Kun äidin on paha olla

[Rouva W]

En tiedä, tämä ehkä menee raskaushuurujen piikkiin tai jotain. Mutta viime päivinä on kyllä ollut paha olla. Ja vähän aiemminkin.

Odotan kovasti toivottua esikoistamme, just tällä viikolla poksahti viikko 18. Omasta mielestäni raskaus on ollut todella helppo, esimerkiksi minkäänlaista pahoinvointia yms ei ole ollut vaan olen pysynyt koko ajan toimintakuntoisena. Liki normaali olo siis ollut.

Ensimmäinen henkinen konflikti iski kun alkoi mahaa ilmestymään, olen siis aina ollut hoikka. Tiedossahan tämä toki oli että mahaa tulee ja painoa kun on raskaana, mutta silti se jotenkin löi kun oli tottunut siihen, että käytännössä mikä vaan vaate näyttää hyvältä päällä ja vaatteita on helppo ostaa tarvittaessa ja käyttää. Pääsin asian yli sitten lopulta, mutta jonkun verran käsittelyä se vaati.

Nyt on sitten jo jonkun aikaa ahdistanut ja aiheuttanut pahaa mieltä se, että jotenkin tuntuu menettäneen määräämisoikeuden omaan kroppaan kun joku tuntematon kirjoittaa uudet säännöt. Kenkien sitominen on jo vaikeaa vaikka viikkoja ei ole vielä paljoa. Ruokailu on hetkittäin hankalaa kun ei ole aina varma mitä saa syödä ja mitä ei. Normaalikokoiset annokset on myös jääneet unholaan. Vessassa saa rampata päivin ja öin ja vesilasi vierellä on liki elinehto. Jos sohvalla haluaa rentoutua niin ryhdikkään istumisen lisäksi vaihtoehtona on vain kyljellään makuu tyyny mahan alla. Tähän vielä kun liittää menetetyt liikuntaharrastukset, kuten juoksu ja muut kovatempoiset lajit. Puhumattakaan omasta henkilökohtaisesta tilasta ja yleisestä rauhasta. Ennen raskautta eniten pelkäsin näitä lääppijöitä. No niitä on keretty kohdata jo 4. Niin ja sitten tietysti kaikki olojen kyselijät ja muut. Jotenkin sellainen olo, että olen tällä hetkellä vain raskaana oleva henkilö, jota voi kosketella ja jolta voi kysellä mitä vaan. Ja samaan hengenvetoon vielä kaikki sanoo että nauti raskaudesta, se on ihanaa aikaa jne jne. Itselle tämä tuntuu olevan vain pakollinen paha oman lapsen saamiseksi.

Olen nyt varmaan kamala nainen ja tuleva äiti kun näinkin positiiviset ajatukset raskaudesta. Mutta semmosta se nyt vaan on mulle...

 

[Vargynja]

Ajatuksesi on täysin ymmärrettäviä Rouva W. Raskauteen kuuluu monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja kaikki on yhtä oikeita. :) Et siis ole missään nimessä huono nainen tai äiti vaikka et nauttisi raskaudesta! Kaikki kokee nämä asiat omalla tavalla. Omat aiemmat kokemuksetkin voi siihen vaikuttaa ja hormonit totta kai. Etkä varmasti ole ainoa, joka ei pidä raskaana olemisesta. Voisin myös veikata että kaikkia tai vähintään suurinta osaa odottajista joskus nyppii se ettei voi olla haluamassaan asennossa, syödä haluamiin ruoka, mahdollisesti harrastaa sitä mitä aiemmin jne. Näistä asioista vaan puhutaan liian vähän. Tuo että tullaan lääppimään vatsaa kysymättä lupaa on oikeasti inhaa. Ei tavallisestikaan ihan kenen hyvänsä vatsaa saa koskettaa, miksi siis odottajan vatsaa saisi. Mitä siis yritän sanoa on, että et ole niiden tunteiden kanssa yksin, vaikka siltä voisikin tuntua. Niistä vain puhutaan liian vähän, hyvä että sinä puhut. Se jo pelkästään voi helpottaa oloa, kun saa purkaa mieltä. Tsemppiä loppuraskauteen!

 

[Rouva W]

Ajatuksesi on täysin ymmärrettäviä Rouva W. Raskauteen kuuluu monenlaisia tunteita ja ajatuksia ja kaikki on yhtä oikeita. :) Et siis ole missään nimessä huono nainen tai äiti vaikka et nauttisi raskaudesta! Kaikki kokee nämä asiat omalla tavalla. Omat aiemmat kokemuksetkin voi siihen vaikuttaa ja hormonit totta kai. Etkä varmasti ole ainoa, joka ei pidä raskaana olemisesta. Voisin myös veikata että kaikkia tai vähintään suurinta osaa odottajista joskus nyppii se ettei voi olla haluamassaan asennossa, syödä haluamiin ruoka, mahdollisesti harrastaa sitä mitä aiemmin jne. Näistä asioista vaan puhutaan liian vähän. Tuo että tullaan lääppimään vatsaa kysymättä lupaa on oikeasti inhaa. Ei tavallisestikaan ihan kenen hyvänsä vatsaa saa koskettaa, miksi siis odottajan vatsaa saisi. Mitä siis yritän sanoa on, että et ole niiden tunteiden kanssa yksin, vaikka siltä voisikin tuntua. Niistä vain puhutaan liian vähän, hyvä että sinä puhut. Se jo pelkästään voi helpottaa oloa, kun saa purkaa mieltä. Tsemppiä loppuraskauteen!

Kiitos tästä viestistä, se helpotti paljon Oon kyllä samaa mieltä, että näistä puhutaan aivan liian vähän. Koitin netistä etsiä puhetta asiasta, mutta ei sitä oikeastaan ole. Puhetta ruusuisista kuvista kyllä tuntuu olevan ihan liiaksikin. Ehkä minäkin jossain kohtaa löydän jonkin tasapainon näiden ajatusten kanssa. Tätä prosessia kun ei vaan voi nopeuttaa. Ja mitä tuohon lääppimiseen tulee, kaikilla pitäis olla täysi oikeus koskemattomuuteen, oli sitten sisälläsi ihmisen alku tai ei. Vakavasti suunnittelen laittavani etukäteen viestiä perheelle että lääppiminen ilman lupaa kielletty. Edellisellä käynnillä 2 siskoa kerkes tulla lääppimään ja se ärsytti suunnattomasti. Joulun haluaisin viettää fyysisesti rauhassa, vaikka mahaa on silloin huomattavasti enemmän.

 

[Nagini]

Täällä myös yksi pahoinvoiva äiti. Todella samaistuttavia kirjoituksia aiemmissa viesteissä.

Itsellä taustalla työperäinen uupumus ja masennus, lääkkeet jäänyt pois muutamia vuosia sitten ennen kuin aloin odottaa esikoista. Nyt toinen raskaus ylittänyt puolivälin. Alun n. 3kk pahoinvoinnin ja totaaliväsymyksen jälkeen olo on yhä väsynyt. Nyt myös päivittäinen itkuisuus on astunut kuvioihin. Mikään ei onnistu, en saa mitään aikaiseksi. Syyllisyys painaa tekemättömistä kotitöistä ja harmittelen kun en koe olevani tarpeeksi läsnä esikoisen kanssa. Tuntuu myös, että pitäisi kyetä vielä urotekoihin töissä ennen mammavapaan alkua... Kotona on vähän käytännön hankaluuksia ja jaksamisongelmia myös puolisolla. Jatkuva kotona olo ahdistaa (etätyötä) ja tällä hetkellä en uskaltaisi toimistolle edes mennä. Enkä enää saa järkeviä vaatteita mahtumaan, joten ei sinne sinänsä hinkua olekaan.

 

[Pingviiniemo]

Täällä myös yksi pahoinvoiva äiti. Todella samaistuttavia kirjoituksia aiemmissa viesteissä.

Itsellä taustalla työperäinen uupumus ja masennus, lääkkeet jäänyt pois muutamia vuosia sitten ennen kuin aloin odottaa esikoista. Nyt toinen raskaus ylittänyt puolivälin. Alun n. 3kk pahoinvoinnin ja totaaliväsymyksen jälkeen olo on yhä väsynyt. Nyt myös päivittäinen itkuisuus on astunut kuvioihin. Mikään ei onnistu, en saa mitään aikaiseksi. Syyllisyys painaa tekemättömistä kotitöistä ja harmittelen kun en koe olevani tarpeeksi läsnä esikoisen kanssa. Tuntuu myös, että pitäisi kyetä vielä urotekoihin töissä ennen mammavapaan alkua... Kotona on vähän käytännön hankaluuksia ja jaksamisongelmia myös puolisolla. Jatkuva kotona olo ahdistaa (etätyötä) ja tällä hetkellä en uskaltaisi toimistolle edes mennä. Enkä enää saa järkeviä vaatteita mahtumaan, joten ei sinne sinänsä hinkua olekaan.

Hei! Toi syyllisyyden tunne, kun on väsynyt ja energiaton on niin tuttua. Mä tunsin olevani huono äiti, kun en mielestäni ollut tarpeeksi läsnä esikoiselle pari kuukautta sitten ja kotityöt tuli tehtyä just ja just. Mulla syyksi selvisi syksyn alakuloisuuden lisäksi matalat rauta-arvot. Nyt on arvot kunnossa ja käytän kirkasvaloa, kun joku täällä vinkkasi siitä. Kirkasvalo on helpottanut oloa ihan käsittämättömästi myös.

Toisinaan saa olla väsynyt ja alakuloinen, eikä aina tarvi olla huippu äiti. Sanon pojalle jos olen poissaoleva, että äiti on vähän väsynyt, mutta ei johdu sinusta ja välillä voi väsyttää. Jos tuntuu, että masennus ei tunnu millään helpottavan, niin kannattaa kertoa siitä esim. Neuvolassa, jos saisi apua.

Tsemppiä!

 

[Nagini]

Hei! Toi syyllisyyden tunne, kun on väsynyt ja energiaton on niin tuttua. Mä tunsin olevani huono äiti, kun en mielestäni ollut tarpeeksi läsnä esikoiselle pari kuukautta sitten ja kotityöt tuli tehtyä just ja just. Mulla syyksi selvisi syksyn alakuloisuuden lisäksi matalat rauta-arvot. Nyt on arvot kunnossa ja käytän kirkasvaloa, kun joku täällä vinkkasi siitä. Kirkasvalo on helpottanut oloa ihan käsittämättömästi myös.

Toisinaan saa olla väsynyt ja alakuloinen, eikä aina tarvi olla huippu äiti. Sanon pojalle jos olen poissaoleva, että äiti on vähän väsynyt, mutta ei johdu sinusta ja välillä voi väsyttää. Jos tuntuu, että masennus ei tunnu millään helpottavan, niin kannattaa kertoa siitä esim. Neuvolassa, jos saisi apua.

Tsemppiä!

Minä kävin myös vastikään mittauttamassa varastoraudan, joka oli 20, eli alhainen. Aloitin siis rautakuurin. Myös kirkasvalon käyttöön otin pari viikkoa sitten. Kaikki keinot käytössä. Niin vaikeaa on ollut hyväksyä sitä ettei vain ole jaksanut. Jäin nyt vielä sairaslomalle lataamaan itseäni, ehkä siitä jonkun avun vielä saa, että voi paremmilla mielin valmistautua vauvan tuloon.

Kiitos ja samoin tsemppiä, huono jaksaminen taitaa koskettaa monia meitä

 

[Pingviiniemo]

Minä kävin myös vastikään mittauttamassa varastoraudan, joka oli 20, eli alhainen. Aloitin siis rautakuurin. Myös kirkasvalon käyttöön otin pari viikkoa sitten. Kaikki keinot käytössä. Niin vaikeaa on ollut hyväksyä sitä ettei vain ole jaksanut. Jäin nyt vielä sairaslomalle lataamaan itseäni, ehkä siitä jonkun avun vielä saa, että voi paremmilla mielin valmistautua vauvan tuloon.

Kiitos ja samoin tsemppiä, huono jaksaminen taitaa koskettaa monia meitä

Hyvä että jäit sairauslomalle! Ei aina tarvi jaksaa, vaikka välillä tuntuukin että pitäis. :)

 

[Vargynja]

Toivottavasti rauta auttaa vähän psyykkiseen vointiinkin. :) Kyllähän ne kulkee tosi käsikädessä. Olen itsekin huomannut nyt raskaana että kun on ollut pahoinvointia, väsymystä ja/tai kipuja on mielialakin ollut paljon huonompi. Tsemppiä joka tapauksessa! Tuo syyllisyys siitä ettei jaksa on tuttu tunne. Olen yrittänyt opetella siitä hiljalleen pois sillä se on loppujen lopuksi turhaa.

 

[zar_]

Moikka,

Olen aiemmin jo seurannut tätä ketjua, mutta nyt vasta uskalsin tänne kirjoitella, ehkä siksi, että tajusin tarvitsevani apua. On hienoa huomata, ettei ole yksin tunteidensa kanssa, että on muitakin ihmisiä, jotka tuntevat näin.

Rouva W:n kirjoitus osui ja upposi. Olen edelleen hämmästynyt ihmisistä, jotka tulee koskettelemaan mahaa innoissaan, vaikka minustakaan se ei ole kovin mukavaa. Lisäksi osa kommentoi jatkuvasti "ompa se maha jo iso" kommentteja, jotka inhottavat, koska tulee olo, ettei sen pitäisi olla niin iso tähän mennessä. Mulla painon kanssa vaikeuksia ollut aiemminkin, kun syömishäiriötaustaa ja raskaus on nostanut taas niitä ajatuksia eteen, että pitäisi laihduttaa tai lopettaa syöminen. Siksikin olen nyt herkästi ottamassa neuvolaan yhteyttä, ettei lähde lapasesta. Mulla vaikeana ja harvinaisena perussairautena autoimmuuni urtikaria, mikä lisää turvotustaipumusta kehossa ja hormonit on mulla saaneet rajujakin kohtauksia aikaiseksi. Se jo pelkästään väsyttää ja tuo ahdistusta, kun paino ei turvotuksen vuoksi pysy millään mittarilla järkevissä suhteissa. Onneksi neuvolassa ollaan tästä tietoisia ja saan syödä lääkkeitä koko raskausajan, ilman en pärjäisi. Pahimmillaan tukehtuisin. Se siitä kuitenkin.

Mä olen nyt rv 19+1 ja huomannut, että masentuneisuuden tunteet on vaan syventyneet. En tunne mitään, enkä pysty ajattelemaan minkään asian sujuvan ongelmitta, liittyi se vauvaan tai omaan kehooni. Lisäksi koen itseni rumaksi ja epäviehättäväksi, en ole ikinä ollut näin painava, enkä huonolla omatunnolla varustettu kuin nyt. Ihan kun mulla ei olisi mitään arvoa, vaikka tietysti on ja mieskin mua joka päivä kehuu ja kannustaa, ei ole pahaa sanaa sanonutkaan. Mut se vääristymä on varmaan siellä kehonkuvassa ja syvällä itsessä, ettei kelpaa. Mulla vaikea suhde omiin vanhempiini, molemmilla vaikeita mielenterveydellisiä ongelmia ja toisella päihdetausta. Itselleni olen tehnyt lupauksen, etten ikinä halua toimia kuten vanhempani, sellaiset "traumat" on lapsuus itseeni jättänyt, et toisaalta olen kiitollinen itselleni siitä, etten muista lapsuudestani kaikkea. Siksi olen myös tehnyt päätöksen hoidattaa itseni mahdollisimman hyvään mielen tasapainoon ennen vauvan tuloa, en ikimaailmassa halua siirtää tätä *askaa, jonka itse olen rämpinyt omille lapsilleni. Itse olen tosi herkästi stressaantuva, huoliin taipuvainen ja herkkä ihminen, mikä osaltaan varmasti vaikuttaa siihen, että koen ne synkätkin tunteet tosi syvästi.

Välillä mietin, et olenko huono ihminen, kun en kykene nauttimaan tästä raskausajasta tai iloitsemaan kasvavasta mahasta. Vauvan liikkeet tekee minut kyllä iloiseksi, mutta itse raskaus on ollut raskas etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti, kun tämä perussairauteni on ollut älyttömän aktiivinen niin, että harva se päivä herään puoli päätä turvonneena, puoli vartaloa ihottumassa tai kierin kovissa nivelsäryissä ja vatsaoireissa, kun tulehdus jyllää menemään.
Toisinaan mietin jopa, että myrkytän lastani lääkkeillä, vaikka tasan tarkkaan tupla-annoskin on turvallinen, se on moneen kertaan tarkastettu erikoislääkärin toimesta ja määräyksestä, että lääkkeitä saan käyttää raskausaikana. Enkä millään pärjää ilman, mutta se oma tunne vaan tekee itselle sellaista turhaa tuskaa tämänkin asian suhteen, vaikka se on täysin turhaa huolta.

Meillä vauvaa yritettiin 1,5v ja väliin mahtui keskenmeno, mikä osaltaan jätti pelon lapsettomuudesta tai siitä, ettei mikään raskaus kestä loppuun saakka. Vauva todellakin oli toivottu ja sitä varmasti rakastetaan, mutta silti koen syyllisyyttä tunteistani, etenkin siitä, että edes pitkän yrityksen jälkeen en pysty nauttimaan ajasta vaan olen äkäinen, itkuinen ja ahdistunut. Tai vastaavasti olen niin passiivinen, ettei mistään tule mitään.

Täällä mennään päivä kerrallaan ja toivon, että pääsisin pian neuvolapsykologin juttusille. :bag:

Niin ja mainitsen vielä, että teen tällä hetkellä täysipäiväisesti töitä ja opiskelen sosiaalityötä. Olen tällä hetkellä töissä varhaiskasvatuksessa ja perheiden parissa työskentely on minulle tuttua, kuten myös kasvatuskin. Olen paljon nähnyt väsyneitä perheitä, mutta siltikään en osannut aavistaa, että itse olen pian väsynyt. Mutta kuten yksi sosiaalityöntekijä eräällä opintokäynnillä meille kertoi: matka pöydän toiselle puolen on aina lyhyt ja se voi osua meistä kelle tahansa. Sillä otteella haluan itsekin tehdä tulevaisuudessa sosiaalityötä: me ollaan vain ihmisiä ja on enemmän kuin inhimillistä, ettei aina mene hyvin. Mitä vain voi käydä taustaan katsomatta.

Tsemppiä kaikille näiden ajatusten kanssa painiville

 

[zar_]

Sain kuin sainkin aikaiseksi soittaa neuvolaan asian tiimoilta. :)
Mun oma th oli vaihtanut työpistettä niin sain ajan toiselle th:lle, mutta sanottiin, että ohjataan mut varmaan varhaisen vuorovaikutuksen yksikköön. Onko jollain kokemusta tästä? Jännittää kovasti, mitä siellä tehdään, mut ilmeisesti täälläpäin on just odottavia ja vauvaperheitä varten pulmatilanteissa palvelut keskitetty sinne. Kai se asiansa ajaa, kun sieltä on mahdollista saada keskusteluapua myös esim. Keskenmenojen jälkeen :bag:

 

[Rouva W]

Moikka,

Olen aiemmin jo seurannut tätä ketjua, mutta nyt vasta uskalsin tänne kirjoitella, ehkä siksi, että tajusin tarvitsevani apua. On hienoa huomata, ettei ole yksin tunteidensa kanssa, että on muitakin ihmisiä, jotka tuntevat näin.

Rouva W:n kirjoitus osui ja upposi. Olen edelleen hämmästynyt ihmisistä, jotka tulee koskettelemaan mahaa innoissaan, vaikka minustakaan se ei ole kovin mukavaa. Lisäksi osa kommentoi jatkuvasti "ompa se maha jo iso" kommentteja, jotka inhottavat, koska tulee olo, ettei sen pitäisi olla niin iso tähän mennessä. Mulla painon kanssa vaikeuksia ollut aiemminkin, kun syömishäiriötaustaa ja raskaus on nostanut taas niitä ajatuksia eteen, että pitäisi laihduttaa tai lopettaa syöminen. Siksikin olen nyt herkästi ottamassa neuvolaan yhteyttä, ettei lähde lapasesta. Mulla vaikeana ja harvinaisena perussairautena autoimmuuni urtikaria, mikä lisää turvotustaipumusta kehossa ja hormonit on mulla saaneet rajujakin kohtauksia aikaiseksi. Se jo pelkästään väsyttää ja tuo ahdistusta, kun paino ei turvotuksen vuoksi pysy millään mittarilla järkevissä suhteissa. Onneksi neuvolassa ollaan tästä tietoisia ja saan syödä lääkkeitä koko raskausajan, ilman en pärjäisi. Pahimmillaan tukehtuisin. Se siitä kuitenkin.

Mä olen nyt rv 19+1 ja huomannut, että masentuneisuuden tunteet on vaan syventyneet. En tunne mitään, enkä pysty ajattelemaan minkään asian sujuvan ongelmitta, liittyi se vauvaan tai omaan kehooni. Lisäksi koen itseni rumaksi ja epäviehättäväksi, en ole ikinä ollut näin painava, enkä huonolla omatunnolla varustettu kuin nyt. Ihan kun mulla ei olisi mitään arvoa, vaikka tietysti on ja mieskin mua joka päivä kehuu ja kannustaa, ei ole pahaa sanaa sanonutkaan. Mut se vääristymä on varmaan siellä kehonkuvassa ja syvällä itsessä, ettei kelpaa. Mulla vaikea suhde omiin vanhempiini, molemmilla vaikeita mielenterveydellisiä ongelmia ja toisella päihdetausta. Itselleni olen tehnyt lupauksen, etten ikinä halua toimia kuten vanhempani, sellaiset "traumat" on lapsuus itseeni jättänyt, et toisaalta olen kiitollinen itselleni siitä, etten muista lapsuudestani kaikkea. Siksi olen myös tehnyt päätöksen hoidattaa itseni mahdollisimman hyvään mielen tasapainoon ennen vauvan tuloa, en ikimaailmassa halua siirtää tätä *askaa, jonka itse olen rämpinyt omille lapsilleni. Itse olen tosi herkästi stressaantuva, huoliin taipuvainen ja herkkä ihminen, mikä osaltaan varmasti vaikuttaa siihen, että koen ne synkätkin tunteet tosi syvästi.

Välillä mietin, et olenko huono ihminen, kun en kykene nauttimaan tästä raskausajasta tai iloitsemaan kasvavasta mahasta. Vauvan liikkeet tekee minut kyllä iloiseksi, mutta itse raskaus on ollut raskas etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti, kun tämä perussairauteni on ollut älyttömän aktiivinen niin, että harva se päivä herään puoli päätä turvonneena, puoli vartaloa ihottumassa tai kierin kovissa nivelsäryissä ja vatsaoireissa, kun tulehdus jyllää menemään.
Toisinaan mietin jopa, että myrkytän lastani lääkkeillä, vaikka tasan tarkkaan tupla-annoskin on turvallinen, se on moneen kertaan tarkastettu erikoislääkärin toimesta ja määräyksestä, että lääkkeitä saan käyttää raskausaikana. Enkä millään pärjää ilman, mutta se oma tunne vaan tekee itselle sellaista turhaa tuskaa tämänkin asian suhteen, vaikka se on täysin turhaa huolta.

Meillä vauvaa yritettiin 1,5v ja väliin mahtui keskenmeno, mikä osaltaan jätti pelon lapsettomuudesta tai siitä, ettei mikään raskaus kestä loppuun saakka. Vauva todellakin oli toivottu ja sitä varmasti rakastetaan, mutta silti koen syyllisyyttä tunteistani, etenkin siitä, että edes pitkän yrityksen jälkeen en pysty nauttimaan ajasta vaan olen äkäinen, itkuinen ja ahdistunut. Tai vastaavasti olen niin passiivinen, ettei mistään tule mitään.

Täällä mennään päivä kerrallaan ja toivon, että pääsisin pian neuvolapsykologin juttusille. :bag:

Niin ja mainitsen vielä, että teen tällä hetkellä täysipäiväisesti töitä ja opiskelen sosiaalityötä. Olen tällä hetkellä töissä varhaiskasvatuksessa ja perheiden parissa työskentely on minulle tuttua, kuten myös kasvatuskin. Olen paljon nähnyt väsyneitä perheitä, mutta siltikään en osannut aavistaa, että itse olen pian väsynyt. Mutta kuten yksi sosiaalityöntekijä eräällä opintokäynnillä meille kertoi: matka pöydän toiselle puolen on aina lyhyt ja se voi osua meistä kelle tahansa. Sillä otteella haluan itsekin tehdä tulevaisuudessa sosiaalityötä: me ollaan vain ihmisiä ja on enemmän kuin inhimillistä, ettei aina mene hyvin. Mitä vain voi käydä taustaan katsomatta.

Tsemppiä kaikille näiden ajatusten kanssa painiville

Täällä nyt 25+2 ja ajatukset edelleen vahvasti samat Oon tässä nyt päätynyt erinäisiin ratkaisuihin tuon mahan kanssa. Nythän se on jo ihan valtava! Kaikkein läheisimmilleni, joiden kanssa muutenkin jaetaan kaikki, kerroin omat fiilikset ja tarkemmin taustaa tuossa jouluna kun nähtiin. Sain sitten rauhan kun ymmärsivät, että sellainen tölläily ja koskettelu ahdistaa mua. Muiden ihmisten seurassa sitten pukeudun löysiin vaatteisiin, joiden vuoksi mahaa ei kunnolla näe, joten sitä on vaikea kommentoida. Lisäksi mulla on yleensä semmonen muumimamman käsilaukku aina mukana, jolla voi luoda suojakilpeä mahan eteen, että sitä ei pääse yllättäen koskemaan. Toistaiseksi siis fyysinen yksityisyys turvattu ja saan rauhassa ilman ylimääräisiä kommentteja kasvattaa pientä lastamme

Olen myös huolia mukana kuljettava herkkä ihminen ja olen on käynyt henkistä puolta tässä viime viikkoina läpi. Musta tuntuu että nuo raskaushormonit vaikuttaa niin järkyttävästi muhun henkisesti, että liian usein tunsin olevani hukassa itseni kanssa. Toki niin on edelleen, mutta pystyn nykyisin antamaan itselleni saumaa. Otin itselleni hetken ja kirjoitin rauhassa kaikki asiat ylös, mitkä tässä raskausajassa harmittaa/ärsyttää/ahdistaa. Kävin listauksen muutamaan kertaan läpi, päätin hyväksyä nämä tunteet ja lopuksi poltin takassa sen paperin. Ikäänkuin vapautin ne itsestäni. Se helpotti. Kun sitä oli jotenkin niin väärä olo siitä, että ei nauttinut ollenkaan tästä raskausajasta, kun samaan aikaan kaikki pitää tätä niin ihmeellisenä ja mahtavana aikana. Annoin itselleni luvan olla tuntematta samoin ja sain muodostettua itseasiassa samalla oman ajatuksen tästä raskausajasta. Itselleni tämä on enemmänkin se todella pitkä automatka ennen lomakohteeseen saapumista. Kaikenlaista valmistautumista, tavaroiden hankkimista, paljon tylsää aikaa ja tietysti kaikenlaisia kolotuksia.

Olen todella onnellinen ja odotan innolla että pääsemme tapaamaan esikoisemme, mutta en yritä väkisin nauttia jostain, mistä en nauti. Olen päättänyt että nämä on nyt tämän hetken tunteita, eikä ne vaikuta "kun olemme päässeet perille kohteeseen". En toki sivuuta tunteita ja ajatuksia mitä tulee, oli ne sitten mitä vain, mutta en anna niille liikaa tilaa vaan hyväksyn (tarpeen tullen käsittelen) ja annan ajatuksen/tunteen jatkaa matkaansa eteenpäin.

Kannattaa pyrkiä pääsemään eroon tuosta syyllisyyden tunteesta. Kaikki eivät vaan nauti, oli raskaus millainen tahansa. Jotkut saattaa silti nauttia vaikka esim oksentaisivat koko ajan. Ja sitten on esimerkiksi minä, joka on päässyt ilman pahoinvointeja, liitoskipuja yms yms oireiluja tänne asti, mutta ei silti nauti. Sulla on täysi oikeus sun tunteisiin, eikä niistä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Yrityksen pituudella tai sillä, että lapsi on todella toivottu ja haluttu, ei ole väliä. Sä tunnet nyt just sen mitä sä tunnet ja se riittää Älä yritä väkisin mitään, mikä ei tunnu luontevalta, koska se vain lisää sitä pahaa oloa, joka taas lisää syyllisyyttä

 

[Vargynja]

Voimia zarar! Kuulostaa siltä että sinulla on monenlaista eikä siis mikään ihme jos on paha olla. Se on ihan luonnollista. Kaikki ei vain nauti raskaudesta, vaikka siitä valitettavan vähän puhutaankin. Raskaushormonit voi ihan yksinään aiheuttaa masentuneisuutta ja varmasti vain enemmän, kun on suht tuoreita raskaita kokemuksia, fyysisiä vaivoja ja muuta varjostamassa onnea. Sinun ei tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. Hyvä että huomasit tarvitsevasi apua ja lähdit hakemaan sitä.

Voimia myös Rouva W! Kuulostaa siltä että olet hienosti onnistunut käsittelemään tunteitasi, vaikka se varmasti on pitkä tie.

 

[Ginger]

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nainen, joka ei pidä raskaanaolosta ja sen vielä menee sanomaan jollekin, saa heti kuraa niskaansa ja aivan turhasta. Se on ahdistavaa aikaa, ei vähiten oksentamisen, pahoinvoinnin ja oman kehonsa muuttumisen myötä, mutta myös henkisesti se vaatii paljon. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon henkinen vointi on koetuksella imetysaikana, kun hormonit heittelevät. Itse en ole nauttinut kummastakaan raskaudestani, mutta lapset ovat olleet toivottuja ja rakastettuja. Ihan suoraan sanottuna, inhoan raskaana olemista. Synnyttäminen on paljon pienempi paha. Jopa neuvolassa on ihmetelty, varsinkin ensimmäisen raskauden ja imetyksen aikana, mutta toisen kohdalla onneksi osui äitiysneuvolaan ihana terkka, joka ymmärsi!
Mielestäni myös vauvavuoden aikana ihan selkeästi vähätellään sitä, jos puhuu jaksamisen haasteista. Meillä on nytkin hyvin nukkuva, syövä ja rauhallinen vauva, mutta toinen lapsi on hyvin aktiivinen ja uhmaakin tuntuu olevan, mistä sitten myös syntyy omat haasteensa. Tästä kun on yrittänyt puhua, niin vähätellään että joo, teidän vauvahan on kiltti. Niin on, mutta se ei liity tähän jaksamisasiaan millään tapaa. Olen pärjännyt ja varmaan tässä pärjätään, mutta ei ole aina ihan kiva pärjätä juuri siinä väsähtämisen rajalla. Sekin on raskasta.
Tokihan minulla on omat ongelmani, joista vähän kerroinkin jo aiemmin tässä ketjussa, ne värittävät arkea kyllä. Mutta pärjään lääkkeittä ja haluan jatkossakin pärjätä. Muiden tuki, keskusteluapu ja omien voimiensa löytäminen on tärkeää. Haluaisin kyllä vielä kolmannen lapsen ja tällä hetkellä ainoa asia, mikä siinä vähän jarruttelee, on se, etten tahdo olla taas raskaana ja imettää. Tarvitsen taas hieman palautumisaikaa, niin ehkä sitten. Haluan kuitenkin, että olen hyvissä voimissa raskausaikana ja imettääkin haluan, koska se muuten toimii mainiosti, ainoana haasteena on oman pääkopan päälle käyminen.

 

[zar_]

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nainen, joka ei pidä raskaanaolosta ja sen vielä menee sanomaan jollekin, saa heti kuraa niskaansa ja aivan turhasta. Se on ahdistavaa aikaa, ei vähiten oksentamisen, pahoinvoinnin ja oman kehonsa muuttumisen myötä, mutta myös henkisesti se vaatii paljon. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon henkinen vointi on koetuksella imetysaikana, kun hormonit heittelevät. Itse en ole nauttinut kummastakaan raskaudestani, mutta lapset ovat olleet toivottuja ja rakastettuja. Ihan suoraan sanottuna, inhoan raskaana olemista. Synnyttäminen on paljon pienempi paha. Jopa neuvolassa on ihmetelty, varsinkin ensimmäisen raskauden ja imetyksen aikana, mutta toisen kohdalla onneksi osui äitiysneuvolaan ihana terkka, joka ymmärsi!
Mielestäni myös vauvavuoden aikana ihan selkeästi vähätellään sitä, jos puhuu jaksamisen haasteista. Meillä on nytkin hyvin nukkuva, syövä ja rauhallinen vauva, mutta toinen lapsi on hyvin aktiivinen ja uhmaakin tuntuu olevan, mistä sitten myös syntyy omat haasteensa. Tästä kun on yrittänyt puhua, niin vähätellään että joo, teidän vauvahan on kiltti. Niin on, mutta se ei liity tähän jaksamisasiaan millään tapaa. Olen pärjännyt ja varmaan tässä pärjätään, mutta ei ole aina ihan kiva pärjätä juuri siinä väsähtämisen rajalla. Sekin on raskasta.
Tokihan minulla on omat ongelmani, joista vähän kerroinkin jo aiemmin tässä ketjussa, ne värittävät arkea kyllä. Mutta pärjään lääkkeittä ja haluan jatkossakin pärjätä. Muiden tuki, keskusteluapu ja omien voimiensa löytäminen on tärkeää. Haluaisin kyllä vielä kolmannen lapsen ja tällä hetkellä ainoa asia, mikä siinä vähän jarruttelee, on se, etten tahdo olla taas raskaana ja imettää. Tarvitsen taas hieman palautumisaikaa, niin ehkä sitten. Haluan kuitenkin, että olen hyvissä voimissa raskausaikana ja imettääkin haluan, koska se muuten toimii mainiosti, ainoana haasteena on oman pääkopan päälle käyminen.

Olipa ihana löytää tämä ketju ja tästä olen täysin samaa mieltä!
Tänään ollut itselläni taas vähän vaikea päivä erinäisistä syistä mutta, että joka paikassa toitotetaan raskausajan hehkua, ihanuutta sekä kauneutta, eikä juuri missään paitsi täällä, ole tullut vastaan myös sitä, ettei raskautta kaikki vain koe näin. Jotenkin sellainen ihmeellinen olettamus tuntuu olevan valloillaan, että raskausaika on naisen parasta aikaa elämässä, vaan mitä jos ei olekaan? Ja siitä pitäisi puhua enemmän. Henkisesti tämä raskausaika on minulle ainakin ollut todella vaikea, ei ole mitään vauvakuplaa, vaikka pidän pienistä lapsista paljon ja teen töitä perheiden parissa. Silti koen, että en ole innoissani hankkimassa vauvanvaatteita, tavaroita tai mitään, en jaksa yhtään ylimääräistä vauvainnokkuutta, elän vain päivä kerrallaan ja uskon kyllä rakastavani vauvaani paljon, mutta tämä raskausaika on vienyt minut johonkin todella syvään kuiluun, inhoan tätä aikaa ihan todella. Kyllä vain se niin on, että osalle ihmisistä nämä raskaushormonit ei vaan sovi :bag:

 

[mangoes]

Mäkin oon suorastaan inhonnut raskaana olemista. Mulle iski pahoinvointi viikolla 6 ja sen jälkeen kuluneet 10 viikkoa olleet yhtä tuskaa ja selviytymistä päivästä toiseen. Pahoinvointi on hellittänyt, ei ole enää ympärivuorokautista joka päivä, iltaisin useimmiten. Mutta alkanut tulla myös migreenikohtauksia. Odotin koko ajan toista kolmannesta, kun kuulemma silloin olo paranee ja on taas voimissaan. (Tää on mun eka raskaus)

Mua ahdistaa kun en pysty tehä mitään. Ikinä ei ole hyvä olo. Jos ei oo paha olo, niin on muita vaivoja. Ja omassa lähipiirissä vaan hehkutetaan kun raskausaika on elämän parasta. Tuntuu siis tosi väärältä ajatella miten oon kyllästynyt tähän ja en jaksa enää ja odotan vaan sitä että pääsen takaisin normaaliin olotilaan. Tullut itsetunto-ongelmiakin, kun vaatteet ei mahdu päälle ja on ollut hirveä lihomisen pelko aiemmin ja nyt sitä vaan paisuu, vaikka hyvän asian puolesta.

Helpottavaa lukea täältä, että on muitakin kenelle tää aika ei oo sitä elämän parasta.

Sitten samaistun myös tuohon mitä zarar kirjoitti, etten ole innoissani tekemässä mitään hankintoja vauvalle. Odotan vauvaa kovasti ja haaveilen siitä että saan hänet syliin, mutta ei kiinnosta ajatella yhtään minkälaiset vaunut hankkisi, ei kiinnosta vaatteiden eikä muun tilpehöörin selaaminen. Ahdistun ennemminkin, kun lähipiiri jo linkittää vauvatuotteita tai haluaa puhua hankinnoista

 

[zar_]

Mangoes, tervetuloa keskustelemaan tunnelmistasi tähän samaan joukkoon, jossa kaikilla vähän omat pulmansa. :)
Pahin oli mulla pahoinvointien aikaan varsinkin, jos joku mainitsikaan mitään imetyksistä, vaipoista tms. niin varmana laatta lensi ja se on varmaan jäänyt kytemään, ettei jaksa superkiinnostunut olla kaikesta hössäämisestä. Ite olen nyt jotenkin ottanut tosi rennosti ton valmistautumisen ajatellen, että vielä ehtii hyvin. Ei kaikilla vaan ole semmosta hullunkiiltoa silmissä hankintoja tehdessä, vaikka vauvaa odottaisikin kovasti :bag:

Mulle tänään soiteltiin neuvolasta. Vauvaperhetiimi ottaa minuun yhteyttä parin päivän sisällä, vaikkei olekaan akuutti hätä. Sitten sovitaan se käynti varhaisen vuorovaikutuksen yksikköön, jossa toimii mm. sairaanhoitajia ja psykologeja. Jotenkin nyt sitä heräsi vasta siihen todellisuuteen, että tuntuipa hyvältä hakea apua. Että se ei tee äidistä yhtään huonompaa, vaikkei aina jaksa ja tarvitsee muiden tukea. Mä aion nyt jatkossa kuunnella itseäni ja kehoanikin tarkemmin, että jos tuntuu siltä, ettei pysty töissäkään uupumukselta käymään, otan suosiolla sairaslomaa. Sekään ei tee minusta huonompaa työntekijää, päinvastoin. Tsemppiä jokaiselle tasapuolisesti, kyllä kaikesta selviää tavalla tai toisella

 

[LaraS]

Tässä väliin sanoisin, että paras asia, minkä äiti voi tehdä itsensä ja myös lasten/perheen eteen, on hakea apua. Sitä äitiys on. Rohkeutta.

 

[zar_]

Tänään sain ajat sinne varhaisen vuorovaikutuksen yksikköön. Käyn siellä ensin viikottain juttelemassa ja katsotaan sitä kautta jatkanko käyntejä esimerkiksi psykologin kanssa vai riittääkö terveydenhoitajan apu. Tuo varhaisen vuorovaikutuksen yksikkö on sellainen terapeuttinen yksikkö, jonka tarkoituksena on tukea esimerkiksi uupuneita äitejä tai traumataustan omaavia äitejä äitiydessä lähinnä keskusteluavun tai terapeuttisen työotteen kautta. Sitten tietysti tekevät yhteistyötä sosiaalityön kanssa, mutta vain jos on siihen tarvetta, että tarvitsee vaikka kotiapupalvelua tms. Ensisijaisesti kuitenkin se apu on psykologista ja sitä minullekin nyt lähdetään kartoittamaan. Jäi ihan hyvä mieli :) Ensi tiistaina ensimmäinen aika. Jospa kaikki sittenkin järjestyy jotenkin.

 

[zar_]

Miten teillä menee nyt?

Mulla tuntuu tämä masennus taas vain syvenevän. Inhoan tätä pimeyttä ja kylmyyttä, talvi ei taida olla mua varten. Ei tee mieli ulkoilla, ei oikeestaan tee mieli tehdä mitään. Päivät taitaa mennä syödessä ja nukkuessa.
Huomenna soittelen uudemman kerran työterveyteen, jos saisin uuden lääkärinajan ja jatkoa tälle viikon sairaslomalle, kun paha olo sen kun jatkuu vain.
Voihan kurjuus, millähän sitä itsensä nostaisi tästä synkistelystä.

 

[Vargynja]

Voi kurja, tsemppiä zarar! Saitko lisää sairaslomaa. Toivottavasti päivien piteneminen vähän auttaisi.

Itselleni nämä raskauden viimeiset viikot on raskaita. Kipuja, unettomuutta, uupumusta, äksyyttä... Ei ole ollut nyt mieliala kovin korkealla ja toivon vain että vauva syntyisi pian. Lumi, jota vihdoin tännekin saatiin sentään vähän piristää.