Keskenmeno ja tunteet

En nyt ole lukenut koko ketjua, mutta lähetän silti viestin. Voimia kaikille, jotka olette km:n kokeneet. :Heartred

Oma kkm oli jo kevättalvella, oli ensimmäinen raskaus. Alkion kehitys oli pysähtynyt viikoillla 6+1. Luulin että olin päässyt sen yli, mutta nyt kesällä asia on alkanut taas painaa. Lääkkeellinen tyhjennys meni hyvin ja naistenpolilla asioinnista jäi hyvä mieli, kun henkilökunta suhtautui minuun ja mieheen niin lämpimästi. Shokin jälkeen alkoikin sitten itku, jolle ei tuntunut tulevan loppua ensimmäisinä päivinä.

Minulla ei juuri ollut raskausoireita, ja aloin murehtia asiaa jossain vaiheessa. Sain kuitenkin vakuutteluja, että oireettomuuskin on normaalia. Jotenkin epäuskoinen olo minulla oli koko sen lyhyen ajan, mitä raskaus kesti. Varhaisultrassa tunnelma meni myös heti oudoksi, kun lääkäri kysyi oireista, ja kerroin ettei niitä oikeastaan ole ollut. "Onnitellaanko vai katsotaanko ensin?" lääkäri kysyi. Ultrassa ei sykettä näkynyt, ja sen tajusi niin äkkiä. En ollut vielä ikinä kokenut mitään niin kammottavaa, sitä miten nopeasti ilo voi vaihtua suruksi.

Pettymyksen ja surun lisäksi olen tuntenut häpeää siitä, että menimme miehen kanssa kertomaan alkuraskaudesta jo muutamille. Ehdimme myös iloita, haaveilla ja suunnitella elämää eteenpäin paljon. Aluksi otimme varovaisemmin, mutta äkkiä sitä heittäytyi nauttimaan ajatuksesta, että meille tulee vauva. Pudotus olikin sitten suuri. Suren myös sitä, että se kaikki jännitys ja ilo vietiin, ja nyt jäljelle jäi vain pelko ja epäonnistumisen tunne. Seuraava raskaus, jos sellainen alkaa, ei tule enää olemaan samanlainen, eikä onni vauvan tulosta enää samanlainen.

Hyvä, kun olet tullut tänne avautumaan ja kertomaan tuntemuksista :Heartred Se on tärkeää.

Tartun tekstistäsi tuohon loppuun, ja mahdollisen uuden raskauden tuomiin tunteisiin. Itselläni oli ensimmäinen keskenmeno raskauden ensimmäisillä viikoilla, ja juuri ennen kuin esikoisen raskaus alkoi. Kävin keskenmenon tiimoilta jälkitarkastuksessa, ja minulle kerrottiin, että kuukautisten pitäisi alkaa lähi aikoina. Meni viikko, meni toinen ja sitten teinkin positiivisen raskaustestin. Olin samaan aikaan todella onnellinen, kauhuissani ja surin vielä keskenmenoakin. En antanut itselleni lupaa iloita kunnolla uudesta raskaudesta. Rentoutuminen oli lähes mahdotonta. Paniikki hiipi jatkuvasti sieluun, ja ramppasin äitipolilla tarkistuttamassa tilannetta aina, kun pää ei enää kestänyt. Ilman niitä en olisi saanut lainkaan mielenrauhaa. Myös dopplerin hommasin alkuvaiheessa. Lähipiirille kerroimme raskaudesta vasta rakenneultran jälkeen.

Nyt jälkikäteen suren, kun minulta jäi kokematta se "seesteinen raskaus".
 
Lady Alice :Heartred, tuo aika oli varmasti hurjaa tunnemyrskyä sinulle ja seesteisyys siitä kaukana. Mieltä kun ei voi pakottaa olemaan rauhallinen, vaikka tietäisikin ettei pelko ja murehtiminen mitään autakaan. Voisin kuvitella, että vastaavia tunteita tulen itsekin läpikäymään, jos seuraava raskaus alkaa. Toivottavasti palkintona olisi sitten kuitenkin ihana vauva ja kaikki olisi sen arvoista.
 
Se on aina surun paikka, kun ensin tietää olevansa raskaana, ja sitten ei olekaan. En ole kokenut sitä kuin kaksi kertaa, mutta kyllä se vaan hetkeksi pysäyttää itkemään surua :sad001

Nyt jälkikäteen suren, kun minulta jäi kokematta se "seesteinen raskaus".

Ei ollut minullakaan kuin ajoittaisia seesteisiä hetkiä koko raskausaikana, ei auttanut dopplerit eikä ultrat. Koko ajan pelkäsin seuraavaa katastrofia, jota ei onneksi koskaan tullut. Minuakin harmittaa, etten saanut tämän ainoikaisen mahdollisuuden kanssa nauttia raskausajasta. Nyt en saa raskautta kokea (ehkä) enää koskaan, sekin on välillä surettanut valtavasti :sad001 Mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
 
Kauanko muilla on kestänyt jälkivuoto keskenmenosta? Mulla nyt 5 päivä ja edelleen vuotaa :/ 3 päivänä näytti hiipunisen merkkejä,mutta sitten taas vuotaa :/
 
Mulla kesti noin 1,5 viikkoa niin, että tuli ihan verta. Monena päivänä vuoto tuli pääosin illalla ja yöllä, ja kivutkin ajoittui iltaan, ja päivällä ei tullut oikein mitään. Siihen päälle vielä lähes viikko tuhrua.
 
Kkm (tai mahdollisesti tm) todettiin 1,5 viikkoa sitten, jonka jälkeen kaikki tuli pois spontaanisti. Olen kuvitellut suunnanneeni ajatukset jo tulevaisuuteen, mutta yllättävissä paikoissa tunteet ottaa vallan. Eilen oltiin miehen kanssa pitkään suunnitellussa illanvietossa sukulaisten luona. Muutaman viinilasillisen jälkeen alkoi ahdistaa enkä halunnut enää puhua ihmisille tai voinut edes ajatella meneväni tanssilattialle. Oli pakko lähteä pois, en meinannut saada puhetta ulos tai vedettyä henkeä, hoin vain "pitää pestä hampaat", "pitää ottaa piilarit pois", ajatuksissa vain keskenmeno ja syyllisyys ajatuksesta pitää hauskaa, kun minun pienenpieni on kuollut pois. Koskaan ennen ei ole ollut mitään tuollaista (paitsi ehkä unissa), onneksi mies piti tiukasti kiinni. En ole mikään supersosiaalinen ihminen, joten keskusteleminen vieraiden ihmisten kanssa on yleensäkin jonkin verran epämukavaa. Nyt tällä hetkellä selvästi ihan liikaa..
 
Kkm (tai mahdollisesti tm) todettiin 1,5 viikkoa sitten, jonka jälkeen kaikki tuli pois spontaanisti. Olen kuvitellut suunnanneeni ajatukset jo tulevaisuuteen, mutta yllättävissä paikoissa tunteet ottaa vallan. Eilen oltiin miehen kanssa pitkään suunnitellussa illanvietossa sukulaisten luona. Muutaman viinilasillisen jälkeen alkoi ahdistaa enkä halunnut enää puhua ihmisille tai voinut edes ajatella meneväni tanssilattialle. Oli pakko lähteä pois, en meinannut saada puhetta ulos tai vedettyä henkeä, hoin vain "pitää pestä hampaat", "pitää ottaa piilarit pois", ajatuksissa vain keskenmeno ja syyllisyys ajatuksesta pitää hauskaa, kun minun pienenpieni on kuollut pois. Koskaan ennen ei ole ollut mitään tuollaista (paitsi ehkä unissa), onneksi mies piti tiukasti kiinni. En ole mikään supersosiaalinen ihminen, joten keskusteleminen vieraiden ihmisten kanssa on yleensäkin jonkin verran epämukavaa. Nyt tällä hetkellä selvästi ihan liikaa..

Itse en jaksanut keskenmenon jälkeen lähteä mihinkään ja tuntui pahalta lähteä edes kauppaan. Pari viikkoa meni ihan kotoillessa ja sairaslomalla toipuessa keskenmenon aiheuttamasta niin fyysisestä kuin henkisestäkin kivusta. Voimia sinulle!
 
Miltä teistä muista tuntuu, kun uutiset on nyt täynä kauhistelua Suomen vauvakadosta? Mulla on nyt kkm:sta kulunut n. 1,5 kuukautta ja olen muuten jo henkisesti aika hyvässä kunnossa, mutta suru ja tuska menetyksestä puskee välillä pintaan. Erityisesti on ollut vaikeaa ottaa jatkuvasti vastaan median kauhistelua syntyvien vauvojen määrän rajusta laskusta ja ihmisten lisääntymisvastaisuudesta, mikä puhuttaa myös töissä kahvipöytäkeskusteluissa. Vain lähimmät työkaverit tietää mun tilanteesta, joten muut eivät osaa vältellä aihetta. Kaupat ja julkiset liikennevälineet tuntuu olevan täynnä vauvoja, pikkulapsia ja raskausmahoja. En tunne kateutta kenenkään muun onnea kohtaan, mutta väkisin tulee oma menetys jatkuvasti mieleen, josta kaipaisin taukoa.Tuntuu, että kodin ulkopuolella liikkuessa tulen jotenkin jatkuvasti yllätetyksi suruni kanssa, vaikka en sillä hetkellä (ja julkisella paikalla!) olisi valmis käymään asiaa läpi.
 
Miltä teistä muista tuntuu, kun uutiset on nyt täynä kauhistelua Suomen vauvakadosta? Mulla on nyt kkm:sta kulunut n. 1,5 kuukautta ja olen muuten jo henkisesti aika hyvässä kunnossa, mutta suru ja tuska menetyksestä puskee välillä pintaan. Erityisesti on ollut vaikeaa ottaa jatkuvasti vastaan median kauhistelua syntyvien vauvojen määrän rajusta laskusta ja ihmisten lisääntymisvastaisuudesta, mikä puhuttaa myös töissä kahvipöytäkeskusteluissa. Vain lähimmät työkaverit tietää mun tilanteesta, joten muut eivät osaa vältellä aihetta. Kaupat ja julkiset liikennevälineet tuntuu olevan täynnä vauvoja, pikkulapsia ja raskausmahoja. En tunne kateutta kenenkään muun onnea kohtaan, mutta väkisin tulee oma menetys jatkuvasti mieleen, josta kaipaisin taukoa.Tuntuu, että kodin ulkopuolella liikkuessa tulen jotenkin jatkuvasti yllätetyksi suruni kanssa, vaikka en sillä hetkellä (ja julkisella paikalla!) olisi valmis käymään asiaa läpi.

Tekis mieli välillä vaan paiskata lehdet roskiin ja huutaa, että "Olkaa hiljaa!". Ja, että kyllä me omalta osaltamme osallistuttais mieluusti vauvantekotalkoisiin tms. mut ei vaan ole tullut sitä vauvaa.

Työkaverikin heitti, että nyt synnytystalkoisiin kaikki. Teki mieli heittää sitä jollain.
 
Toivon että keskustelu mediassa olisi laajempaa ja asiaa käsiteltäisiin tuntuvammin myös siitä näkökulmasta, että kaikille niitä vauvoja ei vaan tule sormia napsauttamalla. Miten raskautta toivovia voisi paremmin tukea? Yhteiskunta ei tunnu tästä paljon huolta kantavan, vaikka muuta väitetään. Kaikki halukkaat eivät pääse tutkimuksiin/lapsettomuushoitoihin syystä tai toisesta, eikä niistä aina ole apua. Julkisellakin saa hoidoista maksaa ison summan rahaa. Keskenmenon jälkeen ei useissa kunnissa saa edes jälkitarkastusta, mikä voi vaarantaa naisen terveyden. Lisäänny siinä sitten.
 
Miltä teistä muista tuntuu, kun uutiset on nyt täynä kauhistelua Suomen vauvakadosta? Mulla on nyt kkm:sta kulunut n. 1,5 kuukautta ja olen muuten jo henkisesti aika hyvässä kunnossa, mutta suru ja tuska menetyksestä puskee välillä pintaan. Erityisesti on ollut vaikeaa ottaa jatkuvasti vastaan median kauhistelua syntyvien vauvojen määrän rajusta laskusta ja ihmisten lisääntymisvastaisuudesta, mikä puhuttaa myös töissä kahvipöytäkeskusteluissa. Vain lähimmät työkaverit tietää mun tilanteesta, joten muut eivät osaa vältellä aihetta. Kaupat ja julkiset liikennevälineet tuntuu olevan täynnä vauvoja, pikkulapsia ja raskausmahoja. En tunne kateutta kenenkään muun onnea kohtaan, mutta väkisin tulee oma menetys jatkuvasti mieleen, josta kaipaisin taukoa.Tuntuu, että kodin ulkopuolella liikkuessa tulen jotenkin jatkuvasti yllätetyksi suruni kanssa, vaikka en sillä hetkellä (ja julkisella paikalla!) olisi valmis käymään asiaa läpi.

Vaikka nyt ite raskaana niin nää uutiset saa silti pahanmielen. Sillon kun oli vasta ollut kohdunulkoinen raskaus niin olisin ollut aivan rikki vastaavasta uutisoinnista. Ja kun uuden raskauden alkuun meni 10yrityskiertoa, mutta pieni tauko huomioon ottaen yli vuosi niin kyllä edelleen menee ihon alle nämä synnytystalkoo jutut. Olisikin se siitä kiinni, että nyt haluan lapsen ja tulis samantien raskaaksi ja siitä syntyisi automaattisesti terve vauva.
Lapsettomuudesta, hoidoista, keskenmenoista (tm ja ku mukaan lukien) pitäisi ehdottomasti puhua enemmän tässäkin yhteydessä.
 
Aattelin tänne vähän purkaa, aloitin yrityksen tulla äidiksi alunperin vuonna 2014. Lopulta erottiin ja uusi yritys miehen kanssa joka oli väkivaltainen psyykkisesti (myös lopulta fyysisesti ja lähestymiskiellon sai), tuolloin tulin vuoden sisään 3 kertaa raskaaksi jolloin yksi kuitattiin ihan kemiallisen ja yksi tuulimunaraskaus. Hankalin oli viimeisin jolloin syke löytyi kaikki oli hyvin mutta maha tyhjeni viikoilla 13 (ultrassa todettiin viikkoja olleen 15). Tämän jälkeen oli sitten rankka ero josta se lähestymiskiellon saikin ja positiivinen raskaustesti. Ultrassa olikin tyhjä kohtu mutta olinkin ilmeisesti ovuloinut. Kuvioissa oli jo uusi mies ja ollaan tunnettu pidempään ja nyt hiljakkoin siirryttiin intiimiin suhteeseen ja muutettiin yhteen. Ihmettelin tovin pitkää kiertoa ja dpo20 plussasin kuin ihmeen kaupalla. Tänään vuoto joka eilen illalla alkoi pieninä viiruina yltyi ja ajattelin ettei taas (nyt käytössä oli tukilääkitys) mutta kyllä vain. Illalla menin alakertaan kipujen saattelemana ja koko maha veti kivikovaksi ja veret holahti ja isoja hyytymiä valui. Sen verran jo tiedän että kesken tuo meni. Tietämättä taaskaan oliko pussissa alkio vai ei mutta kemiallinen tuo ei ollut. Nyt mietin vain mitä väärää olen tehnyt kun en sitä yhtä pientä syliini saa. Jätän yrityksen nyt hetkeksi pois, mutta jatkan kun olen valmis. Pakko prosessoida nämä tunteet tai en kykene ikinä iloitsemaan plussasta enää. Tämä foorumi ja palsta jossa kirjoittelin oli ihanin kaikista ja kaipa voin ison kiitoksen sanoa kaikille jotka ovat tukeneet pelkän foorumin välityksellä. Mutta ennen kaikkea toivon että te jotka saatte huonoja uutisia usein, meitä on muitakin. Kyllä meidän aika koittaa ja kaikki enkelit ovat suojelemassa sitä yhtä jonka lopulta aion saada. Tai haluaisin kovin saada. Toivomme että meille lasta haluaville tämä suodaan :Heartred
 
Tänään kävin neuvolassa lääkärin tykönä ja hän totesi ultraamalla että keskenmeno. Minulla arviolta olisi ollut nyt vk 7.

Minulla oli noin viikon verran menkkamaista vuotoa. Ei runsasta, kivuliasta ja klönttejä.

Tämä oli minun eka raskaus mikä neuvolassa todettiin. Yritystä takana n. 2v.

Minulla tosi sekava olo. En meinaa jaksaa olla ja tiedä mitä ajatella.
 
Tänään kävin neuvolassa lääkärin tykönä ja hän totesi ultraamalla että keskenmeno. Minulla arviolta olisi ollut nyt vk 7.

Minulla oli noin viikon verran menkkamaista vuotoa. Ei runsasta, kivuliasta ja klönttejä.

Tämä oli minun eka raskaus mikä neuvolassa todettiin. Yritystä takana n. 2v.

Minulla tosi sekava olo. En meinaa jaksaa olla ja tiedä mitä ajatella.

Paljon tsemppiä asian käsittelyyn! Kun yritystä on jo noinkin kauan takana, tunnet varmasti surua ja hämmennystä. Suosittelen lämpimästi käyttämään neuvolasta saatavan neuvolapsykologin palveluja, jutteleminen ammatti-ihmiden kanssa tuo varmasti helpotusta. Jaksamista! :Heartred
 
Paljon tsemppiä asian käsittelyyn! Kun yritystä on jo noinkin kauan takana, tunnet varmasti surua ja hämmennystä. Suosittelen lämpimästi käyttämään neuvolasta saatavan neuvolapsykologin palveluja, jutteleminen ammatti-ihmiden kanssa tuo varmasti helpotusta. Jaksamista! :Heartred

Minulle ei tommoisesta henkilöstä puhuttu mitään neuvolassa
 
Eilen valui meidän pieni alku pois rv 4+2 ja surullinen olen vaikken kyllä ymmärrä miksi..0
Meillä ollaan hyvin samoissa. Meidän 4+4 meni kesken eilen.
Itselläkin on hieman ristiriitaiset tuntemukset, raskaus oli niin alussa ettei se ollut vielä mitään, mutta alkion menetys otti silti älyttömän koville.
Omille tunteille täytyy silti antaa lupa ja kyyneleet täytyy itkeä pois. Jos ei asiaa käsittele niin uusi raskaus voi ahdistaa vain enemmän.
Otan osaa menetykseen!
 
Olen tässä viikonlopun aikana siirtynyt Raskaana-ryhmästä tänne Enkeleiden vanhemmat-osioille lukemaan muiden kirjoituksia keskenmenosta.

Olen niin pahoillani teidän muiden puolesta, enkä osaa sanoa mitään lohduttavaa nyt kellekään, sillä itsekin käyn läpi samoja asioita.

Tuntuu että taivas itkee myös minun puolesta, itse en oikein osaa sanoa olenko helpottunut vai surullinen omasta keskenmenosta. Toisaalta mietin ja järkeilin että pikkuinen ei olisi selvinnyt muuten, että sillä kävi jokin kehityshäiriö ja luonto viisaudessaan päätti keskeyttää raskauden varhaisessa vaiheessa.
Kävin siis neuvolassa ultrassa viikoilla 6+3 tai 6+4, ja alateitse tehdyssä ultrauksessa näkyi pienen pieni valkoinen täplä (näin jälkeenpäin mietittynä raskauden kestoon nähden liian pieni), eikä sydänääniäkään näkynyt, liekö mennyt kesken jo aiemmin?
Vuoto alkoi ultrauksesta, säikähdin ja googletin et saattaa olla ihan normaalia tiputteluvuotoa.
Kivut alkoivat sitten illalla ihan kunnolla, selkää ja alavatsaa kouristi, juili ja vihloi. Olin yksin kotona sen illan ja yön, itkin koska jouduin nousemaan vessaan monta kertaa sinä yönä, ja aina pönttöön tippui verta ja kaikkea muutakin.

Seuraavana päivänä kivut hellitti mut illasta sama juttu. Yöllä meinasin pyörtyä monta kertaa, istuin keittiön lattialla ja ulisin kivusta. Kivut hellittivät viimein kun pönttöön tipahti jotain jonka luulen olleen alkio/sikiö. Tai se mitä hänestä siinä vaiheessa vielä oli jäljellä.

Nyt kivut on melkein poissa, vuotoa on edelleen vessassa käydessä, ihan kuin olisi kk mut siteeseen ei juurikaan tule vuotoa, vaan vuoto tulee vessassa käydessä. Rintoja ei ole enää aristanut liki viikkoon, etova olo aamuisin on muisto vaan, paino on vähän laskenut, samoin turvotus ja muutenkin tunteiden vuoristorata on taantunut.

Suurempi huoli mulla on miehestä. Tiedän että hän herkkänä ihmisenä on palasina tämän km takia. Tämä lapsi oli hartaudella toivottu, sillä tähän ikään ja näihin muihin sairauksiin verrattuna spontaani raskaaksitulo on aina pieni ihme.

Niin, palatakseni siihen kysymykseen että olenko helpottunut vai surullinen. Jotenkin takaraivossa kummitteli positiivisten r-testien jälkeen jokin, en osaa sanoa, aavistus et näinköhän kaikki menis hyvin ja oisin raskaana. Onnea ja iloa kesti itelläni sen viitisen päivää, pari päivää ennen neuvolakäyntiä oli omituinen olo psyykkisesti, liekö jotain intuitiota jo silloin ettei pikkuinen enää ollut kehittyvä ja hengissä, mene ja tiedä näin jälkeenpäin. Mietin myös niitä niin vähäisiä raskausoireita mitä mulla kerkes olla viikon verran, ja sitte ne vähäisetkin jäivät pois. No siinä vaiheessa parin päivän sisään alkoikin tää vuoto.

Helpottunut olo ehkä siksi että näin varhaisessa vaiheessa tuli keskenmeno, helpottunut ettemme kerenneet nähdä sydänääniä ollenkaan, helpottunut olo että toisaalta kehoni osaa hoitaa itse vaikeat tilanteet. En usko että tarvitsen km takia mitään lääkkeellisiä taikka koneellisia apuja.

Keho kyllä selviää tästä, ja toivon ajan mukaan myös mieleni selviävän. Onhan tää sellaista mitä ei kenenkään toivo joutuvan läpi käymään.
 
Meillä todettiin tänään keskeytynyt keskenmeno. Keskenmeno on tapahtunut noin rv7, nyt raskausviikkoja olisi ollut 11+5. Olo on tosi surkea. Sanottiin, ettei sairaslomaa saisi kuin keskiviikon ja torstain lääkkeellisen tyhjennyksen puolesta. Keskiviikkona otan lääkkeet kotona. Ihanko totta mun pitäisi olla sitten henkisesti valmis töihin? Ahdistaa ihan kauheesti ja on niin paha olo. En ole edes tästä tiedosta toipunut kun murehdin jo miten olisin hyvä asiakaspalvelutyöhön kun pari päivää kuluu.
 
Takaisin
Top