Syksyinen
Puuhakas puhuja
Alise, mullakaan ei kotiin tulleessa kirjeessä näkynyt mitään suhdelukua, mutta löysin sen sitten tuolta kanta.fi -palvelusta. 1:15000 se taisi olla, että ei läheskään niin hyvä kuin muilla täällä ollut, mutta aikas hyvä kuitenkin :)
Optimisti-pessimisti keskusteluun: Itse olin ekassa rakkaudessa tosi pelokas koko ekan puoliskon ja olin jatkuvasti vakuuttunut, että kaikki menee vielä pieleen. Mieli kääntyi vasta rakenneultran jälkeen. Silloin en vain kyennyt kääntämään ajatuksiani positiiviseen suuntaan, vaikka järjellä tiedostin, että toistaiseksi kaikki oli hyvin. Nyt taas tässä tokassa raskaudessa mua ei ole pelottanut ollenkaan (mikä tosi itsessään aiheuttaa ahdistusta välillä, että enkö rakasta tätä toista niin kuin ensimmäistä). Hmm, mulla oli joku pointti tässä... Omaan täysin subjektiiviseen kokemukseen nojaten väitän siis,, että optimismin löytäminen on helpompaa toisille eikä se välttämättä riipu edes ihmisestä vaan hetkestä. Mua tosin silloin edellisessä raskaudessa auttoi jonkin verran se, että yritin vaan työntää ajatukset koko raskaudesta syrjään, etten olisi sitten liikaa vellonut niissä lamaannuttavissa ajatuksissani. Mutta tietysti, vaikka sisäisen optimistinsa löytäminen olisi vaikeaa, ei se tarkoita etteikö se olisi sen arvoista. Pessimistihän tosiaan pettyy jo valmiiksi ja sitten saattaa myöhemmin, kun kaikki meneekin hyvin (ainakin minä tein niin), moittia itseään siitä ettei ole osannut lainkaan nauttia matkasta.
Optimisti-pessimisti keskusteluun: Itse olin ekassa rakkaudessa tosi pelokas koko ekan puoliskon ja olin jatkuvasti vakuuttunut, että kaikki menee vielä pieleen. Mieli kääntyi vasta rakenneultran jälkeen. Silloin en vain kyennyt kääntämään ajatuksiani positiiviseen suuntaan, vaikka järjellä tiedostin, että toistaiseksi kaikki oli hyvin. Nyt taas tässä tokassa raskaudessa mua ei ole pelottanut ollenkaan (mikä tosi itsessään aiheuttaa ahdistusta välillä, että enkö rakasta tätä toista niin kuin ensimmäistä). Hmm, mulla oli joku pointti tässä... Omaan täysin subjektiiviseen kokemukseen nojaten väitän siis,, että optimismin löytäminen on helpompaa toisille eikä se välttämättä riipu edes ihmisestä vaan hetkestä. Mua tosin silloin edellisessä raskaudessa auttoi jonkin verran se, että yritin vaan työntää ajatukset koko raskaudesta syrjään, etten olisi sitten liikaa vellonut niissä lamaannuttavissa ajatuksissani. Mutta tietysti, vaikka sisäisen optimistinsa löytäminen olisi vaikeaa, ei se tarkoita etteikö se olisi sen arvoista. Pessimistihän tosiaan pettyy jo valmiiksi ja sitten saattaa myöhemmin, kun kaikki meneekin hyvin (ainakin minä tein niin), moittia itseään siitä ettei ole osannut lainkaan nauttia matkasta.