Miina123, ymmärrän kovin hyvin ahdistuksesi raskausarvista. Niiden löytyminen omasta kropasta ei paljon mieltä ylennä, etenkin jos sattuu vielä ekaa kertaa ikinä niitä bongaamaan omasta kehostaan. Eikä se oo sen ekan kerrankaan jälkeen helppoa. Mielen päälle se ottaa ja peilistä itsensä näkeminen on välillä niin kamalaa, että tekis mieli itkeä.
Mä oon oman osani arvista alkanu saamaan jo nuorena, kun paino alkoi nousta kovaa tahtia. Iho ei kestäny mukana ja pikkuhiljaa se repeili vähän sieltä sun täältä. Vatsan repeäminen oli kamalaa, paksut punaiset viivat kasvoi pituutta kuin kiusaten, välillä ei tapahtunu mitään ja sit taas tuli lisää mittaa. Seisoin peilin edessä, itkin ja inhosin itseäni niin, että välillä tartuin ihostani kiinni ja halusin repiä sen irti. Arpia tuli vaan lisää, niitä ilmaantui kylkiin, selän puolelle, pakaroihin, reisiin ja tisseihin. Seuraava koetus oli olkapäät, jotka on monesti aika näkyvillä pukeutumista miettien. Häpesin itseäni niin, etten kehdannut kesäisin pitää muuta kuin olkapäät piilottavia vaatteita. Sain kyselyitä siitä, miksi mulla on raapimisjäljet olkapäissä, vaikka ne oli raskausarpia.
Mieheni tapasin 16-vuotiaana ja alkuun häpesin itseäni hänellekin. Pidin yhdessä nukkuessa yökkäriä, mitä mies ihmetteli kovasti. Lopulta kerroin, että pelkään hänen inhoavan mun arpiani niin paljon, ettei kestä katella mua alasti. Tää oli se hetki, jolloin uskalsin ekaa kertaa avata suuni omasta itseinhostani ja siitä alkoi itsensä hyväksyminen. Mies on todennu, että arvet on osa mua ja ne ei häntä milläänlailla haittaa. Häntä haittasi enemmän mun oma häpeilyni ja itseni piilottelu. Hiljalleen itsetunto alkoi lisääntyä ikävuosien myötä ja vaikka ne ei kivoja nytkään ole, mieluummin haluaisin arvettoman ja ns. virheettömän ihon, osaan kuitenkin ne hyväksyä osaks itseäni. Aikuisiälläkin niitä on tullu lisää ja ne on kasvanu kokoa, kiitos vatsaa kasvattaneen kasvaimen ja nyt näköjään myös vauvan, mutta enää en niistä murehdi. Ne vaan on siinä mun ihossa. Jossain kohtaa ne aina alkaa haalistua ja välillä iho jo näyttää siltä, ettei niitä niin oliskaan. Usko pois Miina123, vaikka ne kamalia onkin, sä kyllä totut niihin ja jossain kohtaa ne ei enää edes häiritse. Ajatustyötä se vaatii ja aikaa, mut lopulta helpottaa. Ite ajattelen ne nykyään osaks omaa kropassa näkyvää historiaani. Sinne on mahtunu kaikenlaista ja ne kaikki kokemukset on tehny musta tällaisen kuin nykyään olen. Koen olevani vahvempi kuin koskaan ennen ja se näkyköön myös kropassani.
Ne on ikuinen muisto että sain kantaa lapseni sisälläni 
