Miten tuleva isä suhtautuu raskauteenne?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Aretha
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Haha, yhtä hyvän kieroutunut huumori kuin mun miehellä.. :D Jotkut
vitsit ei vaan raskauden aikana enää naurata :D
 
Meillä mies on myös innoissaan, mutta meillä on sellainen ongelma, että mies menee viikonloppuisin miten haluaa.. Lähinnä joka viikonloppu on tällaisia ja sitten on itsellä joka viikonloppu kauhean yksinäinen olo ja joka viikonloppu mieleen nousee sama ajatus, että pitäisikö erota. Tulee olo, että olisi täysin yksin tämän raskauden kanssa, kun miestä ei näy. Lähinnä miettii että olisi pian yksinhuoltaja.

Viikolla kaikki on hyvin ja aina kun viikonloppu tulee niin aina vaan se on menoa miehellä. Tällä hetkellä taitaa olla ainakin seitsemän peräkkäistä viikonloppua, että mies on baareissa juomassa yhden tai kaksi päivää. Eikä auta vaikka mitä sanoisi. Itsellä sellainen olo, että on lähinnä riippakivi miehen jalassa. Ehdotuksia otetaan vastaan miten tällaisesta selviäisi. Mies sanoo joka viikonloppuisten kehityskeskusteluiden jälkeen, että "kyllä tää tilanne tästä muuttuu". Eipä ole muuttunut ei. Eikä sillä, että sanoisin, että miehen pitäisi olla kokoaikaa kotona ja raittiina, mutta joku roti pitäisi olla hommassa.

Harmittaa itkeä joka viikonloppu samaa asiaa. Tuntuu, että kun on vielä ensimmäinen raskaus ja viimeiset kuukaudet niin pitäisi nauttia yhdessäolosta vielä kun ollaan kahdestaan, mutta miestä ei näytä kiinnostavan, eikä kyllä enää minuakaan kiinnosta, koska en keksi enää mitään yhteistä tekemistä. Seksielämä ja kaikki on kuollut muutenkin pystyyn. Ehdotuksia otetaan mielellään vastaan mitä tässä voisi tehdä ja onko muilla samanlaisia kokemuksia?
 
Mä oon aikasemmin muistaakseni marinaketjussa kertonu vähän samanlaisista ongelmista. Normaalisti me ollaan miehen kanssa molemmat viikonloppusin illat/yöt töissä, mutta nyt kun oon ite sairaslomalla kotona ja miehellä menossa työpaikanvaihdos niin tilanne on vähän riistäytyny käsistä. Eletään muutenkin viikonlopputöiden takia eri rytmissä ja yhteinen valveillaoloaika on aika vähissä, mutta uuden työpaikan myötä tilanne on huonontunu entisestään. Mies ravaa kaupungilla yöt ja päivät kun vanhalla työpaikalla työt on jo loppunu ja uudella ei oo vielä alkanu. Uuden työpaikan myötä on uudet kaverit, koulutuksia, yhteisiä illanviettoja ja muuta. Musta tuntuu ettei mun seura kiinnosta enää ollenkaan. Miten voisinkaan kilpailla niiden uusien ja kiinnostavien ihmisten kanssa? Musta on tullu ensimmäistä kertaa elämässäni myös mustasukkanen ja oon jatkuvasti huolestunu siitä että tapaako mies jonkun muun joka ei oo pelkkä rasite niinkun ite tunnen tällä hetkellä olevani. Mulla on myös sellanen olo että vaikka mulla ei olis kaikkia näitä rajotteita jotka tällä hetkellä sitoo mut kotiin, en silti olis tervetullut tutustumaan niihin uusiin työkavereihin. Väkisinhän siinä tuntee olonsa ulkopuoliseks ja jotenkin vähemmän tärkeeks. Lisäks oon ollu vähän huolissani miehen alkoholinkäytöstä viimeaikoina. Viimesen kuukauden aikana mies on tainnu olla 8 tai 9 kertaa humalassa ja se on musta todella paljon. Ja nyt ei siis puhuta mistään pikkuhiprakasta vaan ihan kaatokännistä. Mies on juonu ittensä niin sekasin että muisti menee, tavarat hukkuu ja puhekykykin katoo. Herään aamuyöllä siihen että mies soittaa summeria, koska ei joko löydä avaimia tai osu lukkoon. Mies saattaa myös sammua vaatteet päällä pöydän ääreen, lattialle tai sohvalle. Mun mielestä käytös ei oo asiallista, terveellistä eikä varsinkaan luottamustaherättävää. Oon yrittäny jutella miehelle, mutta se ei ymmärrä kuinka huolissani oon. En halua mun lapsen kasvavan päihteiden keskellä. Oon jutellu tästä myös neuvolapsykologin kanssa ja yritän nyt saada ylipuhuttua miestä mukaan seuraavalle käynnille. Luultavasti ei tuu kyllä onnistumaan mutta aion yrittää viimeseen saakka. Mies on itse alkoholistivanhempien kanssa kasvanu, joten luulis että ymmärtää miks oon huolissani, mutta ei tunnu menevän mun sanat perille. Mies on myös luvannu jo puoli vuotta lopettaa tupakoinnin ja välillä vähentääkin jo ihan muutamaan tupakkaan päivässä, mutta sit se kuitenkin jatkuu normaaliin tapaan taas töissä tai viihteellä. Lapsen seuraan en tuu sallimaan yhtään tupakanhajusta ihmistä, joten nyt olis korkee aika lopettaa. Mitä pidemmälle mies lopettamista venyttää niin sitä pahemmin se tupakanhimo varmasti iskee kun väsyttää ja lapsi itkee tai vaatii huomiota. Mutta vaikka mun tilanne on vähän samankaltanen ainakin ton juomisen suhteen niin en mä osaa muuta ratkasua tarjota kun neuvolapsykologin avun. Mua se on ainakin auttanu. Ehkä tilanne on myös vähän helpottanu kun oon jaksanu olla kärsivällinen, osottanu kaikin tavoin välittäväni miehestä ja muutama kerta ollaan myös juteltu siitä mitä halutaan vielä ehtiä tekemään ihan vaan kahestaan ennen kun vauva tulee. Välillä meillä menee tosi hyvin ja oon onneni kukkuloilla enkä oo edes harkinnu eroa. Tää tilanne vaatii vaan vähän vaivannäköä ja pitkää pinnaa, mutta uskon että onnistutaan kyllä ja miehestä tulee hyvä isä kunhan saa rauhassa kasvaa siihen rooliin.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Pahoittelut puuttuvista kappalejaoista, mutta tää on niin tunteitaherättävä aihe että kirjotin vaan suoraan kaiken mitä tuli mieleen. Jos haluut jutella paremmin tästä aiheesta niin mulle voi laittaa myös yksityisviestiä. Vertaistuki on tällasissa tilanteissa korvaamaton apu :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Voimia teille molemmille, kyllä toi hiljaseks vetää, eikä missään nimessä oo normaalia tai hyväksyttävää aikuisen ja vanhemmaksi tulevan käytöstä! SAA vaatia tilanteeseen muutosta. Iän myötä yleensä tulee järkeä päähän, mutta silloin voi jo olla liian myöhäistä. Uskaltaako ees luottaa siihen, et tilanne muuttuu, kun vauva syntyy...
 
Kyllä ne miehetkin kasvaa isän rooliin, mutta se matka alkaa monilla paljon myöhemmin kun äidillä.
Ja totuushan on että mies on vähän "turha riippakivi" siinä loppuraskauden aikana ja saattaapi siltä tuntua vauva-aikanakin..siis näin on ainakin ollut meillä! uskon että on toisenlaisiakin miehiä- mutta myös tälläisiä jotka ei siitä raskausajasta nauti naisen tavoin/rinnalla. ensi kerroilla tosiaan juhli reippaasti entiseen malliin, eihän raskaus hänellä tuntunut! kun itse on joutunut muuttaa elämäntyyliään pakonkin sanelemana, tuntuu se toki epäreilulta kun puolisolla sama meno jatkuu. mutta siinä ei tosiaan pakottamiset auta, jokainen ihminen kuitenkin tekee ne asiat omasta halustaan ja omaan tahtiin.
Ensimmäisten lasten odotusaikana/vauva-aikana mietin useinkin eroa ja miten olisi helpompaa ilman sitä miestä-
se hormonaalinen tilakin on niin erilainen, että urosta ei siihen aikaan tarvita:grin. mutta hyvin ollaan onnellisesti yhdessä edelleen, eikä moisia ajatuksia enää tarvi miettiä, tietää että tunteet menee ja tulee, mutta erittäin hyväksi mieheksi ja luotettavaksi isäksi tuo on osoittautunut! ja loppuuhan se baarissa ramppaaminen jossain vaiheessa, kun tilalle tulee konkreettisesti jotain muuta. Jossain asioissa kannattaa odottaa, luovuttaminen ja katkeroituminen on vaan itseltä pois. Oman tien löytäminen on kuitenkin tärkeää myös parisuhteessa, eikä sitä voi toiselle valmiiksi asettaa.
 
Toivotaan että miehienne käytökset muuttuvat!
Joskus käytös muuttuu, joskus ei.. Eräs kaverini teki lapsen ensin lähes oman ikäisen kanssa (-89), jonka jälkeen 7 vuotta vanhemman kanssa toivoen, että tämän ikäiset ei enää juoksisi baarissa, kuten eka - väärin meni, mies juoksi koko raskausajan sekä vauva-ajan ja ystävä päätti parhaimmaksi lähteä.
Eräs kysymys on, ovatko he ennen raskautumistanne juosseet?
Siltikään raskaus ei ole tekosyy taantua teiniksi! Ja ei, ei kaikki miehet pelästy isäksi tuloa ja mene ekaksi baariin kun testi näyttää plussaa, luonteessakin täytyy olla jotain, joka haluaa paeta ehkä jotain sinne baarin ja muun vapaa-ajan puolelle!
Toista ei saa jättää yksin, etenkään raskaana olevaa naista, joka on hakenut tukea mieheltään ja se tuki on aina Oma Mies!!
Olen niin vihainen puolestanne, että tekis mieli tulla näitä yhteyksiä pitkin ripittämään miehiänne sen jälkeen kun olen vaan ensin saanut äitini kuriin.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi mobile app
 
Tuo on kyllä ihan hanurista, että ei pysty luottamaan siihen toiseen ihmiseen. Silti jaksan toivoa teidän kaikkien puolesta, että teidän miehet vaan on nyt jossain viime hetken paniikissa ja muuttuvat siitä kyllä sitten viimeistään kun se lapsi on syntynyt. Ei se oikein ole teitä kohtaan, mutta jokainen meistä (ja miehistä) kokee ja käsitelee asiat omalla tavallaan. Tää on niin iso muutos kaikille, tai ainakin niille jotka oottaa ensimmäistä. Voisko olla et nyt ois ihan kunnon puhuttelun paikka?

Ei tää omakaan tilanne kovin kummoinen ole, yksinään ootan ensimmäistä. Lapsen isän kanssa ollaan vuosi säädetty enemmän ja vähemmän, viime ajat aika vähän ollaan oltu tekemisissä.
Hän kyllä sanoo et haluis olla enemmän yhdessä, mutta mitään ei sitten kuitenkaan tapahdu. Ollaan molemmat vissiin niin kypsiä tilanteeseen että ei osata enää tehdä asioitten eteen mitään.
Ja minä olen omalla tavallaan katkera siitä, että hän on minut "jättäny yksin". On kuitenkin ihan aikuinen mies jolla on jo kaksi aikuista lasta. Olisin toivonut saavani tukea kun tää on mulle niin uus ja hem metin pelottava tilanne. Mutta kun turhauttaa. En jaksa enää sitä että tavatessamme hän useimmiten makaa sohvalla ja kattoo urheilua. Ois tässä jotain muutakin puhuttavaa ja tehtävää.
 
Juu eihän tää tilanne ehkä oo ihanteellinnen mutta vois olla huonomminkin. Mulla on itelläni ainakin sellanen olo et pärjätään kyllä ja uskon kyllä että mieskin heräilee pikkuhiljaa tähän todellisuuteen ja löytää itestään sen luotettavan isän mitä oon kaivannu. En oo aikeissa luovuttaa :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Ja ainakin sen tiien, ettei miehet puhu kenenkään kanssa "raskauden herättämistä tunteista". (ei ainakaan meillä, vaikka koitan aina kysellä, et pelottaako joku tms. ja joskus vastaileekin, että kyllä se synnytys vähän pelottaa.) Ehkä se on äidille luonnollisempaa; kasvaahan toi maha tossa ja vauva potkuttelee. Jotenkin isä ei välttämättä löydä muuta tapaa käsitellä tapahtunutta kuin "mennä vielä kun voi". Ja toivottavasti monelta menot ainakin vähenee vauvan myötä.
 
No MammaMaria oot kyllä ihan oikeessa tossa ettei miehiä oo helppoo saada puhumaan näistä asioista! Mä oon tässä koko raskauden aikana saanu selville että mies ei viihdy sairaalassa ja jännittää synnytykseen tulemista. Ollaan myös saatu juteltua meiän peloista seksielämän muuttumisesta. Muuten en kyllä oikeen tiiä mitä sen päässä liikkuu. Ite oon lisäks päätelly että se pelkää oman elämän olevan ohi vauvan myötä...mutta toivottavasti se pelko on aiheeton. Tietenkin elämä muuttuu, mutta kyllä mun mielestä molemmilla meillä on oikeus pitää kiinni niistä asioista jotka on itelle tärkeitä ja tekee meidät onnellisiks! Vauvallekin on hyvä kun vanhemmilla menee hyvin niin erikseen kun yhdessäkin :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
ei tiiä miten tuo miun mies suhtautuu... välillä se sanoo että hirvittää ja että haluaa olla vaan tallilla rakentamassa autoja.. toisaalta se miettii että uskaltaako käsitellä vauvaa ollenkaa ku se on niin pieni... silittelee masua, puhutaan tulevaisuudesta "myö kolme", aktiivisesti haluaa olla mukana ja kyselee välillä "mites pikkunen?"... sitten tulee niitä hetkiä jolloin näyttää ettei mies muista että oon raskaana "teepäs lumityöt/ menen sit kaverin kanssa sinne keikalle ku et tuu mukaan (samana vklp olisi synnytysvalmennus muttei näytä muistavan)/ kannapa tuo (tässä vaiheessa alkaa mahaan käymään liian painavat kantamukset) yms." meidän suhde on kuitenkin "nuori" - tavattiin huhtikuun lopussa 2013 ja pikkusen odotus alkoi elokuussa, vasta olen muuttotavaroita tuonu miehen luo-syksyllä piti muuttaa mutta tulikin sitten kuukauden välirikko-riitelyn syynä muutto... nyt on sujunut muuttoasiat ihan hyvin... pikkusellekin on hankittu kahestaan vaikka mitä (enemmän miehen rahoilla tosin, koska ite en oo töissä)... pelko vähän takaraivossa kuitenkin, että mitäs jos pikkusen syntymä on miehelle kuitenkin liian iso muutos/stressi ja käy niinkuin syksyllä...
 
Jotenkin helpottavaa lukea, että ei kaikkien muidenkaan odotus ole ruusuilla tanssimista. En tarkoita, että kenellekään pahaa toivoisi tai muuten ikävyyksiä tai hankaluuksia, ei sitä kukaan ansaitse. Itsekseen kun asioita hautoo tarpeeksi kauan kuvittelee vaan aina miten muilla menee kaikki täydellisesti, vaikka niin ei oliskaan.
Meillähän ongelmat alkoi jo heti "plussauksen" jälkeen, miun ei pitäny saada lapsia joka jo yli 5 vuotta sitten todettu. Ei tikkutestiä, vaan suoraan lääkärikäynti. Kun sitten vuosien jälkeen käy toisin jostain luonnon oikusta, muutunkin valehtelijaksi ja ties miksi petturiksi, syöpäkin olis kuulema ollut toivottavampi vaihtoehto. Kun minua ei saanut aborttiin taivuteltua, ilmoitin jatkavani elämää ilman häntä. Ensimmäisen kolmanneksen aikana ei siis oltu tekemisissä. Asutaan erillämme, kun molemmat töissä vierekkäisillä paikkakunnilla, joten toteutus ei ollu vaikea. Joulun tienoilla sitten alkoi toisenlainen todistelu ja yllättäen asiat alkoi kiinnostaa. Itkun ja huudon määrää ei tuskin kukaan voi edes kuvitella, en edes lopulta jaksa muistaa mikä kaiken tän jälkeen sai miut yrittämään uudelleen. Nyt mies on kiinnostunut aiheesta, vaikkakin tuntuu toisinaan jo sivulauseessa unohtavan kaiken. Itse olen ostanut vauvaa varten aivan kaiken, mies ei ole edes kysynyt voisiko jotain ostaa, eikä kyllä ole tarjonnut rahaakaan. Ihmettelee monesti suhtautumistani kun hän miettii tulevia hankintoja harrastustaan varten tai miettii että pitäis osan kesälomasta syksyllä ja kävis "heittämässä reissun". Seuraavassa lauseessa kaikki onkin kiinni siitä koska vauva syntyy ja ties mitä, soittelee useita kertoja päivässä vaan kysyäkseen mitä vauvalle ja mulle kuuluu. Olen yrittänyt puhua aiheesta pelko, joka alkuperäinen asetelma huomioon ottaen ei mielestäni ole mikään täysin turha. Meneekö kaikki hyvin, kun ei minua tähän ole luotu. Tuntuu, että miestä vaan ärsyttää kun edes vihjaan siihen suuntaan. Ajatukset kuulema täysin turhia ja keskittyä pitäis johonkin muuhun. Liekö tässä siis tulevaisuuden isähahmo, joka tapaa lastaan ja minua kerta viikkoon, mie saan kustantaa kaiken, mutta hän haluaa vahvasti päättää nimestä, etenkin sukunimestä ja kaikesta muusta. Aina ei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa, taas eilisillasta lähtien tuo ensimmäinen vaihtoehto ollut läsnä. Tietäis vaan mitä on oikein toimimisen kriteerit. Onneks ystävät on olemassa, mutta eipä ystävienkään saa antaa tehdä päätöksiä puolesta.
  • y
 
Pikkulintunen eiköhän ne oo aika harvassa, joilla asiat on "täydellisesti". Kaikilla on varmasti ne omat pienemmät tai isommat ongelmat. Joillain ne ei vaan näy niin helposti ulkopuolisen silmiin. Vähän hankalalta kuullostaa sunkin tilanne ja pystyn hyvin kuvittelemaan miten raskasta on elää tätä odotusaikaa jos jossain kalvaa koko ajan epäilys ja epävarmuus tulevaisuudesta. Koita muistaa että sulla on kuitenkin se viimenen sana tässä vauva-asiassa! Jos tuntuu että tiedät paremmin mikä on vauvalle ja sulle parhaaks niin pidä siitä kiinni.

Se mitä kirjotit ystävistä...toivottavasti ystävät osaa olla tukena ja kuunnella sillon kun niitä tarviit! Eihän ystävät tietenkään voi ratkasta ongelmia teidän puolesta ja välillä on parempi ettei edes yritä mutta se on tärkeetä, että on joku jolle voi kertoa omista tuntemuksista!

Tsemppiä loppuraskauteen, toivottavasti asiat järjestyy :)


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Eilen iltana kysyin mieheltä, että aikooko hän tulla lapsen synnytykseen mukaan. Vastasi, että ei ole vielä ajatellut asiaa, että tosiaan, sehän pitää taas synnyttääkin se vauva.

No siis, onhan tässä vielä aikaa miettiä.. :cool:
 
Ennemmin miusta tuntuu, että roikkuu löysässä hirressä koko asiassa, jos ei jatka yhdessä on jo ilmassa kamala huoltajuustappelu, jonka haluisin välttää viimeseen asti. Siks tää tuntuukin niin hölmöltä kun tekee niin tai näin aina joku vinksahtaa enemmän pieleen. Ja ystäville kuuluu todella suuri kiitos, että ovat kestäneet miun purkaukset ja tuntuvat puolustavan miun oikeuksia kun leijonat. Ei auta kun uskominen, että on sen auringon joskus osuttava risukasaankin!
 
Pikkulintunen sulla tuntuu olevan ihan hyvä asenne asiaan! Mutta eihän siitä mitään huoltajuustaistelua tuu jos ette oo naimisissa. Sä voit yksin päättää ettet haluu isyydentunnustukseen jolloin lapsi on 100% sun eikä mies voi vaatia sen enempää. Sillon mies ei kyllä oo elatusvelvollinen mutta kela maksaa elatustukea.


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Nykypäivänä isyydentunnustusta voi vaatia kumpi tahansa vanhemmista, niin miulle on annettu ymmärtää. Synnytyssairaalaan ei ole mennyt miehen tietoja, vain miun.
 
Sen verta puutun asiaan että sakkojen uhalla(mitkä eijjoo kovin pienet)voidaan vaatia että lapselle löytyy isä ettei lapsi jää näin tosi törkeesti sanottuna "yhteiskunnan elätiksi". Kaveri viime syksynä alko epäilee ettei oo poikasa isä ja äiti ei millään ois suostunu isyystesteihin ja isä otti selvää näistä asioista sen verta. Ei kyllä liittyny asiaan muutenko et se ei oo iha niin vaa yksinkertasta se et sitä isyyttä ei tunnusteta. En kyllä sit tiijä et jääkö ne sakot iha vaa pelottelu keinoks vai onko niitä iha annettuki.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top