Olen tassa on viikkoja odottanut, etta tuntisin potkut kunnolla ja nyt ne todellakin tunnen. :) Pikkupirpana on nyt parina yona ollut hyperaktiivinen aamuyon tunteina ja harjoittelee varmaan potkunyrkkeilya. Hei, pieni, voisitko potkia paivaaikaan, jooko?
Turha varmaan sanoa, etta mina olen rattivasynyt valvottuani tuntikaupalla ja aina kun olen juuri nukahtanut potkut alkavat uudelleen. Parin tunnin younien jalkeen ajatus ei tanaan luista, melkein nukuin heratyskellon lapi. Ja kaiken lisaksi yottomina tunteina kaipaan niin sita, etta voisin nukkua mahallani. Ja salaa olen kateellinen miehelleni, joka rauhallisena nukkuu vieressani.
Tasta kaikesta huolimatta ulkona on jalleen taydellinen kesapaiva, sininen taivas ja +25 C astetta. Pyorailen kohta katilon vastaanotolle ja tiedan, etta sydanaanien kuuleminen piristaa paivaani. Viimeistaan siihen mennessa, kun olen toissa, saan energiaa ihanilta tyokavereilta ja oppilailtani. Kylla se tasta! :)