Pahoittelut muillekin ikävistä kokemuksista
Ymmärrän toisaalta ammattilaistenkin turhautumisen, kun eihän aikaiselle keskenmenolle voi tehdä yhtään mitään. Sitä turhautumista ei kuitenkaan pitäisi vahingossakaan purkaa potilaaseen, sen verran ammattitaitoa pitäisi olla.
Mielestäni ne ovat kuitenkin niitä hetkiä kun lääkärin ammattitaito myös muilta osin kuin sellaisen konkreettisen "parantamisen" ja lääkitsemisen osalta punnitaan. Pitää myös osata olla ihminen - kuunnella ja yrittää ymmärtää kanssaihmistä, jolla on hätä. Vaikka itse keskenmenoa ei voisi estää tai parantaa, potilaan oloa voi parantaa ja potilasta voi auttaa ja tukea selviämään ja selvittämään tilanteen.
Lääkäreillä taitaa olla ohjeita kuinka tulisi toimia - tyyliin normaalitilanteessa kaavinnan jälkeen kaavintapäivä ja seuraava sairaslomaa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että ne ohjeet saisi heivata romukuoppaan, koska se on täysin tapauskohtaista. Ihmiset ovat erilaisia. Keskenmenot ovat erilaisia. Tilanteet ovat erilaisia. Samallekin henkilölle eri keskenmenot ovat erilaisia. Yksi tekee työtä jota voi hyvin tehdä keskenmenosta huolimatta, toinen työtä johon ei kykene.
Esimerkiksi toisen keskenmenon jälkeen halusin töihin mahdollisimman pian. Sillä hetkellä työnkuvani oli hyvin itsenäinen, työskentelin itsekseni omaan tahtiin. Työ vaati keskittymistä ja vei ajatukseni pois keskenmenosta. Minua todella harmitti, että kaavinta sattui sellaiseen aikaan että jouduin olemaan useamman päivän poissa töistä (olisi nimittäin pitänyt lähteä reissuun kaavintapäivänä). En yhtään halunnut istua kotona märehtimässä asiaa. Turhautti. Olo parani heti kun pääsin töihin. Työ oli fyysisesti sen verran raskasta, että lääkäri päätti kirjoittaa kaiken varalta pidemmän sairasloman. Rupesin kuitenkin heti sopimaan työnantajani kanssa siitä, miten pääsisin mahdollisimman nopeasti jatkamaan töitä. Lääkäri sanoikin, että vaikka hän kirjoitti pidemmän loman voin palata töihin jo aiemmin, jos siltä tuntuu. Niin tein.
Viimeisen keskenmenon jälkeen olo puolestaan oli sellainen, että nyt on takki tyhjä. Sillä hetkellä jouduin työtehtävässäni olemaan läsnä toisille ihmisille ja auttamaan heitä. Tuntui, etten jaksanut ja pystynyt. En halunnut kuin luvan käpertyä vähäksi aikaa omaan kuoreeni, keskittyä itseeni, mieheeni ja perheeseen. Tuntui, etten olisi jaksanut niitä odotuksia ja vaatimuksia, joita minuun töissä kohdistuu. En jaksanut kohdata toisia ihmisiä. Onneksi sattui lääkäri joka kirjoitti suoraan loppuviikon lomaa, vaikka työni oli silloin ns. kevyttä. Ja seuraavaksi viikoksi olin muutenkin jo kauan sitten ottanut vapaata, kun piti käydä tervehtimässä kaukana asuvia vanhempiani. Se kaksi viikkoa ilman töitä läheisten ympäröimänä oli silloin paras mahdollinen lääke, en millään olisi kyennyt tekemään työtäni kunnolla.
