Nyt on elokuu...

Täällä on nyt yliaikaiskontrolli takana ja siellä rusikoitiin minua siihen malliin, että on ihme, jos ei pian ala jotain tapahtumaan. Huomenna aamulla kuulemma pistetään homma käyntiin, jos ei sitä ennen ala syntymään. Lapsivedet alkaa olla niin vähissä, että ei voi enää huomista pitempään odottaa.
Mutta kohtelu oli tosiaan sen verran kovakouraista, että uskaltaisin veikata, että jo tänään (uskomatonta!!!) voisi tapahtua jotain. Mutta jotenkin se "väkisin" käynnistäminenkin kuulostaa vähän pahalta...
Tiedän tasan tarkkaan miltä tämä helvetillinen odottaminen tuntuu! Jokainen päivä tuntuu vähintään viikolta. Minäkään en ole suostunut lasketun ajan jälkeen käymään enää kaupassa, jotta tuttuja ei tulisi vastaan. Ja kaikkei veemäisintä on se, kun ihmiset sanoo, että varmaan sulla menee sinne 42 viikon lopulle, kun mahakin on niin pieni...
VOIMIA KAIKILLE ODOTTAJILLE, SITÄ TODELLA TARVITAAN!!!
 
Heh, oikeastaan naapurien kyselyt onkin se pienempi paha. TODELLA paljon enemmän ärsyttää se kun ne tekee tästä kisaa. Naapurin rouvalla oli eilen LA, ja niiden vauva syntyi tänä aamuna. Nyt ne kommentit on sit tyyliin "toinen voitti" teidän skaban. Tosi hauskaa, ihan naurattaa. Melkein yhtä hauska kun kilpailu siitä kumpi tulee ekana raskaaksi... Eihän ne pahaa tarkoita mutta en jaksaisi. Aika kamalalta tuo yliaikakontrollikin kuulostaa , hui. Voi kun siihen asti ei menisi. Tosin onneksi sellainen kuitenkin on :)
 
Ja hei kaikki odottavat, ajatelkaas että siellä mahassa ne vauvat vaan kypsyy ja kasvaa! Hyvin ne kuitenkin siellä voivat ja tulevat vaan valmiimmiiksi - ilman että tarvitsee vaihtaa vaippoja ja imettää.. Mun esikoinen oli syntyessään noin pieni että hermoilin mm ruokinnasta, nyt ehkä tulee sit olemaan vähän helpompaa.
 
Voi masennus...

Ja nyt on alkanu oikeesti mietityttää toi mahdollinen käynnistäminen + yliaikaisen lapsen synnyttäminen.  Jotenkin itseä masentaa ihan hirveesti ajatus siitä että on "epäonnistunut" luonnollisen synnytyksen suhteen ts. että käynnistyisi itsestään.  Mä en suinkaan pidä ketään muuta epäonnistuneena jos synnytystä joudutaan käynnistämään, itseänikin yllätti kuinka voimakkaasti suhtaudun tähän omalla kohdalla.  Tuntuu vaan että kroppa on pahasti epäkunnossa kun ei osaa itekseen vauvaa ulkoistaa.  Ja niin, jos nyt sitten joskus 43.viikolla EHKÄ käynnistetään niin saan luultavasti unohtaa myös alatiesynnytyksen.  Mun esikoinen oli reippaasti päälle 4kg syntyessään ja syntyi kuitenkin 40+4, mitäs sitten jos tämä toinen menee kolmekin viikkoa pidemmälle?  Sen logiikan mukaan olisi viisikiloinen lapsi tulossa...  Painoarvio lasketun ajan kohdallehan oli se 3,7kg mutta niinpä tota esikoistakin veikattiin 3,6 kiloiseksi.  Eli sitten menis tässä raskaudessa pieleen kaikki se mikä mun kannalta pieleen voi mennä.  Käynnistetty synnytys ja leikkaus.  Ei hyvä.

Pitäis mennä tästä nukkumaan mutta ei huvita.  Ei se uni tule kuitenkaan.

Yritän muistuttaa itelleni että saattaahan se synnytys tästä vielä itekseen käynnistyä.  Toivon sitä enemmän kuin mitään muuta.  Mutta uskoni olen vaan menettänyt :(

Onneksi mies on nyt ollut aivan mielettömän ihana!  Ja onneksi sillä meni työkuviot uusiksi (okei taloudelliselta kantilta todella huono asia...) eli ehtinee viikonloppuna olla kotonakin.  Ja nyt tuntuis pahin vitutus ja pahantuulisuus olevan poissa, ainoa vaan että itku ja lamaannus tulleet tilalle...

Niin joo Sonja09, ärsyttävää tommonen naapureiden meininki.  Kas kun eivät ole rahasta lyöneet vetoa!  Muakaan enää huvita tosiaan ovesta ulos astua, siellä se naapurin akka väijyy :(

Muoks. vielä...
Lisänä tässä kaikessa on vielä sekin että jos menee tosiaan sinne käynnistyksen puolelle niin joudun synnyttämään vielä yksinkin.  Sekin on semmonen asia joka harmittaa yli kaiken.  Mulla vanhemmat jakoivat kesälomansa niin että äiti ois voinu olla lapsenvahtina jos ois tullu lapsi ennen laskettua aikaa ja isä taas sen jälkeen.  Mutta ihan just loppuu isälläkin loma.  Tuntuu että on menny oma kesä ihan pilalle kun ei ole voinu nauttia siitä pätkän vertaa ja lisäksi on pilannut vanhempien kesän kun ovat joutuneet pitämään lomansa eri aikoihin ja luultavasti ihan turhaan.  Ja tosiaan meillä on niin heikko verkosto ettei muita lapsenvahteja edes löydy.  Miehen äiti on tosin eläkkeellä mutta asuu satojen kilometrien päässä eikä omista edes ajokorttia...
 
Taas ihanasti vaihteeksi herättiin klo 4.00 kipeisiin supistuksiin, tulivat 5 min välein ja hiipuivat taas olemattomiin. Ei tullut taaskaan sitä niin hartaasti odotettua ja toivottua lähtöä. Tätä jatkunut yli kuukauden, ja on kuulemma aivan normaalia, mikä ei mulla vaan mene jakeluun... Tuntuu että mun kropassa on joku vika, osaa aloittaa supistukset (polttavat ja napakat) mutta ei osaakaan sitten viedä niitä eteenpäin. 

 Moon: Täällä masentaa myös ajatus siitä, etten pääsisi ns luonnollisesti synnyttämään, koen itsekin jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta, vaikken väitäkään että käynnistäminen olisi epäonnistumista. Toivon itse jo tässä vaiheessa käynnistystä, jotta mieheni pääsisi näkemään esikoisensa syntymän. Saamme käynnistyksen todennäköisesti kuitenkin vasta 2.9 aikaisintaan, jolloin mieheni jo matkustaa kolmen viikon työmatkalle pohjois-suomeen. Tarkoituksemme on ollut lähteä vauvan kanssa mukaan kyseiselle matkalle, jotta voisimme aloittaa yhteisen perhe-elämän mieheni pakollisesta ja ylitsepääsemättömästä koulutusmatkasta huolimatta. Olen joka päivä itkenyt lähes silmät päästäni asian suhteen, mitä lähemmäksi mennään. Tiedän että synnytys voi käynnistyä milloin vaan, mutta jotenkin nää turhat supistukset valaa muhun entistä enemmän epätoivoa. Lääkäreiden mukaan pärjäisin vauvan kanssa tuon kolme viikkoa yksinkin, mutta kun kyse ei olekaan siitä, ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä myöskään mieheni pahaa oloa, jos ei pääse edes synnytykseen mukaan :( näkisi esikoisensa vasta noin kolmen viikon vanhana :( Tuntuu, ettei asiat edes voi mennä näin paljon pieleen...

Lapsen hyvinvointia tässä pitää ajatella, mutta väkisinkin olen niin itsekäs tässä tilanteessa, että käynnistäminen nyt olisi ainut vaihtoehto mielestäni. Masentaa. Kaikki kaverit, tutut, tarjoavat "synnytysseuraa" mutta mieluummin synnytän sitten yksin, jos mieheni ei pääse paikalle. Tulen lähinnä vittuuntuneeksi noista ehdotuksista, vaikka hyvää tarkoittavatkin.
Muutenkin kaikki hyvää tarkoittavat tuntuvat valitsevansa sanansa mahdollisimman väärin tällä hetkellä... Kaverini iloisesti laittoi viestiä, "meidän pitää nyt nähä ennen kuin oot poksahtanut" ja masentunut mieleni tulkitsi sen pahimmalla mahdollisella tavalla "tahdon vielä nähdä sut norsun mitoissa". Huoh. TIEDÄN ettei hän sitä tarkoittanut, mutta en voi, en vaan voi ajatuksilleni mitään... Onkohan tässä sekoamassa...?

 
winglessangel:  Aivan hirveä tilanne sielläkin!  Miten voi olla joku helkkarin koulutusmatka niin tärkeä ettei sieltä voi oman lapsen syntymän takia jäädä pois?  Ihan sikamaista!
Ja joo, turhia supistuksia täälläkin.  Muutaman tunnin supistelee aina n.10min välein mutta sitten tyssää.  Mä en usko että mun kroppa tajuaa että ton lapsen pitäis joskus tulla uloskin.  Enkä usko että epäonnistuneen synnytyksen jälkeen pystyn edes muodostamaan tunnesidettä siihen lapseen.  Luultavasti menee imetyskin sitten puihin.  Ja sittenpä hauskaa tuleekin kun pitäis ruveta korvikkeita ostamaan kun ei ole rahaa omaankaan ruokaan.

Vauvauutisia satelee, ryhmäläisille tulee vauvoja kuin sieniä sateella.  Ja mun lapseni ei synny edes elokuussa.
 

Moon: Toivotaan että nää supistukset yltyis jo, tajuais kropat toimia!! Järkihän tässä menee, yhtä oottamista ja huonoja uutisia vaan satelee... Koko ajan saa miettiä että miten sitä jaksaa eteenpäinkään.
 En tiedä kuka näitä sääntöjä tekee, luultavasti jotkut lapsettomat ukkomiehet... Eivät tajua että lapsen syntymän näkeminen ois "ehkä" mukava kokemus. Masentaa koko tilanne. Mistään ei jaksa olla iloinen. Ei toi lapsikaan voi voida tuolla hyvin kun koko ajan voi huonosti. Aamunkin supistukset loppu kuin seinään. Olihan se tosin ootettavissa. Kavereilta tulee vauvauutisia, enkä enää oikein jaksaisi edes onnitella (masentuneena sitä vain on itsekkäämpi väkisinkin). Juuri aamulla tuli viesti työkaverilta "meille syntyi aamuyöllä kolme viikkoa etuajassa ihana pieni poika, jokos teidän napero on tullut ulos vai meinaako mennä paljonkin yli?" Ei kauheasti naurattanut, saatika huvittanut sen kummemmin onnitella. Pakko oli hammasta purren viestiä kuitenkin laittaa...

Eilen illalla vielä 22 jälkeen tuli kyselypuhelua "joko se on syntynyt? Kun mitään ei ole teistä pariin päivään kuulunut...." --- olisi tehnyt mieli sanoa "joo, en oo oikein juttutuulella!! Soitellaan kuukauden päästä!"

Kiukuttaa niin että tekisi mieli vaan silputa paperia... Tää on ainut sosiaalinen aukkoni, missä uskallan kirjoittaa mitään. Facebookiin satelee kyselyitä, parempi olla sinnekään kirjautumatta.... "ootteko varmoja et laskettuaika oli oikea?" "ei sulla voi olla kipeitä supistuksia noin kauan" "miksei oo jo syntyny ku jouduit supistusten takia jäämään sairaslomallekin jo rv 30?" "Kyllä ne kipeät supistukset sitten tietää" "Kyllä se ennen joulua syntyy!"
TOSI KANNUSTAVAA... Ei jaksa enää edes naurattaa...

Oon pahoillani, en vaan just nyt jaksa olla hirveän positiivinen....
 
Joo tuttua toi helvetillinen utelu ja toisten asioihin puuttuminen.  Tosi mukavaa alottaa uusi epätoivoinen päivä vastaanottamalla miljoona kyselyä "Et oo vissiin vielä räjähtäny" "Kauanko ajattelit vielä pantata sitä lasta"  "Kyllä se pikkuinen nyt meitä pitää odotuksessa"  Anteeksi vaan joo, mähän oon pistäny korkin alakertaan ettei kukaan vaan sais nähdä meidän lasta...  Ja tietenkin on paljon hirveempää tolle yleisölle tää odottelu kuin itselle, minähän elän tällä hetkellä sitä elämäni ruusuisinta ja taivaallisinta aikaa, olen raskaana ja hehkun onnesta!

Erityisen ilkeä oli kyllä toi saamasi viesti missä toinen oikein rehvastelee että meilläpä syntyi ennen aikojaan.  Sellanen ihminen ei tiedä mitään siitä mitä on olla loppumetreillä raskaana!  Joka ikinen päivä VITTU VIIKOISTA PUHUMATTAKAAN on entistä tuskallisempi!

Mä pistin facebookiin asetukset ettei mulle voi kommentoida mitään.  Poistin myös ystävistäni erään jonka oli määrä olla tulokkaan sylikummi.  Niin törkeän utelun oli läntännyt siihen kaikkien nähtäville.  Mä en edes todellakaan "odota julkisesti" facebookissa joten mun mielestä osoittaa törkeää piittaamattomuutta ja etenkin tässä kohtaa kun laskettu aika on mennen tullen ylitetty aivan järjetöntä tilannetajun puutetta postata sellasia julkisesti.  Olis edes laittanu yksärillä niin olisin voinu edes yrittää sivuuttaa semmosen.  Vaan ei perkele.  Kosto elää.  Ko. henkilö ei ole aikeissa lapsia tehdä mutta mä laitan sille sopivan tilaisuuden tullen jotain todella ilkeetä ja nöyryyttävää (tää ei ollu siis eka kerta kun siltä puuttui tyystin tilannetaju).

41 vitun viikkoa raskaana.  Jippijaijee.

Niin joo, puhelin mulla on ollu pois päältä jo monta päivää.
 
ensimmäistä kertaa aikoihin huokaisen helpotuksesta. Kaikki toitottaa mulle et pitäis osata ajatella niin positiivisesti ja ottaa rauhassa jne. Ja nyt löytyy kohtalotoveri, joka ajattelee ihan samoin ja ei tuomitse negatiivisuutta! :) ensimmäinen hymy pitkään aikaan! Törkeää toi facebook käyttäytyminen, ainakin toi tommonen et julkisesti udellaan asioista. Mulla meni yks kummi vaihtoon samaisen asian takia, kun kyseinen henkilö aloitti rv 37 soittelun ja facebook utelun että joko HÄNEN mussukkansa on syntynyt että HÄN ei malta odottaa. Tulee tuossakin hyvin ilmi se, että miten hankalaa ja rasittavaa tää odotus muille on! Että mitä me raskaana olevat tässä oikein valitetaan, meidän vikahan se on ettei synny, ja meistä se vaan kiinni on (mitäs mentiin hedelmöittymään niin myöhään). Alkaa kyllä menemään asiat uuteen arvojärjestykseen. Puhelimeen oli tullut anopilta viesti, ja ajattelin jo "sinäkin vielä utelemassa" mutta kysyikin vain kinkkupiirakan ohjetta. Uskomatonta, miten se piristi ettei viestissä ollut sanaakaan raskaudesta tms. Mieskin tuossa heräili, ja kysyi että tuntuuko yhtään siltä että tänään mennään, ei tarvinnut edes vastata kun näki naamasta... Käy miestäkin sääliksi, kun saa kestää mun kiukuttelua ja itkukohtauksia joita muuten tulee ihan varoittamattakin. Pahimpia on nää vauvauutiset yms. Ikinä en enää ajoita lapsensaantia elokuulle, jos se on jatkossakin näin suosittu lapsensaanti aika tuttavapiirissä! Vielä pitäisi jonnekin sukulaisen ristiäisiin ryysätä, en ole kyllä tämän mahan kanssa menossa minnekään. (oli kuulemma itsekästä vastata kutsuun kieltävästi kun ajomatkaakaan ei ole kuin 170km/suunta)
 
Meillä on nyt viimeiset päivät päässy mies ehkä "helpommalla" kun en ole ollu kiukkunen.  Sitäkin lamaantuneempi tosin.  Ja itkeny silmät päästäni.

Tänään ollu ehkä vähän parempi päivä.  Yö meni tuttuun tapaan 2-3h unilla mutta mies oli aamun pojan kanssa, ensin kotona ja sitten kävivät naperouinnissa.  Mä sain rauhassa maata sängyssä vetistelemässä, ei tarvinnu yrittää jaksaa mitään aamutoimia.  Tulivat hetki sitten sieltä uimasta, mies lähti töihin ja mulle jäi pojan lounas ja päiväunille laittaminen.  Voi kunpa se nukkuisi pitkään!

Ens to olis yliaikakontrolli.  Voi olla että jätän ihan suosiolla menemättä. Ei ne sitä käynnistä kuitenkaan sitäpaitsi mun ois pakko ottaa toi lapsi mukaan.  Ja niin, mitenköhän siinä sitten maataan käyrillä tai tehdään jotain ultrausta ja sisätutkimusta näytteenotosta puhumattakaan jos siellä on raivoava ja ympäriinsä juoksenteleva 1,5v adhd...  Mutta kun en mä sitä mihinkään hoitoonkaan saa.
 
kyllä mäkin mietin, että mitä varten ne edes järkkää noi kontrollit kun aina vaan painottavat "parempi sen vauvan on itekseen tulla, ei sillä mitään hätää ole!" turhaan vaan maksan senki poliklinikka maksun, ja sitte taas seuraavanki ku toteavat kaiken olevan ennallaan... Sullaki vielä pitäis pienokainen ottaa mukaan, ei siinä käyriä saa mitenkään kun pitää pientä vahtia. Hyvin nää kyllä ajattelee "kaikilla toki automaattisesti järjestyy hoitaja mihin aikaan tahansa" Ei ei... Kohtaisi kerrankin lääkärin, joka ymmärtäisi todella potilaansa tuntemuksia ja olotilaa!
 
Oliko sulla jo se kontrolli varattu/jopa käyty?  Kylläpä täällä taas käy keskustelu vilkkaana, kaikki muut on tietty jo synnyttämässä :/

Joo ei ihan hirveesti huvittais noita poliklinikkamaksuja maksella, iso lasku kuitenkin tulossa sieltä synnäriltä sitten joskus + ei ihan huvikseen viittis ajella sinne sairaalalle joka toinen päivä, matkaa tulee kuitenkin semmonen 60km/käynti...

Tulipa taas hyvä mieli kun Vau kertoi että mulla on viikon ikäinen vauva.  Ja sähköpostiinkin jotain ihanaa liirumlaarumia kuinka voimakkaat supistukset saapuvat ja vauva syntyy.  Ihan varmaan joo.
 
Ei kaikki oo synnyttämässä, yhtä kypsänä täällä minäkin edelleen olen ja mulla ei ees laskettu aika ole vielä ollut, argh. Tän viikon oon yrittänyt tehdä "töitä", jos se vaikka olis auttanut, mutta ei niin ei. Onneks multa ei oo facebookissa sentään julkisesti kyselty, et mikä tilanne, muutamat kaverit kyllä pikaviestittelee, et joko jotain tuntemuksia tms. mut ei siitä sen enempää... En ois kyllä uskonut että nää viimiset viikot on näin tuskaisia. Toivottavasti kohta alkais tapahtumaan jotakin itse kullekin.
 
No lohdullista sinänsä että on muitakin jotka tuskailee.  Harmittaa sikäli yli kaiken että tuolla meidän fb-ryhmässäkin melkein kaikilla on jo vauvat, aika moni jopa saanut ennen laskettua aikaa muksunsa.  Yritä siinä sitten jotain vertaistukea kun äkkiä se unohtuu miten tuskaista se olo on ja kuinka oikeesti tarttee sitä kohtalotoveria kenen kanssa vuodattaa asiaa.  Ilman tätä palstaa ja fb-ryhmää mä varmaan oikeesti jo makaisin kylmänä jossain joen pohjassa.  Tai no, sattuneesta syystä erkaannuin siitä fb-ryhmästäkin toistaiseksi, turhaa mä siellä yksinäni kiukuttelisin ja vaikeroisin pahaa mieltä kun ihmisillä on tärkeämpääkin ajateltavaa.

Tässä raskaudessa mulla ei onneksi edes ollu mitään kuvitelmia että lapsi syntyis ennen laskettua aikaa.  Esikoisen kohdalla odotin sitä synnytystä jo rv38 joten oli todella hivuttavaa sitten odotella ja pettyä päivä toisensa jälkeen.  Jotenkin ajattelin että tämä tulokas olisi syntynyt suurinpiirtein samaan aikaan kuin esikoinenkin (40+4) mutta eipä näy lasta eikä paskaa.  Todella pettynyt ja epäonnistunut olo, ihan kuin se edes olisi musta kiinni...
 
Terkkari sano että maanantaina "yrittää" varata sen mulle jopa "jo" rv 42, eikä siihen normaali 42+1 mikä täällä ainakin on kait yleinen käytäntö... (siis aivan huikeaa, pääsisinkö muka yhtä päivää aiemmin kuin muut, tässä vaiheessa toi ei tunnu niin miltään...) eli pääsisin sinne 2.9 mahollisesti. Ei kyl vaan huvittais mennä ja maksaa sitä 30€ turhasta "joo täällä kaikki hyvin, tuu parin päivän päästä uudelleen"
 
Tuli taas itkeskeltyä kiukusta, niin ihanan hiljainen päivä ollut muuten, mutta eikö sitten naapuri koputtele oveen ja kysy lainaksi meidän vaunuja, kun niillä puhkesi omista pyörä "kun kyllä me ne heti palautetaan kun sitte synnäriltä kotiudutte. Ja voi olla et siihen mennessä ehditään jo omiin saamaan uusi pyörä" Jotenkin tuossa kirpaisi se että me kun ei olla vielä onnistuttu saamaan omaa tuhisijaa vaunuihin, niin meidän vaunut ovatkin sitten yleistä riistaa... Pakko oli valehdella että ne on säilytyksessä vanhempieni luona, kun ei vaan mun tunnetila salli sitä että joku olisi koeajanut meidän pikkuisen vaunut... Aika turhamaista, mut nyt sallin itselleni kaiken.
 
No en mäkään antais omia vaunuja lainaan ennen kuin se oma pieni on ne ekaa kertaa ajanu!  Meillä tosin käytetyt vaunut mutta niissä ei meilläoloaikana tosiaan kukaan muu sais ennen omia lapsia ajella.  Sen jälkeen ei enää niin väliä olis mutta periaate on periaate!

Täällä tuli äsken itkettyä kun miehen kanssa riideltiin siitä pitääkö mulla olla puhelin päällä vai ei.  Kun mies on sitä mieltä että hänen pitää saada mut kiinni jos tulee jotain kiireellistä.  Muistutin sitä että kyllä se taidan minä olla joka sitten alkaa synnyttää (toiveajattelua) ja mulla on toi puhelin koko ajan vieressä kun sillä netissä roikun kuitenkin (vaikka puhelut ja tekstarit on offline).  Mulla vaan menee ihan itkemiseksi koko päivä jos luen niitä uteluviestejä tai katon kun puhelin pärisee (ei tulis mieleenkään vastata siis...).  No mies ilmeisesti siitä vähän tuohtui ja mä sitten itkeskelin itekseni kun olisin oikeesti vaan kaivannu että se halais ja lohduttais.  Eikä tosiaan ollu edes iso riita, ohimennen muutamalla lauseella käyty sananvaihto vaan, nyt ei vaan kestä yhtään mitään.

Mulla se kontrolli on 41+5.  Ja silloin siis tuskin käynnistetään.  Täysin turha käynti siis.  Kyllä mä tiedän että tolla lapsella on kaikki hyvin kun se liikkuu ja touhuaa niin älyttömästi.  Ja samalla tiedän että sillä ei ole aikeitakaan syntyä kun myllää niin paljon.

Jee kohta tääkin päivä alkaa olla lusittu.  Sen jälkeen pääsee taas sänkyyn pyörimään valveilla yöksi.
 
Meilläkin käytettynä ostetut vaunut, mut periaate on tässäkin se mikä ratkaisee. Meille ne on kuitenkin "uudet".

Mäkin kaipaisin aina niitä halauksia, ihan vaan sanattomia halauksia kun tulee paha mieli. Ja pienestä saadaan mekin aikaseksi jotain sananvaihtoa, josta mä sitten loukkaannun ja saattaa se itkukin tulla ja mökötys jäädä päälle. Olis tässä muutakin kuin miestä vastaan taistelua, siltä kun eniten oottaa sitä tukea ja turvaa kun koko maailma on muuten mua vastaan. Eli ymmärrän täysin miltä susta tuntuu! Voimahali<3

En tosiaankaan tajua, miksi mokomaa yliaikaisuuskontrollia järjestetään, kun siellä todetaan samat asiat mitkä neuvolassakin voitaisiin (tosin kai ultraavat extrana, mieluummin sitä vauvaa kattelis jo masun ulkopuolella) todeta. Ja tästä me maksetaan... Sitte parin päivän päähän uusi kontrolli, jossa todetaan varmaankin taas, ettei tarvetta käynnistykselle ole.

Mullakin uneton yö taas edessä, selkä kipeä ja jalat puutuu. Hyvää asentoa ei löydä ja sitä vaan odottaa että joko tänä yönä. heräisi tasaisiin, jatkuviin supistuksiin, eikä vaan turhaan nuokkuis hereillä kipuillen ja oottaen että ne loppuu aamu kahdeksaan mennessä.

Mummonikin laittelee joka päivä viestiä, aina samaan tyyliin. Tänään viesti kuului "Kyllä se pian varmaan syntyy", tiedän että koittaa vaan lohduttaa, mutta ei saa kuin kiukkuamaan "joo-o, kyllä se varmaan pian syntyy suhteessa siihen että 10kk sitä ollaan jo sisällä kannettu!"
 
Mä tunnen itseni jo melkein ihmiseksi taas!  Olo onneksi nyt parantunut iltaa kohti, siis henkisesti.  Ehkäpä se jo tekee paljon kun lapsi on nukkumassa, voi syödä rauhassa ja on kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa.

Nyt on taas pyykit kuivumassa ja tiskikone pyörii, sopii tulla tarvittaessa lapsenvahdin jos lähtö jostain syystä tulisi.

Huomenna se on taas aikanen aamu pojan kanssa kun mies menee jo aamusta töihin.  Ei onneksi ole pitkä päivä.  Ja joskos yöllä sais unta, nyt on taas sen verran monta yötä menny pieleen.  Ainakin mies nukkuu sohvalla joten ei ole kuorsauksellaan nostamassa mun verenpainetta <:)
 
Tosi mukava kuulla Moon! Täälläkin sain jostain ylimäärästä energiaa ja siivosin keittiön, järjestelin vauvanvaatelipaston kokonaan uusiksi, keitin vispipuuroa (itkua väänsin kun ei meinannut vaahtoutua, mies tuli vatkaamaan :D ) ja pesin koneellisen vauvanvaatteita jotka tuli tädiltä viime viikolla. Nyt on taas semmonen olo että on saanu jotain aikaan :)

Mies pelaa Wii:llä ja mä kulutan persettäni jumppapallon päällä (toiveajattelua että siitä oisi jotain apua synnytyksen käynnistymiseen).
Vielä kun väsymys tulisi, niin oisin tyytyväinen :)

 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top