En nyt ole lukenut koko ketjua, mutta lähetän silti viestin. Voimia kaikille, jotka olette km:n kokeneet.
Oma kkm oli jo kevättalvella, oli ensimmäinen raskaus. Alkion kehitys oli pysähtynyt viikoillla 6+1. Luulin että olin päässyt sen yli, mutta nyt kesällä asia on alkanut taas painaa. Lääkkeellinen tyhjennys meni hyvin ja naistenpolilla asioinnista jäi hyvä mieli, kun henkilökunta suhtautui minuun ja mieheen niin lämpimästi. Shokin jälkeen alkoikin sitten itku, jolle ei tuntunut tulevan loppua ensimmäisinä päivinä.
Minulla ei juuri ollut raskausoireita, ja aloin murehtia asiaa jossain vaiheessa. Sain kuitenkin vakuutteluja, että oireettomuuskin on normaalia. Jotenkin epäuskoinen olo minulla oli koko sen lyhyen ajan, mitä raskaus kesti. Varhaisultrassa tunnelma meni myös heti oudoksi, kun lääkäri kysyi oireista, ja kerroin ettei niitä oikeastaan ole ollut. "Onnitellaanko vai katsotaanko ensin?" lääkäri kysyi. Ultrassa ei sykettä näkynyt, ja sen tajusi niin äkkiä. En ollut vielä ikinä kokenut mitään niin kammottavaa, sitä miten nopeasti ilo voi vaihtua suruksi.
Pettymyksen ja surun lisäksi olen tuntenut häpeää siitä, että menimme miehen kanssa kertomaan alkuraskaudesta jo muutamille. Ehdimme myös iloita, haaveilla ja suunnitella elämää eteenpäin paljon. Aluksi otimme varovaisemmin, mutta äkkiä sitä heittäytyi nauttimaan ajatuksesta, että meille tulee vauva. Pudotus olikin sitten suuri. Suren myös sitä, että se kaikki jännitys ja ilo vietiin, ja nyt jäljelle jäi vain pelko ja epäonnistumisen tunne. Seuraava raskaus, jos sellainen alkaa, ei tule enää olemaan samanlainen, eikä onni vauvan tulosta enää samanlainen.
Hyvä, kun olet tullut tänne avautumaan ja kertomaan tuntemuksista Se on tärkeää.
Tartun tekstistäsi tuohon loppuun, ja mahdollisen uuden raskauden tuomiin tunteisiin. Itselläni oli ensimmäinen keskenmeno raskauden ensimmäisillä viikoilla, ja juuri ennen kuin esikoisen raskaus alkoi. Kävin keskenmenon tiimoilta jälkitarkastuksessa, ja minulle kerrottiin, että kuukautisten pitäisi alkaa lähi aikoina. Meni viikko, meni toinen ja sitten teinkin positiivisen raskaustestin. Olin samaan aikaan todella onnellinen, kauhuissani ja surin vielä keskenmenoakin. En antanut itselleni lupaa iloita kunnolla uudesta raskaudesta. Rentoutuminen oli lähes mahdotonta. Paniikki hiipi jatkuvasti sieluun, ja ramppasin äitipolilla tarkistuttamassa tilannetta aina, kun pää ei enää kestänyt. Ilman niitä en olisi saanut lainkaan mielenrauhaa. Myös dopplerin hommasin alkuvaiheessa. Lähipiirille kerroimme raskaudesta vasta rakenneultran jälkeen.
Nyt jälkikäteen suren, kun minulta jäi kokematta se "seesteinen raskaus".