Maaliskuun mölinät
- Ketjun aloittaja NuuNu
- Aloituspäivämäärä
että yhdelle ihmiselle voikin kertyä toi kaikki! Tsemppiä!
Vihdoinkin <3
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mä haluan jakaa tän mun miehen facebook kirjoitujsen teidän kanssanne. Se oli viimisiä päiviä isyyslomastaan kotona ja kirjotti tän yöllä kun me oltiin vauvan kanssa jo nukkumassa. 
En koskaan oo ollu hirveen hyvä puhumaan tunteistani. Nyt ne vaan on saatava jotenkin purettua, joten päätin kirjottaa niistä.
Huhti- toukokuun vaihteessa 2014 mulle ilmotettiin, että musta tulee Isä. Se ei oikeestaan tuntunu miltään. En ees oikeestaan tienny, mitä tossa tilanteessa pitäs tuntea. Enkä kyllä tiedä vieläkään. Pitkin sitä yhdeksää kuukautta ihmiset kyseli ”joko jännittää?”. Eipä oikeestaan. Välillä mut valtas pelko siitä, että kohta se lapsi syntyy ja mun elämäni loppuu sitten siihen. Tulevaisuudessa ois vaan kakkavaippoja ja itkua.
26.01.2015 22.59 se pieni ryppynen mytty tuli pihalle, kovan, vaikkakin suhteellisen lyhyen taistelun jälkeen. (Äidistä se ei varmastikkaan tuntunut kovinkaan lyhyeltä). Nytkö se jännitys vihdoin tuli? Ei. Eipä tullut. Tuntu lähinnä pahalta, kun ei voinu auttaa sitä synnyttävää naista mitenkään. Pidin kuitenkin kädestä kiinni. Muuta en vaan voinu tehdä. Oli aika avuton ja pieni olo, kun toinen on tuskissaan ja minä se vaan pidän kädestä kiinni. Kätilö kysy, että haluaako Isä leikata napanuoran. Tottakai. Sehän on tuoreen Isän yksinoikeus. Huutava vauva annettiin Äidin syliin ihokosketukseen. Minä toljotin vieressä pää tyhjänä. Sain vuorostani vastasyntyneen syliini. Ajattelin ”Nythän sitä sitten rupee silmäkulma kostumaan”. Ei ruvennu. Ei vaan yksinkertasesti ruvennu. Kun paino ja pituus saatiin kirjattua ja Äiti saatiin suihkusta, Äiti ja lapsi kärrättiin vuodeosastolle. Minä poika lähdin kotiin nukkumaan. Tai niin mä ainakin suunnittelin.
Kotiin päästyäni istuin sohvalle ja huokasin syvään. Sitten se tapahtu. Kaikki, koko sen yhdeksän kuukauden ajan jossain tuolla syvällä muhineet tunteet räjähti. Se siitä nukkumisesta. Itkeä pillitin aamutunneille asti. Korkkasin esikoiseni kunniaksi pullon 18 vuotta vanhaa savuista viskiä. Join lasillisen, kyynelehdin ja kuuntelin (ketäs muutakaan kuin) Mikko Kuustosta ja Ruohosen Pasia.
Seuraavaan päivään herätessäni tunsin jonkin muuttuneen. Se itsekäs pikkupoikamainen ääni oli kadonnut ja elämän arvoja sanelemaan oli tullut mies. Mies, joka oli aivan sekasin tunteidensa kanssa. Ensin tuntu hyvältä, sit itketti ja tuntu yksinäiseltä. Odotin taukoamatta sitä, että saisin vauvan ja avopuolisoni kotiin. Kaikkina neljänä kertana, kun mä lähdin sieltä sairaalasta kotiin, musta tuntu todella pahalta. Sattu niin ***tanasti, ku joutu jättää ne sinne. Pala nous kurkkuun. Todella iso pala. Kestin aina kuitenkin kotiin asti. Kotona se sitten otti voiton. Oli yksinäistä… Niin pirun yksinäistä. En pystynyt nukkumaan makuuhuoneessa. Yöt meni sohvalla pyöriessä.
Vihdoin koitti se päivä, kun sain hakea avopuolisoni ja lapseni kotiin. Kaikki muu katos ympäriltä. Ajatukset oli vaan niissä kahdessa ihmisessä. Työpäivä tuntu ikuisuudelta. Illalla kotona vaan ihmeteltiin sitä pientä nyyttiä. Tuntu niin pirun hienolta, kun neljä päivää vanha lapseni nukahti syliini. Olin samaan aikaan onnellinen siitä, että tuo pieni paketti oli tullut maailmaan ja peloissani siitä, että osaisinko pitää noin pientä ja hentoa ihmistä lähelläni niin, että sen on hyvä olla. Päällimäinen tunne oli tuolla hetkellä kuitenkin onnellisuus.
Teini-iästä asti ajattelin, että lapsen saaminen tarkottas elämän loppua. P*skat. Nythän mun elämällä vasta on tarkotus. Nyt ei pelota, että elämä loppus. Lähinnä pelottaa se, että osaanko mä olla hyvä Isä. Osaanko mä olla ton pienen ihmisen arvonen ja osaanko mä olla tarpeeks tukena sille ja sen Äidille. Tiedänkö mä ees miten milloinkin pitää toimia. Onneks mulla on oma Äiti ja Isä. Tiedän, et teiltä saa apua ja neuvoja, kun mä niitä tarvin. Kiitos niistä jo valmiiks. Ootte mulle rakkaita, vaikka nyt mulla on jotain vieläkin rakkaampaa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin mun tyttäreni Äidille. Oot aivan uskomaton ja teit aivan uskomattoman työn. Ne ponnistelut kannatti. Nyt maailmassa on yksi pieni ihana tyttölapsi lisää. Kiitos myös kätilölle. En ois voinu parempaa kätilöä toivoa. Asenne ja suhtautuminen tilanteeseen oli kohdillaan. Uskon, että sun kannustukses sai tilanteen tuntumaan Äidistäkin edes hieman helpommalta. Jäi sellanen fiilis, et edes joku on löytänyt itelleen sopivan ammatin ja nauttii työstään.
Nyt uskon että ihminen voi muuttua. Yks yö muutti mut täysin. Tai ainakin se muutti mun arvomaailmani ja mun suhtautumiseni elämään. Oon monta kertaa käyttänyt sanaa rakastaa. Nyt mä vasta tiedän, mitä se oikeesti tarkottaa.
En koskaan oo ollu hirveen hyvä puhumaan tunteistani. Nyt ne vaan on saatava jotenkin purettua, joten päätin kirjottaa niistä.
Huhti- toukokuun vaihteessa 2014 mulle ilmotettiin, että musta tulee Isä. Se ei oikeestaan tuntunu miltään. En ees oikeestaan tienny, mitä tossa tilanteessa pitäs tuntea. Enkä kyllä tiedä vieläkään. Pitkin sitä yhdeksää kuukautta ihmiset kyseli ”joko jännittää?”. Eipä oikeestaan. Välillä mut valtas pelko siitä, että kohta se lapsi syntyy ja mun elämäni loppuu sitten siihen. Tulevaisuudessa ois vaan kakkavaippoja ja itkua.
26.01.2015 22.59 se pieni ryppynen mytty tuli pihalle, kovan, vaikkakin suhteellisen lyhyen taistelun jälkeen. (Äidistä se ei varmastikkaan tuntunut kovinkaan lyhyeltä). Nytkö se jännitys vihdoin tuli? Ei. Eipä tullut. Tuntu lähinnä pahalta, kun ei voinu auttaa sitä synnyttävää naista mitenkään. Pidin kuitenkin kädestä kiinni. Muuta en vaan voinu tehdä. Oli aika avuton ja pieni olo, kun toinen on tuskissaan ja minä se vaan pidän kädestä kiinni. Kätilö kysy, että haluaako Isä leikata napanuoran. Tottakai. Sehän on tuoreen Isän yksinoikeus. Huutava vauva annettiin Äidin syliin ihokosketukseen. Minä toljotin vieressä pää tyhjänä. Sain vuorostani vastasyntyneen syliini. Ajattelin ”Nythän sitä sitten rupee silmäkulma kostumaan”. Ei ruvennu. Ei vaan yksinkertasesti ruvennu. Kun paino ja pituus saatiin kirjattua ja Äiti saatiin suihkusta, Äiti ja lapsi kärrättiin vuodeosastolle. Minä poika lähdin kotiin nukkumaan. Tai niin mä ainakin suunnittelin.
Kotiin päästyäni istuin sohvalle ja huokasin syvään. Sitten se tapahtu. Kaikki, koko sen yhdeksän kuukauden ajan jossain tuolla syvällä muhineet tunteet räjähti. Se siitä nukkumisesta. Itkeä pillitin aamutunneille asti. Korkkasin esikoiseni kunniaksi pullon 18 vuotta vanhaa savuista viskiä. Join lasillisen, kyynelehdin ja kuuntelin (ketäs muutakaan kuin) Mikko Kuustosta ja Ruohosen Pasia.
Seuraavaan päivään herätessäni tunsin jonkin muuttuneen. Se itsekäs pikkupoikamainen ääni oli kadonnut ja elämän arvoja sanelemaan oli tullut mies. Mies, joka oli aivan sekasin tunteidensa kanssa. Ensin tuntu hyvältä, sit itketti ja tuntu yksinäiseltä. Odotin taukoamatta sitä, että saisin vauvan ja avopuolisoni kotiin. Kaikkina neljänä kertana, kun mä lähdin sieltä sairaalasta kotiin, musta tuntu todella pahalta. Sattu niin ***tanasti, ku joutu jättää ne sinne. Pala nous kurkkuun. Todella iso pala. Kestin aina kuitenkin kotiin asti. Kotona se sitten otti voiton. Oli yksinäistä… Niin pirun yksinäistä. En pystynyt nukkumaan makuuhuoneessa. Yöt meni sohvalla pyöriessä.
Vihdoin koitti se päivä, kun sain hakea avopuolisoni ja lapseni kotiin. Kaikki muu katos ympäriltä. Ajatukset oli vaan niissä kahdessa ihmisessä. Työpäivä tuntu ikuisuudelta. Illalla kotona vaan ihmeteltiin sitä pientä nyyttiä. Tuntu niin pirun hienolta, kun neljä päivää vanha lapseni nukahti syliini. Olin samaan aikaan onnellinen siitä, että tuo pieni paketti oli tullut maailmaan ja peloissani siitä, että osaisinko pitää noin pientä ja hentoa ihmistä lähelläni niin, että sen on hyvä olla. Päällimäinen tunne oli tuolla hetkellä kuitenkin onnellisuus.
Teini-iästä asti ajattelin, että lapsen saaminen tarkottas elämän loppua. P*skat. Nythän mun elämällä vasta on tarkotus. Nyt ei pelota, että elämä loppus. Lähinnä pelottaa se, että osaanko mä olla hyvä Isä. Osaanko mä olla ton pienen ihmisen arvonen ja osaanko mä olla tarpeeks tukena sille ja sen Äidille. Tiedänkö mä ees miten milloinkin pitää toimia. Onneks mulla on oma Äiti ja Isä. Tiedän, et teiltä saa apua ja neuvoja, kun mä niitä tarvin. Kiitos niistä jo valmiiks. Ootte mulle rakkaita, vaikka nyt mulla on jotain vieläkin rakkaampaa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin mun tyttäreni Äidille. Oot aivan uskomaton ja teit aivan uskomattoman työn. Ne ponnistelut kannatti. Nyt maailmassa on yksi pieni ihana tyttölapsi lisää. Kiitos myös kätilölle. En ois voinu parempaa kätilöä toivoa. Asenne ja suhtautuminen tilanteeseen oli kohdillaan. Uskon, että sun kannustukses sai tilanteen tuntumaan Äidistäkin edes hieman helpommalta. Jäi sellanen fiilis, et edes joku on löytänyt itelleen sopivan ammatin ja nauttii työstään.
Nyt uskon että ihminen voi muuttua. Yks yö muutti mut täysin. Tai ainakin se muutti mun arvomaailmani ja mun suhtautumiseni elämään. Oon monta kertaa käyttänyt sanaa rakastaa. Nyt mä vasta tiedän, mitä se oikeesti tarkottaa.
Oi miten ihana kirjoitus, mulla meni ihan kylmät väreet :) huomasin kirjoituksessa paljon samaa mitä oma mies kertoi kokeneensa ensimetreiltä. Toiset ne osaa kirjoittaa.
Meilläkin oli muuten aivan loistava ja tosi kannustava kätilö, liekö ollut sama kuin teillä, muistaakseni sinäkin synnytit satks:ssa :)
Meilläkin oli muuten aivan loistava ja tosi kannustava kätilö, liekö ollut sama kuin teillä, muistaakseni sinäkin synnytit satks:ssa :)
Vihdoinkin <3
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mä heräsin sillon yöllä syöttää vauvaa ja luin samalla ton facesta.. Itkin samalla silmät päästäni eikä syöttämisestä meinannu tulla mitään :)
Vihdoinkin <3
Vauhtiin päässyt keskustelija
Juu olin satks:ssa.. Se oli sellanen aika nuori ja tumma tukkanen muistaakseeni :)
Hmh. Kävin tänään jälkitarkastuksessa. Ajat oli yli tunnin myöhässä! Mun aika ois ollu 9:40 ja pääsin vasta 10:55 sisälle.. Siinä sit äreissäni unohin kaiken mitä mun piti kysyä lääkäriltä (voiko salilla ruveta jo vähä enemmä treenaamaan? Mites vatsalihakset? Salilla yks liike tuottaa paineentunnetta alapäähän, mikähän mahtas olla? Ja muutama muu kysymys..). Olin kirjottanu lapulle ne, mutta lappuhan jäi kotio..
Onneks kaikki oli kuitenkin hyvin ja lantionpohjalihaksetkin oli kuulemma hyvässä kunnossa :)
Onneks kaikki oli kuitenkin hyvin ja lantionpohjalihaksetkin oli kuulemma hyvässä kunnossa :)
Multakin testattiin lantionpohjalihakset ja vatsalihakset katottiin :) sain luvan aloittaa taas treenit.
eilen kävin pienellä juooksulenkillä koirien kanssa. Ajattelin että varmaan jaksaa vaan jonkun katuvalojen pätkän mutta menikin sitten lämmittelyjen jälkeen pidempi lenkki :D miten voikin tulla moisesta omasta ajasta niin huikee fiilis fyysisesti ja vielä enemmän henkisesti :) ja tänään uusiksi!
eilen kävin pienellä juooksulenkillä koirien kanssa. Ajattelin että varmaan jaksaa vaan jonkun katuvalojen pätkän mutta menikin sitten lämmittelyjen jälkeen pidempi lenkki :D miten voikin tulla moisesta omasta ajasta niin huikee fiilis fyysisesti ja vielä enemmän henkisesti :) ja tänään uusiksi!
Kotimama, itsekin oon käynyt kahdesti lenkillä, joskin mulla on vauhti ollut hidas ja olen kävellyt välillä. Sen jälkeen tulee kyllä niin mahtava olo. Mies totesikin, että aika helposti saa hyvän olon (30 min), ja ihmettelen miksen käy useammin. Mies kyllä hoitaisi poikaa sen aikaa.
Mä en oo vielä juossut, mut jo kävelylenkki saa olon hyväksi. Nautin jo pelkästään siitäkin, että saa kävellä reippaasti eikä ala supistaan :D Endorfiinit ja kevätaurinko on toki suurta plussaa.
Pakko sanoa, mut tää on varmasti just nyt elämäni parasta aikaa. Saan nauttia lapsistani ja keväästä sekä tapailla ystäviäni joilla myös vauvat. Lisäksi tykkään lukea valintakokeeseen, aihe on mieluinen enkä osaa vielä panikoida (koejännitys tulee vielä ihan varmasti). No, miehen kanssa ehkä toivoisin joskus kahdenkeskistä aikaa... Fiilis vois olla toinen, ellei poitsu ois näin aurinkoinen tapaus. Esikoinen oli aikoinaan tosi itkuinen...
Tänään lähdemme laivallekin :) Se hieman jännittää.
Pakko sanoa, mut tää on varmasti just nyt elämäni parasta aikaa. Saan nauttia lapsistani ja keväästä sekä tapailla ystäviäni joilla myös vauvat. Lisäksi tykkään lukea valintakokeeseen, aihe on mieluinen enkä osaa vielä panikoida (koejännitys tulee vielä ihan varmasti). No, miehen kanssa ehkä toivoisin joskus kahdenkeskistä aikaa... Fiilis vois olla toinen, ellei poitsu ois näin aurinkoinen tapaus. Esikoinen oli aikoinaan tosi itkuinen...
Tänään lähdemme laivallekin :) Se hieman jännittää.
Hyvä lenkki, parempi mieli. Vaunuilla tai ilman. Kiva päästä joskus myös ilman. Eilen kevyesti kiristyvässä pakkasessa hölkkäillen ja puhelimeen niitä näitä höpisten antoi kyllä VIRTAA ja sen jälkeen vielä luksuksena suihku yksin, ilman häiriöitä.