Mitä et tiennyt synnytyksen jälkeisestä elämästä :)

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Miimi
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
M

Miimi

Näppärä viestien naputtelija
Ajattelin aloittaa tällaisen ketjun niitä varten, jotka ovat ensikertalaisia. Mulle ainakin silloin ensimmäisen synnytyksen jälkeen tuli muutamia asioita vastaan, mistä ei oltu keskusteltu esim. neuvolassa.
 
- jälkisupistukset! huh, ensimmäisiä imetyskertoja kun kokeili ja jälkisupistukset tulivat ihan puuntakaa, luulin jo, että alkaako synnytys uudestaan [:D]. Nämä tosin lienevät aika yksilöllisiä. Nyt jännittää toisen kohdalla, ovatko jälkisupistukset voimakkaampia kuin ensimmäisestä.
 
- Imetys sattuu! Mulla meni noin kuukausi ennen kuin maito nousi kunnolla ja siihen asti imetys oli kyllä aika tuskaa. Samoin se, että rinnanpäät meni alussa rikki moisesta jatkuvasta tissillä olosta.
 
- vatsa oli synnytyksen jälkeen monta päivää vielä sen näköinen kuin olisi synnyttänytkään. Kaamea löllöpallo.
 
-heh, ulostamisen vaikeus! Tuli kyllä yllätyksenä, kuinka vaikeaa tämä toimitus oli synnytyksen jälkeisinä päivinä. Ei kyllä huvittanut yhtään ponnistaa vaan ulostuslääkkeet olivat kovassa käytössä. Tosin olin kärsinyt ummetuksesta jo pari päivää ennen synnytystä.
 
-vauvan itku sairaalassa oli melkein koko aikaista. Hänellä oli paljon suolessa lapsenpihkaa (sairaanhoitajat avittivat suolta kuumemittarilla) ja siksi huusi vatsakipuja. Olin varma, että en pärjää hänen kanssaan kotona, koska hän huusi jatkuvasti ensimmäiset päivät.
 
-Kaamea hikoilu! Mulla imetys käynnisti sellaisen hormoonimyräkän, että koko neljäkuukautta, valuin hikeä, kun aloin imettämään. Vieressä piti olla vähintään kaksi lasia mehua ja vettä, kun imetin. Sukat lähti samointien jaloista, kun kuumat aallot iskivät [:)]. Toki tämä teki myös sen, että ensimmäisen kuukauden aikana paino tippui 8kg alle raskauden alkuvaiheen painon.
 
- kaikki vauvat eivät heti sopeudukaan vaunuihin! Olin unelmoinut rauhallisista vaunulenkeistä, mutta meillä meni noin kuukausi, että vauva sopeutui vaunuihin. ensilenkit olivat suoraa huutoa ja välillä jouduin kantamaan vauvaa ja työntämään vaunuja samaan aikaan. Sinnikkyys palkittiin ja lopulta vauva nukkui kaikki päikkärit vaunuissa. Mutta sinnikkyyttä siinä kyllä vaadittiin.
 
Nyt ei mulla tule muita asioita mieleen.
 
Kiva idea! Nyt vaan kaikki "tämän kerran tai useamminkin jo kokeneet" kertomaan kokemuksia synnytyksen jälkeisestä elämästä.. kiva saada vähän sellasta realistisempaa kuvaa vauva-arjesta ja synnytyksen jälkeisistä vaivoista.. todellisuus kun ei taida mennä ihan oppaiden mukaan? [8D]

Mua ahdistaa ihan suunnattomasti jo valmiiks imetys! Ei se, että riittääkö maito tms vaan se, että mua jollakin tapaa inhottaa ja ällöttää se jo nyt. Mä en pysty kauaa ees ite omia nännejäni hieroon (esim. rasvaamaan tms) ja pelkät hipasutkin tuntuu välillä ärsyttävältä.. ei satu, mut tuntuu ällöttävältä ja inhottavalta.. mä en vaan tajuu miten pystyn kestään vauvaa rinnalla hyvässä lykyssä kymmeniä minuutteja! Yyh! Kyllä mä haluun imettää tai ainakin kokeilla, mut pelkään vaan oikeesti et oon niin kauhea mutsi, että vihaan sitä puuhaa. :D
 
Mulla oli ja on vähän sama "ongelma". En oo koskaan tykännyt mistään rintahiplailusta [:D] ja mua ainakin ärsytti suorastaan laitoksella, kun kätilöt tulivat auttamaan rinnasta kiinni pitäen sitä imetystä. Muutenkin kun tuntuu, että yksityisyys katoaa synnytyksen jälkeen. Ketä vain voi pällistellä kun imetät, esim. jos ei ole yksityishuonetta. Ehkä osittain siksi jännitin imetystä ihan hirveesti eikä se oikein sujunut mulla koko pitkän 4kk ajan mitä osaimetin vauvaani. Lopulta, ihme kyllä, kun tuli sen viimeisen imetyskerran vuoro, oli aika haikee fiilis jättää imetys. Tosin meillä tuo pikkumies ei myöskään koskaan perustanut rintaruokinnalle, vaan koko ajan oli rintaraivareita [:'(]
 
Tosi hyvä ketju! [:)]
Mulla oli myös nuo samat jutut kuin Miimi on kirjoittanut. Ja imetyksestä en nauttinut juurikaan koskaan vaikka imetinkin 18kk. Mitäs sitä vielä vois tuohon listaan lisätä.
-No mua ihmetytty myös se kun kaikki sanoivat että tuttia ei saa heti antaa jotta imetys lähtee hyvin käyntiin. Alku päivinä annoin joskus tuttia ja tutti "upposi" hyvin suuhun. Sitten hoitajat ja neuvola ryhtyi minua pelottelemaan siitä ettei imetys onnistu jos annan tuttia. No odotin n. 2vko:a ennen kuin annoin taas tutin eipä, enää huolinut. Kaiken laisia tutteja ostin (monen muotoisia) yksikään ei kelvannut. Samoin myöskään yksikään tuttipullo ei kelvannut. Oli todella turhauttavaa ja raskasta kuin vain tissi kelpasi. Ja voin sanoa sitä todellakin YRITETTIIN että joku pullo olisi käynyt. Pumppasin sitä varten PALJON maitoa monena viikkona/kuukautena. Jos menin esim. parturiin ja vauvalle tuli kova nälkä hoitajien (mieheni, äitini) joutuivat hörpyttämään vauvaa eikä oo mikään helppo juttu. En sano ettei se olisi totta, että imetys saattaa kärsiä liian aikaisesta tutteilusta. Mutta kyllä vauvani joutui mielestäni liikaa itkemään kun ainoa lohduke hänelle oli tissi. Kaupassa olisi joskus ollut kiva laittaa tuttisuuhun jos se olisi kelvannut. Tälle toiselle aion kyllä aloittaa aikaisemmin tutin käytön. Säästyy monet itkut.
-Sitten toinen yllätys oli se suuri väsymys. Kyllähän kaikki tietää että vastasyntyneiden äidit ovat väsyneitä. Mutta se oli järkytys että olin NIIIIIN väsynyt. Sitä ei osaa sanoin kuvailla.
-Ja vaikka en kärsinytkään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. (paitsi kai kaikki kärsii vähän) niin sain kamalia itkun puuskia iltaisin. Taakka tuntui niin raskaalta, tuntui että minä olin yksin vastuussa siitä että lapsi pysyy hengissä. Siihen oli raskasta tottua.
-Ja jostain kumman syystä pelkäsin koko ajan ettei vauvani hengitä. Yöllä jos hän oli nukkunut pidempään minun piti mennä kuuntelemaan että hän hengittää. Ja vielä tänäkin päivänä (vaikka poika on jo 2v.) jos herään yöllä jään kuuntelemaan että hän hengittää.
 
Kerrotaan nyt omia kokemuksia tähänkin (kai täällä jo joku kohta kyllästyy että taasko se kertoo noita juttujaan!).

Tosiaan, tuota imetystä rummutetaan tosi lähentävänä ja ihanana kokemuksena (mitä se varmasti voi ollakin toisille) mutta siitä ei juurikaan puhuta, että se nyt ei kaikista olisikaan niin ihanaa. Itse olen aikalailla suoraan sanonut jos joku on kysynyt, että en pidä imettämisestä. Se ei silti tarkoita, ettenkö olisi imettänyt ensimmäistä noin 7-8 kk ja tätä kakkostakin tulen imettämään jos maitoa vaan tulee, ajattelen siinä vauvan parasta. Minulla imetys ei sattunut kovinkaan paljoa, mutta se ahdisti. Ja sattuihan se sitten kun ne hampaat tulivat kuvioihin.. En myöskään ole rintaihmisiä, eli en itse juurikaan koske rintoihini, enkä halua miehenkään niitä pahemmin hipeltävän. Joten ei se vauvankaan lutkutus kovin nautinnollista ole. Esikoinen söi kyllä korviketta ensin kupista hörppimällä (ei tosiaan helppoa!) ja myöhemmin pullosta, jos kävin jouluostoksilla tms. Mutta ei kukaan ole sen huonompi äiti jos ei halua/ voi imettää lastaan.

Tuttia ei tosiaan suositella, mutta minä tuputin tutin vauvalle hyvin alussa. Ei se sitä ensin olisi huolinut, mutta tarpeeksi kun tarjosin niin alkoi kelpaamaan. Se rauhoittaa silloin, kun vauvalla on imemisen tuska (ei siis nälkä) tai kaupassa tulee hepuli tai vastaavaa. Ajattelin myös, että tutista saa aina vieroitettua mutta peukkua ei viitsi leikata irti jos se sitä alkaa lutkuttamaan..

Nukuttaminen. Kaikki tietävät, ettei se alusta alkaen yleensä itsestään nukahda, mutta sitä ei tule ajatelleeksi kuinka aikaavievää puuhaa se on. Se, että sillä on maha taynnä ja kuivat vaipat ei tarkoita etteikö voisi kitistä väsyään tai muuten vaan. Kyllä, nekin huutavat joskus muuten vaan. Mahakivuthan on myös yleinen syy huutaa koliikittomillakin. Esikoisella ei ollut koliikkia, mutta maitohappobakteereja sai syöttää ensimmäiset kuukaudet kuitenkin. Ja se röyhtäyttäminenkään ei ole siitä helpoimmasta päästä. Varsinkin jos vauva nukahtaa syömään, on tosi kiva herättää se röyhtäisemaan, kun sitten se ei taaskaan nukahda seuraavaan puoleen tuntiin. Ja sitten kun se nukahtaa, sitä vainoharhaisena pelkää että se ei hengitäkään.

Mutta kaiken kaikkiaan, ihania pakkauksiahan ne ovat kaikesta huolimatta[:)] Ja se pyytettömän rakkauden tunnehan on ihan käsittämätön. Jos vain ymmärtää suhtautua siihen vauva-arkeen niin, että se ei tosiaan ole mitään aina niin ihanaa ja rauhallista, vaan aika usein rankkaa ja raskasta, niin kyllä ne positiiviset puolet pelastavat sen arkielämän kuitenkin pieninä pilkahduksina[:)]
 
tinkerbell: en uskokkaan, että joku kyllästyy! päin vastoin! Meitä ensimmäistä odottavia on paljon, jotenka nää kaikki tieto ja kokemus tulee todellakin tarpeeseen! [:)]
 
Joo totta on, että parempi näin ensisynnyttäjänä on tietääkki ettei kaikki oo sitä ruusuilla tanssimista. Toisaalta taas parempi ettei ihan kaikkea tiiäkkään [:D] Sisko synnytti kaksoset joku vuos sitte ja sillä se eka vuos oli kaukana ihanasta. Koskaan ei kaverit nukkunu yhtäaikaa. Sisko sanoki ettei hän muista eka vuodesta yhtään mitään. Kaikki meni ihan sumussa. Yks vuotis synttäreistä on synnytyksen jälkeen eka mielikuva [:D] Että sellasta ihanaa vauva-arkea siellä oli.. Mutta kaikkihan on erilaisia yksilöitä joka asiassa..
 
parempihan se on että te kokeneet konkarit valotatte meidän mieliä!

ettei tuu sitten järkytyksenä, että "hitto, kirjoissa kaikki on helpompaa. olenkohan huono äiti?"

mun mielestä mukava kuulla noita enemmän elämänläheisiä juttuja kun kaunisteltuja tarinoita [:)]
 
Laitetaan tänne nyt vielä muutama mieleen putkahtanut juttu. Eli jälkivuotoahan tosiaan tulee kauan! Itsellä oli 4 viikkoa, että varatkaahan omiakin pamperseja reilummasti!

Ja toinen juttu on mökkihöperyys. Siis jo ihan vaan sellainen, että olet yksin päivät kotona vauvan kanssa, joka kaikessa ihanuudessaakaan ei ole mikään maailman loistavin ja älyllään säihkyvin keskustelukumppani. Niinpä kun mies tulee kotiin töistä, odotat ovella ja alat suu vaahdossa kertomaan kuinka tänään on kakattu ja kuinka pikku terttu-kalervo on nukkunut jokaisen syötön  jälkeen. Koska siitä se maailma sitten koostuu. Kakkavaipoista ja syötöistä. Käy helposti niin, ettei sitä paljon muusta osaa puhuakaan. Niin että huolehtikaahan että on  joskus vähän aikuisempaakin seuraa, ja ihan vaan sen miehenkin hermoparkoja ajatellen, joskus joku muukin kuin se oma mies[:D] Jos siellä on jotain vauvakerhoja, muskareita, vauvauinteja, joogia yms. niin osallistukaa vaikka kuinka ei jaksaisikaan lähteä, ne ovat niitä pieniä henkireikiä joissa samalla tutustuu samassa tilanteessa oleviin ihmisiin, varsinkin jos niitä ei siihen lähipiiriin kuulu. En sano, etteivätkö lapsettomatkin kävisi oikein hyvin, mutta heidän hermojaankin säästäen, on se vertaistuki helpompaa hakea ihmisistä jotka ovat samassa tilanteessa ja painivat samojen asioiden kanssa. Noh, kyllähän te tiedätte kun täälläkin olette[:)]

Ja sitten joskus kun uskaltaudutte ulos ilman tätä uutta ruumiinjatketta (mikä nyt voi olla piiiitkänkin ajan kuluttua), yrittäkään puhua jostain muutakin kuin siitä terttu-kalervosta. Itse ilmoitin ensimmäisellä kerralla ystävilleni, että jos suinkin käy, niin tänään ei nyytistä puhuta. Ei sillä, ettenkö olisi ollut halukas puhumaan nyytistä, mutta päätin että kun kerrankin olen tuulettumassa, niin sitten tuuletetaan myös ajatuksia muuhun suuntaan. "Lapsellisille" tullaan usein puhumaan lapsista kaikissa tilanteissa, joten jos joskus tekee pientä irtiottoa, on sitten itse osattava sanoa jos haluaa välillä puhua jostain muustakin. Kyllähän sitä koko illan vahtasi puhelinta ja mietti että varmastiko siellä pärjätään ja sanoinkohan nyt kaiken ja voi kun on jo ikäväkin, mutta hengissä ne siellä olivat ja kaikki meni ihan hyvin[:)] Mutta tämä nyt ei ehkä siihen vauva-arjen ensialkuun liity.
 
[font="times new roman"]En halua ketään "pelotella" mutta itsellä oli suuri järkytys ja "kärsimys" kun esikoisella olikin koliikki! Sitä huutoa riitti eikä mikään tuntunut auttavan. Epätoivohan siinä iski kun näki ja kuuli että toiseen sattuu etkä osannut auttaa! Onneksi sitten parin kuukauden huudon jälkeen koitti ihana vapauden tunne kun apu löytyi ja huuto viimein loppui! Olen pahoillani niiden puolesta joille ei apua löydy vaan koliikki voi kestää puolikin vuotta! Lisäksi se ahdisti kun huomasi että ne ystävät olivat suurelta osin kadonneet johonkin! onneksi oli ne pari joille soittaa kun yksinäisyys laskeutui!
 
Loistava keskustelunaihe!

Itse olen ensisynnyttäjä, mutta siskoilla on kokemuksia... ja paljon.
Seuraavaa isosiskolta:
"On siinä tosiaan omat rasittavat hankaluutensa raskaudessa. Ja tekisi mieli sanoa, että synnytyksen jälkeen vasta onkin..mutta en sillä tavalla tappiomielialaa lietsoen. Mutta tosiaan jotenkin kannattaa katsoa omaa olotilaa aika lailla sormien läpi jo nyt. Mielialan vaihtelut vain yltyy vielä kun raskaus päättyy. Pitää olla vain tyytyväinen että siitä jotenkin kykenee sen kaiken kanssa elämään. Musta ainakin tuntui pitkään että oma minä on todella hävinnyt, lopullisesti..mutta se MENEE OHI.

Mikään ei ole kuin ennen, niin se vain on kaikin tavoin, ja toisaalta mitään kamalaa se ei ole."

että sellasta!
 
Apua! Näitä kun lukee, ni sitä miettii että mihinköhän liemeen sitä on taas lusikkansa työntäny! [:D] ..ja mulle tuli oikeesti aika järkytyksenä, että täällä kukaan ei oo liiemmin nauttinut tosta imetyksestä - mä kun oon luullu, että suurinosa äideistä siitä jollain tapaa nauttii jossei se satu, mut siis ilmeisesti se ei ilman kipuakaan oo mitään ihanaa "laatuaikaa" vauvan kanssa.. [8|]

Aaargh.. todellisuus ahdistaa - voisko joku sittenkin kertoa jotain pumpulilla pehmustettuja tarinoita vauva-arjesta? [:D][:D]
 
juu kertokaa nyt jotaki ihanaaki mitä ei välttämättä kaikki tiiä synnytyksen jälkeisestä elämästä [:)] alkaa nimittäin pelottamaan [:(][;)]
 
Juu onhan siinä niin paljon hyvää että nuo ikävät asiat unohtuu. Mikään ei oo ihanampaa kuin katsoa vierestä kuinka oma rakas vauva nukkuu ja tuhisee. Aluksi en aina edes malttanut heti mennä itse nukkumaan kun oli vaan pakko katsoa toista. Ja se että ihan oikeasti rakastaa toista niin paljon ja pyyteettömästi. Ja vaikka kuulostaakin kliseiseltä, mutta se todellakin on niin että oman henkensäkin antaisi oman lapsen puolesta. Vielä edelleen joskus mietin kun tuo meidän esikkon nukkuu (2v.) niin ajattelen miten onnekas olen. Hän on todella minun lapseni.
 
Varjellaan teitä että ette mene sokerikuorruttamaan itsellenne niitä ajatuksia vauva-arjesta [:D] No ei sentään, loppujen lopuksihan se nimenomainen vauvahan sen päivän pelastaa kaikilta arjen nurjilta puolilta, siksi sitä jaksaa hoivata jopa silmät puolitangossa. Työtähän siinä tulee ja rajat paukkuu moneen kertaan, mutta se antaa sittenkin niin paljon enemmän takaisin! Se kliseinen äidinrakkaus on aika käsittämätön tunne, tulette huomaamaan[:)] Sitä on sitten valmis tekemään kaikkensa sen pienen puolesta, vaikka mikä olisi. Ja yksi hymy kun tulee niin johan on univelat kuitattu puoleksi vuodeksi[:D]

Vielä yksi inhorealistinen huomautus, ettei mene ihan lepertelyn puolelle[;)] Valmistautukaa siihen, että hiuksia lähtee tukkoina päästä kiitos imetyksen! Joku hormonijuttu sekin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän[&:]
 
Juu mullakin alkoi irtomaan hiuksia kun esikko oli n. 1kk ikäinen ja niitä lähti ihan tolkuttomasti. Onneksi mulla on tuuhee tukka niin eipä sitä kukaan huomannut. En muista kuinka kauan niitä lähti, mutta aika pitkään.
Ja niin yksi asia mikä tuli mulle myös puuntakaa oli rutiinien tärkeys. Meillä kun huomasi esikosta jo ihan vauvana että on tempparementtinen (ja huomaa edelleen). Niin miten paljon se helpotti kun muodostin todella selkeän ja rutiininomaisen päivärytmin. Itse en henk. koht. ole koskaan ollut mikään rutiinien orja, mutta siihen oli pakko tottua. Ennen kuin sain esikosen ajattelin että ei vauva minua muuta vaan menee siinä sivussa. No aika pian huomasin että vauva oli HUOMATTAVASTI tyytyväisempi kun tiesi mitä milloinkin on luvassa. Eihän kaikki vauvat tällaisia ole, mutta meidän oli. Hänen itkuisuutensa väheni merkittävästi kun saatiin selkeä päivärytmi. Edelleenkin meillä on käytössä tarkka päiväjärjestys. Toki on jouston varaa, mutta seuraavalla päivällä mennään taas niinkuin ennenkin. Tässä meidän päivä:
klo.8 herätään (poika herää kuin nakutettu ilman herättämistä, toki 30min. puolin toisin saattaa muuttua joskus.
sen jälkeen aamiainen
sitten kotityöt, ruuan laitto, poika touhuilee mukana apurina ja leikkii välillä, joskus mennään ulos
klo. 11 lounas
lisää kotitöitä+ poika siinä mukana touhuilee mitä milloinkin. Saattaa katsoa myös vähän telkkaria sub junior
klo.12.30 päiväunille. Äiti saa kallista omaa aikaa n. 1h30min.-2h
heräämisen jälkeen välipala
sitten mennään ulos tai kauppaan. Me käydään kaupassa kerran viikossa.
klo.16.30-17. Päivällinen
sen jälkeen katsotaan pikkukakkonen, saatetaan mennä ulos, leikitään yhdessä
klo.19-19.30 iltapala
sen jälkeen iltapesu
rauhallisia iltaleikkejä
ja klo. 20.30-21 mennään sänkyyn ja nukkumaan.
Noin puolella tunnilla suuntaan jos toiseen aikataulumme saatta heittää mutta yleensä menee noin. Olen huomannut että pääsen paljon helpommalla ei kitinöitä ja tappaluita kun on selkeä rytmi. Poika tietää jo valmiiksi ja sanoo usein että esim. sitten syömään. Silloi kun on sukulaisten synttäreitä tai muuta ohjelmaa niin vähän rymi muuttuu.
 
Tuota hiusten lähtöä mä pelkään niinku jotain ruttoa!! Mulla ei todellakaan oo paksut hiukset nii ei tarvis lähtä enää yhtään!!
 
Herranen aika kun tänne paukkasi yhtäkkiä ruuhka! Meidän supernopea (lue siis superhidas) nettiyhteys jumi ihan totaalisesti keskekn viestin lähetyksen joten otetaanpas uusiksi!
Äitikulta kertoi että raskausaikana hiuksia ei lähtisi normaaliin tyyliin vaan tukka on tuuheampi kuin normaalisti. Mulla ainakin pätee.
Synnytyksen jälkeen irtoaa sitten se hiusvolyymi, joka normaalioloissa olis irronnut ja jäljelle jää ennen raskautta ollut perustuuheus - TOIVOTTAVASTI! Lopputulos olis siis plusmiinusnolla.
Minä ainakin haluan tähän uskoa ettei iske epätoivo [;)]
 
No ei ainakaan mun kohalla oo tapahtunu mitään hiusten tuuhentumista tai muutenkaan hiuslaadun paranemista.. Mun tuurilla multa tippuu tukkoina hiukset päästä imetys aikana, ja sit musta tulee kalju!!  [:'(]
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top