edelleen, oli ollut jo useamman viikon) ja teki manuaalisen käynnistysoperaation eli pyöritteli sormin sikiökalvoja lapsen päätä vasten muutamia kertoja aika kovalla kädellä ja lupaili, että valmista pitäis tulla aika nopeaan. Teki melkoisen eetvarttia tuo toimenpide, mutta oli kyllä aikamoisen tehokas. Tulin aikamoisen kipeäksi puolen tunnin sisällä, lantiosäryt lisääntyivät ja supistuksiin tuli enemmän potkua. Kävely muuttui tosi vaikeaksi. Supistelluthan oli aikamoisen säännöllisesti jo sunnuntai-illasta asti, mut homma ei ollut siitä edennyt mihinkään. Tuli myös hyvin ruokahaluton olo.
Klo 15 istuin jo kotona puuskuttamassa 10 minuutin välein ja ne jatkuivat voimallisempina kuin aiempina päivinä.
Klo 20 irtosi massiivinen limatulpan kappale.
Klo 21 menin vielä saunaan, vaikka supisteli jo niin että sen noin kymmenen minuutin välein sai jo nojailla seiniin kippurassa. Mutta sitkeesti vaan, tällä tää nyt lähtee viimein, ajattelin. Mies nukahti saunan jälkeen ja minä jäin valvomaan kehnon elokuvan parissa ja syyyyvääään hengittäen ja välillä kävin suihkun puolella hakemassa helpotusta.
Synnytyspäivä
Klo 2:30 aloin jo olla aikamoisen kipeä 5 minuutin välein. Suihkussa tuli käytyä useamman kerran ja minun alkoi olla vaikea päästä sieltä pois eikä kipu enää juuri suihkulla lievittynyt. Otin supistukset vastaan jumppapallon päällä pomppien ja matalalta äänekkäästi uloshengittäen ja päätin, että keskellä yötä en lähde ennen kuin on aivan pakko.
Klo 4:35 Lisää veristä limatulppaa ja kivut alkavat olla jo sitä tasoa, että herätin miehen. Hän rupesi keittämään kahvia, jota minunkin olisi tehnyt mieli vielä uupumukseeni juoda (kaksi viimeistä yötä mennyt nukkumatta ja kolme niitä edeltävää noin parin tunnin unilla per vuorokausi, kun supistukset/pissatus/kakatus/lantiokivut/pahoinvointi olivat jo valvottaneet ja tietysti pitkäaikainen huonounisuus samoista syistä jo ennen sitäkin). Voin sen verran pahoin, että totesin kahvin ehkä tulevan ulos kuitenkin, joten jätin väliin. Soitin sairaalaan ja siellä toivotettiin tervetulleeksi sitten, kun siltä tuntuu.
Klo 6 saavuimme sairaalaan. Ajomatka onneksi niin lyhyt, ettei automatkalla ehtinyt tulla kuin kaksi supistusta, juuri niin kuin laskinkin. Yövuoron väsynyt kätilö totesi tilanteen vähän ennen seitsemää: ”Sormelle auki ja kanavaa jäljellä sentti. Tämä on ihan alussa vasta.” Voi epätoivo, _mitään_ ei ollut tapahtunut lähes vuorokauden aikana. Supistukset pahenivat ja tihenivät kuitenkin hurjalla tahdilla ja vuoron vaihduttua sain klo 7:n jälkeen pyytämäni jumppapallon, sillä suihku ei enää helpottanut millään tavalla. Ongelmallista oli myös virtsaumpi. Supisti niin tiheästi ja kipeästi, etten millään saanut lihaksia rentoutettua niin, että olisin pystynyt pissaamaan. Minut katetroitiin myöhemmin.
Klo 8:n jälkeen käyrälle piirtyi lähes jatkuvia supistuksia, kesto oli lähes 2 minuuttia ja niiden välinen ”lepoaika” oli noin minuutin ja supistusten kärjet jäivät lähes koko ajan piirturipaperin ulkopuolelle, eli menivät reilusti yli sadan. Kipusokki iski, kädet ja jalat menivät valkoisiksi ja tärisivät holtittomasti (myös supistusten välillä) ja palelin ja hikoilin, nyyhkytin ja oksensin. Itkukin oli jotain outoa kropan tuottamaa reaktiota, ns. tarkoituksella en itkenyt, mutta se vaan jotenkin fyysisenä reaktiona tapahtui. Kätilö sanoi, että noilla supistuksilla ei mene synnytykseen kauan, nyt alkaa tapahtua varmasti.
Klo 8:50 sain ilokaasun kainalosauvakseni ja sain taas kivun hallintaan. Suureksi onnekseni se toimi minulla hyvin eli ei tehnyt huonoa oloa ja maskitekniikka tuntui heti luontevalta. Lähinnä maski auttoi hengittämään syvään sisään ja uloshengitys maskiin oli myös helpottavaa, purin itseäni matalalla pitkään jatkuvalla maskiin kohdistetulla uloshengitysääntelyllä. Ääntä olin käyttänyt jo puoli kolmesta lähtien, mutta maskiin sen sai jotenkin kohdistettua voimallisemmin ja hengitysrytmi pysyi paremmin.
Klo 10:15 ilokaasu ei enää riitä, vaan sen käytöstä huolimatta kipusokki kävi kimppuun voimallisesti. Eli taas ne tärinät, oksennukset, nyyhkytykset, tärinät, hikoilut ja ääreisverenkierron heikkenemiset yms, jotka eivät laantuneet oikein supistusten hyvin lyhyissä väleissäkään. Pyysin petidiinipiikkiä, mutta sitä ei kuulemma käytetä lapseen kohdistuvien haittojen takia, mutta lääkäri suositteli suun kautta otettavaa morfiinijohdannaista, Oxynormia. Saan sitä aika jytyn annoksen ja vaikka uneliaisuudesta ja sekavuudesta varoitettiin, mitään sellaista ei ilmennyt, vaan ainoa vaikutus oli juuri se toivottu, eli sokkioireet saatiin pois noin puoli tuntia pillerien ottamisen jälkeen. Näin pääsin jälleen vastaanottamaan kipua ilokaasun ja äänenkäytön avulla. Jumppapallon päällä pompin siis edelleen, kaikki muut asennot olivat enemmän sietämättömiä ja pystyssä en pysynyt supistuksen tullen, jalat olis menneet alta. Kun tärinät saatiin pois, selvisin taas tunnin, pari eteenpäin. Lääkkeenoton yhteydessä tsekattiin kohdunsuun tilanne: auki VAIN 2,5 cm. Olo on erittäin epäuskoinen. Veristä limaa, ilmeisesti lapsivettä tihkuu ulos supistusten aikana. Kalvoissa on ilmeisesti joku pieni reikä, joka tihkuttaa.
Klo 14 olen jo niin kipeä, että kätilö ehdottaa epiduraalia. Kohdunsuu on 4 cm auki. Tärisen ja nyyhkytän ja muistikuvani mukaan huudan kontillani sängyn päällä. Miehen mielestä en tosin huutanut koko aikana, vaan hänestä se oli enemmänkin ”sellaista valaiden laulua” [:D] Yritin kyllä pitää väkisin suusta purkautuvan huudon matalana pitkänä hyminänä ja ilmeisesti onnistuin. Muistikuvani alkavat jo tässä kohtaa olla vähän hatarat, mutta onneksi mies ja synnytyskertomus ovat apuna muistellessa. Pyydän saada keskustella anestesiologin kanssa perussairauksieni takia. Hän tulee paikalle ja kertoo asiallisesti pyynnöstäni hyödyt ja haitat ja sanoo, että olen jo niin kipeä ja synnytys edennyt vasta niin vähän, että sitä kannattaisi yrittää. Suostun.
Klo 14:20 laitetaan epiduraali, joka toimii toispuoleisesti.
Klo 15:10 uusi annos, joka korjaa toispuoleisuuden. Se toimii sittenkin! Tästä eteenpäin seurasi ihana kahden tunnin täysrauha, jona aikana mies sai nukuttua, minä en, mutta todella tarpeellinen lepohetki se oli, ja ainoa koko synnytyksessä. Supistukset piirtyvät käyrälle jatkuvina korkeina yli piirturin asteikon menevinä huippuina ja tuntuu ihmeellistä, ettei koske minnekään.
Klo 16:40 Auki vasta 5 cm ja kohdunkaula kokonaan kadonnut. Homma etenee, mutta todella hitaasti. Onneksi tätä ei aamulla tiennyt etukäteen. Tässä kohtaa ainoana toiveena on, että jos lapsi kuitenkin syntyisi edes tämän vuorokauden puolella.
Klo 17 kivut palaavat voimallisina kuin eivät ikinä olisikaan olleet poissa. Ensin minua käsketään kävelemään ja käymme miehen kanssa käytävällä kävelytuen kanssa, mutta kävely lisää jo muutenkin hurjaa supistustiheyttä ja kävelystä ei tule juuri mitään, kun romahtelen kävelytuen varaan vähän väliä.
Klo 17:10 saan tupla-annoksen epiduraalia eivätkä kivut katoa silläkään.
Klo 17:40 jälleen epiduraaliannos ja kipupumppu, puolen tunnin kuluttua alkaa olla helpompi olla.
Klo 19:02 Auki 9 cm ja kalvorakko pullottaa kohdunsuulla, epiduraaliannostusten jälkeen avautuminen on siis viimein nopeutunut normaalitahtiseksi. Kivut ovat taas hurjat ja minulla ei ole paljonkaan muistikuvia ponnistusvaihetta edeltävistä tunneista. Kipua oli koko ajan vaikeampi saada siedettäväksi epiduraalilla, kun se ehti aina tulla takaisin ennen seuraavaa annostusta. Kätilö haluaisi puhkaista kalvot, mutta lääkäri kieltää.
Klo 19:25 viimeinen epiduraaliannos, joka ei enää merkittävästi helpottanut kipua, joka tuntuu vain edelleen kasvavan. Olen kuitenkin innoissani lähestyvästä kymmenestä sentistä eli josko tällä tuskalla olisi pian mahdollisuus saavuttaa päätöksensä vielä joskus, ehkä jopa tämän pitkän vuorokauden puolella. Odotan kovasti kaikissa synnytysoppaissa kuvattavaa lyhyttä kivutonta odotteluvaihetta avautumisvaiheen päättyessä ja ponnistusvaihetta, jossa avautumiskivut loppuvat ja ponnistuttaa helpottavasti. Onneksi en tässä kohtaa sitäkään tiennyt, että mitään näistä ei ollut odotettavissa.
Klo 20:14 tehdään sisätutkimus ja nyt olen 10 cm auki. Kätilö asettelee lisää vuoteensuojia ja puhkaisee kalvot. Kertomukseen on kirjattu, että vedet ovat menneet spontaanisti sisätutkimuksen yhteydessä. Kivut ovat aivan hirvittävät. Ylhäällä kohdussa tuntuu edelleen avautumisvaiheen kauheita supistuksia ja sen lisäksi ristiselkä tuntuu hajoavan palasiksi. Imen ihan hulluna ilokaasua jo ties kuinka monetta tuntia ja olen sängyllä kontillani/puolipystyasennossa päätyä vasten, koska en pääse enää sängyltä pois, koska kipu on tehnyt minusta käytännössä liikkumiskyvyttömän. Kätilö poistuu ja käskee soittaa kelloa sitten kun ponnistuttaa. Tuntuu, että kuolen kipuun. Missä on se suvantovaihe? Missä ovat ponnistuksentarve ja ponnistussupistukset? Kätilö menettää hermonsa, kun soitamme kelloa kolmannen kerran. Tuskat ovat hirveät, mutta vieläkään ei ponnistuta. Viimein hän sanoo: ”Lopeta se ilokaasun ottaminen ja rupea sitten vaan ponnistamaan.” Onneksi osasin heti ponnistaa oikeaan suuntaan, vaikkei ponnistuttanut yhtään. Lantiokipu tuntuu repivän minut halki, ihan kuin lantio olisi murtunut. Supistuskipukin tuntuu katoavan kovan lantiokivun alle ja kun käsketään ponnistaa, kun supistaa huudan, etten enää edes tiedä milloin supistaa, kun sattuu niin hirveästi aivan tauotta. Pyydän päästä jakkaralle, jossa ongelma on se, että hikoilen niin kovin, että toinen jalkani lipeää koko ajan lakattua puuta olevan jakkaran päältä. Muutoin asento tuntuisi parhaalta, mutta kätilö komentaa minut pois jakkaralta ja yrittää ponnistuttaa kyljellään, mikä tuntuu ihan hullulta asennolta, koska en jaksa yhtään pidellä päällimmäistä jalkaa. Hän ei malta odottaa, että saan tuntuman kuhunkin asentoon, vaan vaihdattaa eri asentoihin usein ja se syö voimia entisestään. Lopulta hän haluaa minut selälleni puoli-istuvaan asentoon. En jaksa oikeastaan edes istua, vaan mieluummin makaan, koska ihan lopussa olevia voimia ei kulu yläkropan pyöristämiseen. Onneksi ponnistan edelleen oikeaan suuntaan, mutta homma vaan ei etene. Mies pysyy lähellä kasvojani, silittelee ja rauhoittaa minua ja oli muutenkin erinomaisena tukena koko synnytyksen ajan.
Klo 21:08 ponnistusvaihe on kestänyt jo lähes tunnin. Kätilö laittaa tujua oksitosiinitippaa, mikä ei auta minua. Supistuksista tulee aivan ylipitkiä ja kohtu supistelee edelleen ylhäällä eli samalla lailla kuin avautumisvaiheessa. Minulle sanotaan, että ehdin ponnistaa 3 krt/supistus. Minä ehdin ponnistaa 6-7 kertaa, koska supistukset vaan jatkuvat ja jatkuvat. Tuntuu, etten ehdi hengittää missään välissä ja kukaan ei anna neuvoja. Sanotaan vaan: ”Ponnista, ponnista vielä!” Lantio hajoaa edelleen kappaleiksi, kuin se räjähtäisi sisältäpäin. Sitten lapsen aiemmin maltillisena (tasolla 130) koko päivän pysyneet sydänäänet kiihtyvät noin kahteensataan. Huone täytyy ihmisistä, osastolla on vuoronvaihtokin kesken ja tavanomaisten ihmisten lisäksi myös yövuoron kätilöt ja lastenhoitajat tulevat paikalle. Heiltä jäi minun takiani raportti pitämättä ja ovat synnytyksen kulusta tietämättömiä. Iltavuoron kätilö jatkaa silti synnytyksen loppuun. Hän sanoo lääkärille, että nyt täytyy tehdä sektio. Lääkäri sanoo, että ”Ei, kyllä tää saadaan hoidettua!”. Tuskien keskellä, jalat telineissä, näen rauhallisen ja määrätietoisen lääkärin, ja hermostuneen kätilön jälkeen se luo minuun suuremman turvallisuudentunteen.
Klo 21:17 ensimmäinen imukuppiyritys epäonnistuu, kun imukuppi irtoaa, mutta toisella yrityksellä lapsen päästä saadaan ote ja minun ponnistaessa lääkäri vetää lasta eteenpäin jonkun luukielekkeen takaa, jonka taakse pää on juuttunut jo aikaa sitten. Kätilö on synnytyskertomuksen perusteella laittanut vielä uuden oksitosiinitippapussin vielä tässä kohtaa. Edellinen tiputettiin kokonaan. Itse olin tässä kohtaa enemmän tai vähemmän jo irtautunut ruumiistani enkä tajunnut imukupistakaan, että ollaan lähellä. Olen huutanut toistuvasti: ”En jaksa enää. Ollaanko edes lähellä?” Kukaan ei vastaa missään vaiheessa, että missä kohtaa ollaan. ”Hyvin menee, jatka vielä”, saan kuulla toistuvasti ja usko on mennyt jo aika päiviä sitten. Imukuppia ei siis vedetty loppuun asti, vain sen luupoukaman ohi, jonne vauva oli juuttunut.
Klo 21:22 jatkan ponnistelua ja pään syntymä yllättää minut täysin. Kukaan ei varoittanut eikä kukaan käskenyt lopettaa ponnistamista pään syntymän jälkeen. Tajusin sen itse lopettaa, mutta siinä sekavuustilassa olisin saattanut jatkaakin. Kätilöt ja lääkäri ihmettelevät, että ”voi pientä, sillä on jo jotain asiaa”. Vaaleatukkainen pikkupoikamme vaikerteli ja äänteli, kun vasta pää oli ulkona. Hartioiden ponnistaminen sattui aika lailla. Tulivat yhtä aikaa eivätkä siis sillä lailla vuorotellen. Näen silmieni edessä minusta ulos tulleen pienokaisen pienen takapuolen ja pojan tunnusmerkit. Olen jotenkin ihan pihalla. Syntymä yllätti minut täysin. En jotenkin ollut enää jaksanut uskoa, että se tapahtuisi vielä pitkään aikaan. Lääkäri huomaa, että imukuppijälki on lapsen takaraivolla, mutta ihan vasemmalla sivulla. Lapsi ei siis tullutkaan optimaalisessa raivotarjonnassa, vaan vinossa asenossa, mikä saattaa selittää osan synnytyksen epänormaalista kulusta, varsinkin ponnistusvaiheesta. Sitä ei kukaan tiedä onko lapsi jo alkuaan ollut vinottain, vai mennyt vasta kalvojen puhkaisun jälkeen.
Lapsi annetaan paitani alle. Hän huutaa kovin, imukuppijälki varmasti sattuu. Jossain kohtaa lapsi saa kipusupon pyllyynsä ja tyyntyy. Poika on jäntevä ja skarppi ja saa pisteitä 9/9/9. Meille ei tosin siinä kohtaa kerrottu niitä ja jäi arvoitukseksi mistä tuo yksi piste meni. Lapsi imee kumpaakin rintaa 20 minuuttia ja minä eritän jo maitoa (ei varmaan ihme niillä oksitosiineilla, joita lienee aika lailla omastakin takaa ja sen lisäksi minuun iskettiin vielä kolmas uusi annos viisi minuuttia synnytyksen jälkeen, mitä ihmettelimme. Kovalla vauhdilla tiputettiin sekin pussi loppuun). Paitani on ihan ihan märkä ja lastenhoitaja tai kätilö kysyy, onko poika pissannut päälleni. No ei ollut, mutta olin vaan hikoillut ihan hemmetisti urakan aikana. Tukka litimärkä kuin suihkun jäljiltä ja vaate tosiaan läpimärkä.
Jälkeiset syntyvät 22 minuuttia pojan syntymän jälkeen kokonaisina. Koko synnytyksen kulun ja toimenpiteet huomioon ottaen selviydyin ihan käsittämättömän pienillä vaurioilla. Takalisto ja väliliha jäivät täysin vaurioitta ja jostain syystä paine ei missään vaiheessa siellä päin tuntunutkaan, vaan kohdistui lopussakin selvästi häpyluuhun ja eteenpäin. Emättimen pieniin pinnallisiin repeämiin laitetaan yhteensä viisi tikkiä, sirotellaan eri puolille tikki sinne, toinen tänne.
Surullista syntymäajankohdassa oli se, että mies joutui lähtemään suoraan synnytyssalista kotiin, kun emme saaneet perhehuonetta ja minä siirryin osastolle keskellä yötä vauvan kanssa. Onneksi kätilö varoitti miestä, että ei kannata hypätä suoraan rattiin vaan hän voisi kävellä hieman ensin päätään selvittääkseen. Oli kuulemma hyvä neuvo, sillä hän huomasi vasta jälkikäteen olevansa aika hajamielinen ja sekaisin. Pitkä päivä se oli meille kaikille kolmelle. Tuntuu, että pääsin jotenkin kärryille vasta osastolla ja ihastelemaan pientä, kaunista poikaani. Olin aika väsynyt, mutta onneksi täynnä adrenaliinia. Lasta pidettiin kuusi tuntia kenguruhoidossa paidan alla ja mitattiin sokereita parin tunnin välein. Minun kohdallani sitä kesti puoli neljään asti aamulla ja kapeassa sairaalasängyssä lapsi kainalossa ei kyllä uskaltanut nukahtaa.
Synnytyskokemus tuntuu mielessäni paranevan päivä päivältä. Ekat päivät tunsin itseni ihan luuseriksi. Mielestäni kestin kipua huonosti ja epäonnistuin ponnistamisessa. Mies oli toista mieltä ja sanoi kätilöidenkin kehuneen minun pärjäämistäni hänen hakiessaan kahvia. Jälkikäteen tuntuvat kyllä ihan hassuilta nuo omat luuseriajatukset. Päivä päivältä tuntuu paremmalta tuo kokemus siinä mielessä, että lopputulos oli mitä parhain. Lapsi ja minä hyvässä kunnossa ja terveitä. Homma olisi voinut päättyä esim. hätäsektioon, miltä nyt vältyttiin ja alatievauriotkin jäivät ihmeellisen vähäisiksi. Olen edelleen kiitollinen lääkärille siitä, että hänellä oli malttia olla vetämättä lasta imukupilla ulos asti, sillä nyt kun sain itse ponnistaa hänet ulos, selvisin vähemmällä. Mutta paljon rankempi kokemus oli kuin olisin osannut kuvitella. Lähinnä tuo kesto tuli yllätyksenä, kun kaikki lääkärit ovat povanneet nopeaa synnytystä, kun paikat alkoivat kypsyä jo varhain ja suvussa on syöksysynnyttäjiä, mutta jostain syystä meni ihan päinvastaisella tavalla. Tuntuu, että ei se vauhti tapa vaan matka, ja tuntuu että sekä vauhtia että matkaa oli ihan riittävästi tällä kertaa. Onneksi sitä ei etukäteen tiennyt!
Se esitteli mulle siellä huoneessa missä on roskis, ja mitä laitetaan mustaa ja mitä valkoiseen pussiin 
Eli ihan oli matotkin hukkateillä vintiltä..Tätä kikattelin siellä yksikseni illalla... Noh, se ihminen kävi läpi mun synnytys stooria mun kanssa, ja siinä oli piste iin päälle. Mulla jäi epäselväks montako tikkiä tuli loppujen lopuks, tuo 5 vaan jotenkin hämärästi mielessä, ja minne kaikkialle tuli loppujen lopuksi.Enkä vieläkään tiedä mistä tuo pitkittynyt ponnistusvaihe johtui tai miks se muija lähti yht äkkiä kesken selvityksen pois(vaikka naapuri palasikin) eikä se tullu takasin, ja käytävällä "pakoili" mua. Kamee tappaus!!
