Läheisille kertominen

[Kisumau]

Miehelle kerroin ensimmäisenä. Äidilleni muutaman päivän päästä. Muille kertomista en ole päättänyt. Virheestä oppineena en laula uutista koko kansalle.

Oli todella ikävää kertoa ensimmäisellä kerralla keskiraskauden keskenmenosta työpaikalla. Silloin kerroin vasta viikolla 16, koska luulin, että kaikki on about taputeltu. Seuraavassa raskaudessa kerroin vasta viikolla 20, kun vatsa alkoi monikkojen takia olla sen verran suuri, että sitä oli vaikeaa peittää pidempään. Kaduin lopulta sitäkin, koska yksi kolmosista menehtyi, ja taas piti kertoa, että heitä tuleekin vähemmän. Onneksi vain osa perättömistä juoruista kantautui korviini, koska jäin pois töistä .

 

[manteli21]

Oon nyt viidennellä viikolla vasta.. Miten aikasin te muut ootte kertoneet? Toisaalta helpottaisi jos tämä menisikin kesken, niin olisi kenelle puhua asiasta.

Kerroin tosiaan ensimmäisille jo heti plussan jälkeen viikolla 5 Oon ajatellut niin, että niille ihmisille, joille haluan jakaa raskauskokemukset, kävi siinä miten kävi, on ihan sama kertoa jo nyt aikaisessa vaiheessa. Ompahan sitten tukiverkkoa, jos sattuu huonosti käymään, ja toisaalta jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Yksikin ystävä heti onnellisesta olemuksesta oli arvannut et oon raskaana, joten ihan turha edes yrittää piilotella kun en siinä näköjään onnistu kovin hyvin On ollut kyllä niin ihana kertoa uutisista, kun kaikki on niin iloisia meidän puolesta ja niin kiinnostuneita tästä raskaudesta. Oon jo läheisimmille perheenjäsenille kertonut ja osalle ystävistä, muille kerron sitä mukaa kun heitä kasvotusten näen. Töissä aion kertoa vasta joskus rv 12 jälkeen, ellei sitten oireet oo niin pahoja et pitää pyytää siirtoa etätöihin, sitten on kai pakko kertoa jo aiemmin.

 

[Mustekurki]

Olen tällainen simpukka, että en ole vieläkään 9. viikolla kertonut kenellekään mieheni lisäksi. Kertominen suoraan sanottuna pelottaa, varsinkin parhaille ystävilleni, joilla ei ole lapsia eikä ole suunnitelmissakaan. Heidän kanssaan varmasti suhde muuttuu lapsen tulon myötä.

Perheelleni ja puolison perheille kertomista odotan iloisen jännittyneenä kunhan nähdään taas livenä pitkästä aikaa!

 

[Kaino-Vieno]

Itselläni ei oo vielä toistaiseksi tullut edes erityistä hinkua kertoa kenellekään tästä raskaudesta, kun viime kerta päättyi niin kurjasti. Ehkä se oli siitä vielä muuttuu.

 

[Mustekurki]

Kaino-Vieno, uskon että nyt asian haluaa pitää itsellään ja "suojella" sitä salaisuutta.

Kuvittelin aika monet asiat raskaaksi tulemisessa erilaisiksi, esim. juuri sen, että kerron sitten kaikille raskaudesta ja olen hehkuva ja onnellinen ja kaikki ovat onnellisia puolestani. Nyt on vain pahoinvoiva ja epävarma olo ja kertominen jännittää uskomattoman paljon; se tulee tekemään tästä uudesta tilanteesta jotenkin enemmän totta

 

[Trixie]

Just näin kun Maustekurki sanoi. Kirjoitinkin jo aiemmin, että aion kertoa äidilleni kun nyt ollaan hänen luonaan etätöissä tällä viikolla. No nyt kun ollaan täällä, niin en yhtään tiedä miten asian kertoisin, joten taidan vielä pitää salaisuutena. Vaikka hän tietääkin, että meillä on lapsi toiveissa ja ehkä epäilee jotain, kun niin tarkkaan katson kaikki juustot ja pesen salaatit. Ja vaikka kerrottaisiin, jos menisi kesken. Silti tuntuu, että haluan sittenkin pitää salaisuuden vielä vähän turvallisemmille viikoille.

 

[Pillow]

Miehelle kerroin heti testin tehtyäni. :) Läheisimmille kerromme varmaan varhaisultran jälkeen ja muille turvallisemmilla viikoilla tai ehkä jopa rakenneultran jälkeen. Tai sitten, kun joku kehtaa kysyä. En viitsi valehdellakkaan.

Toki meidän naapurit jo varmaan tietää. Mies oli vienyt roskat ja roskapöntön kansi oli jäänyt vähän raolleen. Yöllä oli sitten pahis lintujengi tehnyt hieman ilkivaltaa. Mies aamulla keräili levitetyt roskat, tuli sisälle ja sanoi ettei naapureille ole tainnut jäädä mitään epäselvää, kun siitä roskapussista oli ainakin kolme raskaustestiä levitetty tielle.

 

[Kath]

Minä en olisi halunnut kertoa ennen rv 12 kenellekään, mutta kävi niin hassusti, että mies juorusi tiedon kavereilleen, kun oli niin innoissaan. No, kerroin sitten yhdelle ystävälle ja töissä oli pakko kertoa, että en joudu työskentelemään aggressiivisten lasten kanssa nyt hetkeen. Nyt tuntuukin että kaikki paitsi tulevat isovanhemmat tietävät jo, ja vähän ahdistaa jos tuleekin keskenmeno.

Päätettiin kertoa isovanhemmille äitienpäivänä, vaikka ei edes varhaisultraan keretä ennen sitä. Eihän se vu mitään takaa muutenkaan.

 

[Mellie]

Mä oon kertonu kaverille, joka on itsekin just raskaana ja kertoi omastaan pari viikkoa sitten, toiselle kaverille joka on entinen neuvolan täti ja osaa vastata tyhmiinkin kysymyksiin ja mun työparille. Muille kerrotaan vasta joskus heinäkuussa.

Oon kyllä miettiny kovasti miks keskenmenot on niin kova tabu, ettei alkuraskaudesta viitsitä huudella kenellekään. Elämäähän nekin on ja jos ihmiset enemmän puhuis niistä, helpottaisko se ahdistusta asian ympäriltä.

 

[Chum]

Oon kyllä miettiny kovasti miks keskenmenot on niin kova tabu, ettei alkuraskaudesta viitsitä huudella kenellekään. Elämäähän nekin on ja jos ihmiset enemmän puhuis niistä, helpottaisko se ahdistusta asian ympäriltä.

Omalla kohdallani ajattelen, ettei sitten tarvitse kokea sitä toisten empatiaa ja ehkä sääliäkin. Saa surra rauhassa, eikä sitten läheisen katse muistuta menetyksestä vaan voi saada edes hetkellisesti jotain muuta ajateltavaa. Mun oli helpompi kertoa keskenmenosta sitten jälkikäteen, kun olin saanut itse käsitellä asiaa ensin.

 

[manteli21]

Mä oon kertonu kaverille, joka on itsekin just raskaana ja kertoi omastaan pari viikkoa sitten, toiselle kaverille joka on entinen neuvolan täti ja osaa vastata tyhmiinkin kysymyksiin ja mun työparille. Muille kerrotaan vasta joskus heinäkuussa.

Oon kyllä miettiny kovasti miks keskenmenot on niin kova tabu, ettei alkuraskaudesta viitsitä huudella kenellekään. Elämäähän nekin on ja jos ihmiset enemmän puhuis niistä, helpottaisko se ahdistusta asian ympäriltä.

Hyvä pointti. Ymmärrän kyllä tosi hyvin sen että sitä suojelee itseään ettei tarvi olla sit selittämässä kaikille jos huonosti käy.

Ite oon enamman sitä tyyppiä et haluan jakaa sen surunkin, tai siis mulle ois paljon pahempi jos joutuisin ns. esittämään et kaikki on hyvin ja piilottamaan sen surun, enkä siinä edes luultavasti onnistuiskaan. En sitä tietenkään joka hyvänpäiväntutulle jaksais jakaa mut en mitenkään pystyis feikkaan sitä suurelle osalle niistä ihmisistä joiden kanssa vietän paljon aikaa. Kaikilla on oma tapansa surra.

Ois silti ehkä hyvä kaikkien kannalta jos keskenmeno ois yleisesti aivan normaali eikä jotenkin piiloteltava asia, vaikka jokaisen yksilön kohdalla ymmärrän paremmin ku hyvin tarpeen pitää se piilossa. Mut samaa mieltä et tuo keskustelukulttuuri tai puhumattomuus saattaa pahentaa sitä ahdistusta. Ainakin mulla keskenmenon pelko ja siihen liittyvä ahdistus on halvennyt sitä mukaa mitä useampien tärkeiden ihmisten kanssa oon sitä jakanut ja siitä puhunut.

En oo siis kokenut keskenmenoa mutta muita menetyksiä kuitenkin ja niissä tullut tutuksi että itseä surun jakaminen auttoi ihan valtavasti jaksamaan.

 

[Pihlajanmarjat]

Hyvä pointti. Ymmärrän kyllä tosi hyvin sen että sitä suojelee itseään ettei tarvi olla sit selittämässä kaikille jos huonosti käy.

Ite oon enamman sitä tyyppiä et haluan jakaa sen surunkin, tai siis mulle ois paljon pahempi jos joutuisin ns. esittämään et kaikki on hyvin ja piilottamaan sen surun, enkä siinä edes luultavasti onnistuiskaan. En sitä tietenkään joka hyvänpäiväntutulle jaksais jakaa mut en mitenkään pystyis feikkaan sitä suurelle osalle niistä ihmisistä joiden kanssa vietän paljon aikaa. Kaikilla on oma tapansa surra.

Ois silti ehkä hyvä kaikkien kannalta jos keskenmeno ois yleisesti aivan normaali eikä jotenkin piiloteltava asia, vaikka jokaisen yksilön kohdalla ymmärrän paremmin ku hyvin tarpeen pitää se piilossa. Mut samaa mieltä et tuo keskustelukulttuuri tai puhumattomuus saattaa pahentaa sitä ahdistusta. Ainakin mulla keskenmenon pelko ja siihen liittyvä ahdistus on halvennyt sitä mukaa mitä useampien tärkeiden ihmisten kanssa oon sitä jakanut ja siitä puhunut.

En oo siis kokenut keskenmenoa mutta muita menetyksiä kuitenkin ja niissä tullut tutuksi että itseä surun jakaminen auttoi ihan valtavasti jaksamaan.

Itselle suurin syy pitää keskenmeno salassa oli se, etten halunnut paljastaa meidän yrittävän saada lasta. Työkuvioihin tuo tieto saattaa joskus vaikuttaa (vaikkei pitäisi!) ja muutenkin koen raskauden yrittämisen kovin yksityisenä asiana, joka rivien välistä paljastuisi, jos keskenmenosta kertoisi.

Kun keskenmenon jälkeen olin uudelleen raskaana ja valmis kertomaan asiasta, ei aiempi keskenmenokaan ollut enää salaista tietoa vaan siitä oli helppo puhua.

 

[Marcipa]

Itselle suurin syy pitää keskenmeno salassa oli se, etten halunnut paljastaa meidän yrittävän saada lasta. Työkuvioihin tuo tieto saattaa joskus vaikuttaa (vaikkei pitäisi!) ja muutenkin koen raskauden yrittämisen kovin yksityisenä asiana, joka rivien välistä paljastuisi, jos keskenmenosta kertoisi.

Kun keskenmenon jälkeen olin uudelleen raskaana ja valmis kertomaan asiasta, ei aiempi keskenmenokaan ollut enää salaista tietoa vaan siitä oli helppo puhua.

Mulla sama, että en halua muiden tietävän meidän yrityksestä, etenkin kun voi hyvin olla ettei meille enää vauvaa tule, jos tämä päättyisi keskenmenoon. Olen sinut asian kanssa, enkä halua kenenkään sääliä tai toisaalta spekulaatiota myöhemmin mahdollisesta raskaudesta, kun sellaista ei varmaankaan enää tule.

Me siis kerrotaan varmaan vasta jos nt-ultrassa on kaikki hyvin jos vielä silloinkaan. Tässä iässä raskaus on niin epävarmaa.

 

[Mustaherukka812]

Töissä oli jo melkein pakko kertoa, kjn oli sen verran pahoinvointia. Helpompi itellä olla kun ei tartte pitää kulissia siitä että kaikki on normaalisti.

Ystäville ja perheelle kerroin myös jo muutama viikko sitten, syteen tai saveen mutta koen itelleni myös helpommaksi sen että on tukiverkko joka ymmärtää ❤

 

[Pähkinä27]

Minä ajattelin ootella myös nt-ultraan että kerron sitten. Jotenkin turvallisempi kertoa kun odottelee nuille viikoille. Nyt ei tiedä kun mies ja pari ystävää.

 

[Imme]

Minä odottelen myös, että ensimmäinen kolmannes/nt-ultra on hoidettu. Meillä on takana ensimmäistä raskautta yrittäessä yksi varhainen keskenmeno ja silloin olin iloinen, etten ollut puhunut raskaudesta kellekään. Oli helpompi käsitellä keskenmenoon liittyviä tunteita läpi miehen kanssa kahdestaan ilman, että joku olisi pahimmassa tapauksessa tullut "väheksymään" tunteitani. Vaikka keskenmenot on yleisiä, niin ajattelin silloin, että olisi kamalaa, jos joku olisi tullut olkaa kohauttamalla sanomaan, että sattuuhan noita monelle. Se menetyksen tunne on kuitenkin todellinen, ovat keskenmenot kuinka yleisiä tahansa. Puhuin sitten myöhemmin asiasta ystäville, kun ensimmäinen lapsi oli sylissä asti toki en olisi myöskään halunnut kertoa keskenmenosta, jotta saisimme yrittää raskautta ihan rauhassa pitämällä tiedon itsellämme. Mutta ymmärrän myös todella hyvin, jos joku haluaa jakaa sekä iloiset että mahdolliset huonot uutiset läheisten kanssa heti alusta lähtien

 

[Fliber]

Itselläni ainakin juuri kkm kohdalla oli ikävintä kuulla kommentit että ”se on hyvin yleistä ja näitä on usealla muullakin ettei se niin erityistä ole” - juurikin tuo mistä Imme mainitsi, että tuntui että omaa tuskaa väheksyttiin. Kukaan sitä tuskin pahalla tarkoitti, mutta siitä tiesi ettei ko henkilö ollut kokenut samaa. Olen siksi jotenkin todella varovainen. Mies haluaisi kertoa äitienpäivänä vanhemmilleen, mutta itse en haluaisi vielä kertoa

 

[Jahtu]

Mun kokemus on hyvin erilainen keskenmenoihin suhtautumisesta. Kaikki kelle kerroin, olivat aidosti pahoillaan, eikä mitään vähättelyä ollut.
Aiotaankin kertoa mummoille äitienpäivänä. Tiedän että ilahtuvat suuresti, niin pakko hyödyntää:)

 

[manteli21]

Minähän tosiaan menin kertomaan jo esimiehellekin viime viikolla. Mulla oli niin kauhea olo sen pahoinvoinnin kanssa, että oli vaan pakko soittaa ja kertoa mikä tilanne ja kysyä, saanko jatkaa etätöissä tämän takia. Meillä on kyllä tosi hyvät välit pomon kanssa ja se otti asian tosi kivasti ja oli iloinen meidän puolsta. Itelle oli silti yllättävän vaikeaa kertoa raskaudesta, kun kokee jonkunlaista epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näin raskaana olevana ja tulevana perheellisenä ei mitenkään enää voi olla ihan yhtä "hyvä" ja joustava työntekijä (poissaolot, ylityöt ym.) Meillä on pieni toimisto, ja kannoin senkin takia huolta, että kuinka koville muut joutuu kun itse jään pois. Tiedän ettei nuo ole mitään mun murheita, eikä noista tarvis tuntea syyllisyyttä, mutta silti niitä tunteita vaan tuli. Mut meillä oli hyvät keskustelut esimiehen kanssa ja puhuttiin huolet selväksi, niin ei nuo sitten oo jäänyt omakaan mieltä vaivaamaan.

Pyörähdin jossain välissä muutamia päiviä toimistolla ja vaikka oli ihanaa nähdä työkavereita, niin se pahoinvoinnin ja muiden oireiden kanssa selviäminen oli paljon hankalampaa kuin kotona. Nyt oon taas onnellisesti etätöissä ja saan käydä vaikka tunnin välein mussuttamassa jotain hedelmää tai pähkinää hyvillä mielin. Tomistolla oli jotenkin ahdistavaa se kun ei huonovointisena, päänsärkyisenä, nälkäisenä ja superväsyneenä voi olla oma itsensä ja muutenkin käyttäytyy oudosti (jatkuva syöminen, kahvinjuonnin loppuminen, pissalla hyppääminen) niin tätä outoa käyttäytymistä ei voi selittää millään vaan pitää vaan esittää että eihän tässä mitään. Senkin puolesta kyllä mukavaa olla etätöissä.

 

[PuhPallura]

Kerroinkin omalle äidilleni äitienpäivänä, vaikkei pitänyt. Mies saa kertoa omille vanhemmilleen sitten kun kertoo, toiveena olisi nt-ultra jälkeen. Sillon itsekin voin alkaa vastaamaan uteluihin, mutta en aijo kyllä huudella raskaudesta silloinkaan muille.