Keskenmeno ja tunteet
- Ketjun aloittaja Johkuliini
- Aloituspäivämäärä
Mä olen kanssa kirjoitellut hetken helmikuisissa.
Sitten olin melkein pari kuukautta maaliskuisissa.
Ja tämän jälkeen vielä 1,5 kk kesäkuisissa.
Nyt jo vähän ahdistaa tuo tuleva helmi-maaliskuu. Etenkin kun ei olla ihan varmoja, jatketaanko edes nyt heti yrittämistä, vai pidetäänkö pieni tauko tutkimusten yli. En ole ihan varma kumpi on parempi vaihtoehto. Ollaan puhuttu tarvitaanko pientä hengähdystaukoa näistä keskenmenoista ja niiden pelosta, mutta toisaalta jotenkin se tauko yrityksestä taas jättää sellaisen tyhjyyden ja periksi antamisen fiiliksen, mikä oikeastaan tuntuu vielä pahemmalta kuin ajatus puskea läpi taas yhdestä keskenmenosta.
Yrityksessä on sentään toivoa.
"Mukavaahan" tässä vielä on se, että työkaverilla on la maaliskuussa. Ja se on toki vahinkoraskaus. Ja veljen perheeseen on tulossa toinen lapsi huhtikuussa. Olisi ollut niin kivaa kun olisi ollut samanikäiset serkukset.
Sitten olin melkein pari kuukautta maaliskuisissa.
Ja tämän jälkeen vielä 1,5 kk kesäkuisissa.
Nyt jo vähän ahdistaa tuo tuleva helmi-maaliskuu. Etenkin kun ei olla ihan varmoja, jatketaanko edes nyt heti yrittämistä, vai pidetäänkö pieni tauko tutkimusten yli. En ole ihan varma kumpi on parempi vaihtoehto. Ollaan puhuttu tarvitaanko pientä hengähdystaukoa näistä keskenmenoista ja niiden pelosta, mutta toisaalta jotenkin se tauko yrityksestä taas jättää sellaisen tyhjyyden ja periksi antamisen fiiliksen, mikä oikeastaan tuntuu vielä pahemmalta kuin ajatus puskea läpi taas yhdestä keskenmenosta.
Yrityksessä on sentään toivoa.
"Mukavaahan" tässä vielä on se, että työkaverilla on la maaliskuussa. Ja se on toki vahinkoraskaus. Ja veljen perheeseen on tulossa toinen lapsi huhtikuussa. Olisi ollut niin kivaa kun olisi ollut samanikäiset serkukset.
Tämän ketjun nimi on "keskenmeno ja tunteet". Eli enkö saa tuntea minkäänlaisia tunteita keskenmenon takia? Nimenomaan odotin päivää jolloin km laskettuaika on, niin voin vihdoin käsitellä asian loppuun. Vai tunteetko pitää heittää syrjään? Kiitos ja hei.
maaliskuu2016
Piirimestaruustason postaaja
Eiköhän sitä saa surra myös keskenmenoa, vaikka uusi raskaus on jo pitkällä. Menetetty lapsi sekin on ja aina muistuttamassa jos ei mielessä niin neuvolakortissa raskauksien määränä.
Kenenkään tunteita ei pidä aliarvioida. Toivottavasti sallahaa saat vielä uuden mahdollisuuden raskauteen ja pääset yli katkeruudesta. Minä sain ja pääsin yli, vaikka siinä keskenmenon katkeruudesta menetin silloin odottavan ystäväni, itsekästä.. kyllä.
Hyvää joulunodotusta.
Kenenkään tunteita ei pidä aliarvioida. Toivottavasti sallahaa saat vielä uuden mahdollisuuden raskauteen ja pääset yli katkeruudesta. Minä sain ja pääsin yli, vaikka siinä keskenmenon katkeruudesta menetin silloin odottavan ystäväni, itsekästä.. kyllä.
Hyvää joulunodotusta.
Muikkunen_
Puuhakas puhuja
Olipa "kivasti" sanottu sallahaa.
Tottakai sitä keskenmenoa suree ja miettii, vaikka uusi vauva potkisi mahassa. Ja tämä ketju on sitä varten, että täällä saa niistä tunteistaan kertoa. Ei muiden uusi raskaus ole sinulta pois. Toki saat myös tuntea mitä haluat, mutta ei tarvitse olla muille ilkeä. Allekirjoituksesi mukaan teilläkin loppuen lopuksi kohtuu lyhyt aika yritystä takana ja "vain" yksi keskenmeno. Pitäisikö useita keskenmenoja tai vaikka kohtukuoleman kokeneiden tulla sanomaan ettet saisi kokea surua, koska et ole kokenut samaa kuin he?
Itselläkin kohdunulkoinen takana ja vaikka nyt uusi vauva mahassa hyvillä viikoilla, niin kyllä sitä kohdunulkoista on tullut enemmän ja vähemmän mietittyä sekä surtua. Erityisesti silloin kuin plussasin tästä, laskettuaika olisi ollut kutakuinkin samoina päivinä. En nää kyllä ninnin pohdinnoissa mitään mistä pitäisi herneitä nenään vetää.
Tottakai sitä keskenmenoa suree ja miettii, vaikka uusi vauva potkisi mahassa. Ja tämä ketju on sitä varten, että täällä saa niistä tunteistaan kertoa. Ei muiden uusi raskaus ole sinulta pois. Toki saat myös tuntea mitä haluat, mutta ei tarvitse olla muille ilkeä. Allekirjoituksesi mukaan teilläkin loppuen lopuksi kohtuu lyhyt aika yritystä takana ja "vain" yksi keskenmeno. Pitäisikö useita keskenmenoja tai vaikka kohtukuoleman kokeneiden tulla sanomaan ettet saisi kokea surua, koska et ole kokenut samaa kuin he?
Itselläkin kohdunulkoinen takana ja vaikka nyt uusi vauva mahassa hyvillä viikoilla, niin kyllä sitä kohdunulkoista on tullut enemmän ja vähemmän mietittyä sekä surtua. Erityisesti silloin kuin plussasin tästä, laskettuaika olisi ollut kutakuinkin samoina päivinä. En nää kyllä ninnin pohdinnoissa mitään mistä pitäisi herneitä nenään vetää.
Joo ymmärrän kyllä itekkin että eilen menin iltaväsymyksissäni paskan päivän jälkeen asiattomuuksiin. Jos nyt jätetään tää vaan tähän, kaikilla on oikeus omiin tunteisiin, surun kokeminen on yksilöllistä jne jne. Tiedän itekkin että oon muuttunut tän syksyn aikana helvetin katkeraksi, kyyniseksi ja itsekkääksi ihmiseksi. Noh, ei tarvitse pelätä että tulen tänne enää mieliänne pahoittamaan, parempi varmaan pysyä poissa.
Jättihodari
Silmät suurina ihmettelijä
Muutamia viestejä sitten puhuttiin tuosta että pallomahoja tulee koko ajan vastaan. Mä tunnen lähinnä kateutta ja katkeruutta ym. lapsellista kaikkia raskaana olevia sekä pikkuvauvojen vanhempia kohtaan. "Noi ei varmasti osaa ees arvostaa mitä niillä on, miksi oi MIKSI nuo muka ansaitsevat vauvan enemmän kuin minä" jne.
Vielä enemmän ikäviä tunteita aiheuttaa abortin tehneet. Muutama päivä keskenmenouutisesta (kkm todettiin varhaisultrassa) tuli eräs tuttuni kertomaan (hieromaan naamaan) että hänkin on raskaana ja viikon päästä tekee abortin. Melko sosiaalisesti taidoton ja mieleni tekisi myös sanoa empatiakyvytön tapaus, totesi ihan kursailematta myös että samassa veneessä olen hänen kanssaan, vauvanalkumme kun kumpikin menetämme. Tämän uutisen myötä mieleen on palannut kaikki muutkin tuttavapiirini aborttiin päätyneet, ja olen välillä oikein itsesäälissä velloen kerrannut näitä... on vaan niin uskomattoman väärin ja epäreilua!
Tämän vuodatuksen lopuksi haluan vielä sanoa, että en ns. oikeasti ajattele näin. En todellakaan ole koskaan ajatellut näin ilkeästi kenestäkään tai tuominnut ketään näin. Se on varmaan ollut tässä kaikista inhottavinta, jokaisen katkeran ajatuksen jälkeen yritän paukuttaa päähäni "en ole tällainen ihminen, minä en ajattele kenestäkään noin".
Kenelläkään kokemuksia, milloin nämä vihaiset ja katkerat ajatukset alkavat hälvetä? Ja kuinka olette niitä itse hälventäneet tai kuinka olette suhtautuneet? "Toivottavasti" en ole yksin katkeruuteni kanssa. :/
Vielä enemmän ikäviä tunteita aiheuttaa abortin tehneet. Muutama päivä keskenmenouutisesta (kkm todettiin varhaisultrassa) tuli eräs tuttuni kertomaan (hieromaan naamaan) että hänkin on raskaana ja viikon päästä tekee abortin. Melko sosiaalisesti taidoton ja mieleni tekisi myös sanoa empatiakyvytön tapaus, totesi ihan kursailematta myös että samassa veneessä olen hänen kanssaan, vauvanalkumme kun kumpikin menetämme. Tämän uutisen myötä mieleen on palannut kaikki muutkin tuttavapiirini aborttiin päätyneet, ja olen välillä oikein itsesäälissä velloen kerrannut näitä... on vaan niin uskomattoman väärin ja epäreilua!
Tämän vuodatuksen lopuksi haluan vielä sanoa, että en ns. oikeasti ajattele näin. En todellakaan ole koskaan ajatellut näin ilkeästi kenestäkään tai tuominnut ketään näin. Se on varmaan ollut tässä kaikista inhottavinta, jokaisen katkeran ajatuksen jälkeen yritän paukuttaa päähäni "en ole tällainen ihminen, minä en ajattele kenestäkään noin".
Kenelläkään kokemuksia, milloin nämä vihaiset ja katkerat ajatukset alkavat hälvetä? Ja kuinka olette niitä itse hälventäneet tai kuinka olette suhtautuneet? "Toivottavasti" en ole yksin katkeruuteni kanssa. :/
Emmuliini
Näppärä viestien naputtelija
Kyllä muakin otti niin pannuun kun eka kkm tuli itsenäisyyspäivän viikolla ja katkera olin sen 3kk asiaa ei tosiaankaan helpottanu se et mun kaveri sai tosta vaan vauvan.
Kyllä se on normaalia käydä kaikki tunteet laidasta laitaan kun siinä pitää ittensä vetää takaisin tolpille ja kukaan ei voi sanoa hei et sää noin voi ajatella.Mua kakeroittaa vieläkin jollain asteikoilla et toka kkm ois ny helmikuussa 4v.
Mua helpotti meiän koira-vaavi ja aika.
Kyllä se on normaalia käydä kaikki tunteet laidasta laitaan kun siinä pitää ittensä vetää takaisin tolpille ja kukaan ei voi sanoa hei et sää noin voi ajatella.Mua kakeroittaa vieläkin jollain asteikoilla et toka kkm ois ny helmikuussa 4v.
Mua helpotti meiän koira-vaavi ja aika.
Anannaa
Vauhtiin päässyt keskustelija
Mun paras ystävä on raskaana. Hän plussas muutama viikko mun jälkeen viime kesän alussa. Sanoi silloin, ettei ehkä haluais koko lasta koska tulevan lapsen ja kaksospoikien ikäeroksi tulee vajaa 2 vuotta. Oman kkm:n jälkeen meijän välit jäähty. Mä olin katkera siitä etten mä saanu pitää kovasti toivomaani lasta, mutta hän sai pitää omansa vaikkei edes olisi ehkä halunnut. Yritin jossain vaiheessa olla onnellinen hänen puolestaan (pitkä ja kivinen tie heilläkin takana ja kaksospojat ovat hoitojen tulos), ei onnistunut 
Lähipiiristä tulee jatkuvasti vauvauutisia ja mä senkun katkeroidun lisää. Lapsellista, tiedän, mutten vaan voi sille mitään. En tiedä muuttuuko tilanne ennen kun saan oman lapsen syliin, jos ikinä edes saan. Laskettuun aikaan olis enää pari viikkoo jos kaikki olis menny hyvin. Ehkä sekin vielä lisää tätä tunnetta
Lähipiiristä tulee jatkuvasti vauvauutisia ja mä senkun katkeroidun lisää. Lapsellista, tiedän, mutten vaan voi sille mitään. En tiedä muuttuuko tilanne ennen kun saan oman lapsen syliin, jos ikinä edes saan. Laskettuun aikaan olis enää pari viikkoo jos kaikki olis menny hyvin. Ehkä sekin vielä lisää tätä tunnetta
ansaki
Näppärä viestien naputtelija
Keskenmennyt raskaus on kuitenkin raskaus siinä missä muutkin, mutta se vaan päättyy ennen aikojaan... Siellä oli ihmisen alku joka nyt on sitten poissa, joten ei ole ihme, että se pyörii mielessä ja tuottaa tunteita kaikille! Jokainen tuntee erilailla, toinen pääsee nopeammin yli asioista kuin toinen, kuitenkaan kenelläkään ei ole "raskaampaa" kuin toisella! En nyt tiedä teidän keskusteluja kun on vain tyhjiä kommentteja, mutta... Jaksamisia meille kaikille joka tämän olemme kokeneet!
Siellä oli ihmisen alku joka nyt on sitten poissa, joten ei ole ihme, että se pyörii mielessä ja tuottaa tunteita kaikille! Jokainen tuntee erilailla, toinen pääsee nopeammin yli asioista kuin toinen, kuitenkaan kenelläkään ei ole "raskaampaa" kuin toisella! En nyt tiedä teidän keskusteluja kun on vain tyhjiä kommentteja, mutta... Jaksamisia meille kaikille joka tämän olemme kokeneet!
Last edited by a moderator:
Johkuliini
Vauhtiin päässyt keskustelija
Itellä olis laskettuaika nyt 26.12. Kyllä mä asian muistan yhä usein, melkein joka päivä, mutta en ole enää katkera, en vihainen. Mielessäni ajatus, kaikelle on tarkoituksensa. Ja omassa tapauksessani oli enemmän kuin parempi kun luonto hoiti asian loppujen lopuksi sittenkin näin. Olen syksyllä sairastunut vakavasti ja nyt toipumassa. Maailmani on pyörähtänyt täydellisen kierroksen ympäriinsä ja olen erittäin onnellinen tuosta 3 vuotiaasta prinsessastani. Joskus toki ajatukset eksyy raskautumiseen, mutta lopulta olen onnellinen nyt juuri näin. En tiedä haluanko joskus vielä vauvan, mutta paineita siitä en ota.
Tsemppiä jokaiselle. Ja tunteethan on jokaisella yksilölliset ja jokaisen suru on yhtä suuri, jos näin voi sanoa.
Tsemppiä jokaiselle. Ja tunteethan on jokaisella yksilölliset ja jokaisen suru on yhtä suuri, jos näin voi sanoa.
ansaki
Näppärä viestien naputtelija
En tiedä, että joulun tuloko tässä nyt herkistää... Mutta jotenkin välillä tulee vaan niin ikävä sitä pientä joka oli, mutta ei jaksanut kyydissä pysyä... Nyt oltaisiin puolessa välissä raskautta... Turhaa jossittelua, mutta välillä se mieli vaan tekee tepposen ja tuo asian uudestaan esille! 
Mutta jotenkin välillä tulee vaan niin ikävä sitä pientä joka oli, mutta ei jaksanut kyydissä pysyä... Nyt oltaisiin puolessa välissä raskautta... Turhaa jossittelua, mutta välillä se mieli vaan tekee tepposen ja tuo asian uudestaan esille! Näitä tämän alueen keskusteluja kun lukee (myös lapsensa menettäneiden, mitä lukiessa ei voi välttyä kyyneliltä)..Kirjoitan "oman tarinan":
Nuorena keskeytys, aikuisiällä kovin toivottu ja suunniteltu raskaus & toinen ultra päättyi itkuun. Olin mielestäni tehnyt kaiken "hyvin" ja oikein, en tupakoinut/juonut, söin foolihappoa yms..
Miten lapsien menetys voi tuoda niin suuren tuskan, häpeän ja kateellisuuden tunteen, vaikka kyse taisi olla vasta rv 11-12. Luulo siitä, että raskaus on itsestään selvää ja menee kuin oppikirjoissa...Kohdun tyhjentäminenkin meni vaikeasti: kaksi kertaa sain tabletit ja lopulta kaavinta..eli 3 käyntiä sairaalalla. Se odotus...
Kun sitten lopulta ja melko pian uudelleen raskauduin olin hysteerinen. Kävimme yksityisillä ultrissa varmaan 6 kertaa, vaikka sairaalassa seurasivat parin viikon välein. Ravattiin vaikka mistä syistä sairaalalla..Joskin loppuraskaudesta sairaalan "pyynnöstä" ja lopulta jäinkin sinne "pakko"vuodelepoon. Lopulta kaikki päättyi hyvin. Sain kaksi tervettä tyttöä viereeni mieheni kanssa.
Kolme kertaa olen ollut raskaana, joka kerralla kyydissä kaksi elämänalkua ja lopulta sain nämä kaksi ihanuutta syliini, elämääni. Kolmas kerta toden sanoo, minun kohdallani.
Ei tämä ole raskas tarina, "en menettänyt lasta" missään vaiheessa, minulla ei ollut mitään "sylissä pidettävää", mutta mikään ei vie sitä tunnetta pois mikä keskenmenon kokeneella on. Äiti, joka odottaa lastaan, kantaa, rakastaa koko ajan enemmän - se mielikuva tulevasta. Se on ihan sama, tapahtuuko se rv 7, 13 vai 19. Tottakai se on fakta, että mitä pidemmällä ollaan, sitä realistisemmaksi kaikki muuttuu(myös se lapsi mahassa) ja aletaan jo ostamaan tavaroita. Jos taas ollaan aivan alkuraskaudessa niin luopuminen on helpompaa (jos on oikeasti aivan aivan alussa)...mutta, kukaan ei voi kieltää niitä tunteita, mitä äiti ja isä käy läpi!
Kun itselleni tuli keskenmeno ilman mitään oireita, kaiken piti olla hyvin, mutta pikku sydämmet eivät ultrass enää lyöneetkään..Olin kuin kaikkeni menettänyt vaikka tiesin, ettei näin ole. Koska ehdin jo pohtia tulevaa! Millaista on kun lapset syntyvät yms.Muistan aina oman mieheni, joka ei oikeastaan aluksi sanonut mitään keskenmenoon liittyen, vaan yritti olla "vahva" & lohduttaa minua. Eräänä iltana hän vain "murtui" ja alkoi itkemään. Se oli hänelle myös kova paikka. Se, mitä me pidimme itsestään selvyytenä ei ollutkaan itsestäänselvää. Ei emme saaneet lapsia silloin kun halusimme. Ei niitä tilata ja saada. Ne ovat lahja.
Nyt kuitenkin meillä on kaksi kaunista, tervettä ja rakasta lasta. Niiden tunteiden jälkeen (jotka ovat jonkun mielestä vähäpätöisen asian vuoksi), osaamme arvostaa joka sekuntia omien pientemme kanssa. Sitä samaa toivon kaikille keskenmenon läpikäynneille. Te olette oman perheen ansainneet :) Ei ole väärin tuntea tuskaa, epäröidä ja toivoa. Kaikella on tarkoituksensa. Toivon kaikkea hyvää teille keskenmenon läpikäynneille ja toivon, että teitäkin onni kohtaa.
Nuorena keskeytys, aikuisiällä kovin toivottu ja suunniteltu raskaus & toinen ultra päättyi itkuun. Olin mielestäni tehnyt kaiken "hyvin" ja oikein, en tupakoinut/juonut, söin foolihappoa yms..
Miten lapsien menetys voi tuoda niin suuren tuskan, häpeän ja kateellisuuden tunteen, vaikka kyse taisi olla vasta rv 11-12. Luulo siitä, että raskaus on itsestään selvää ja menee kuin oppikirjoissa...Kohdun tyhjentäminenkin meni vaikeasti: kaksi kertaa sain tabletit ja lopulta kaavinta..eli 3 käyntiä sairaalalla. Se odotus...
Kun sitten lopulta ja melko pian uudelleen raskauduin olin hysteerinen. Kävimme yksityisillä ultrissa varmaan 6 kertaa, vaikka sairaalassa seurasivat parin viikon välein. Ravattiin vaikka mistä syistä sairaalalla..Joskin loppuraskaudesta sairaalan "pyynnöstä" ja lopulta jäinkin sinne "pakko"vuodelepoon. Lopulta kaikki päättyi hyvin. Sain kaksi tervettä tyttöä viereeni mieheni kanssa.
Kolme kertaa olen ollut raskaana, joka kerralla kyydissä kaksi elämänalkua ja lopulta sain nämä kaksi ihanuutta syliini, elämääni. Kolmas kerta toden sanoo, minun kohdallani.
Ei tämä ole raskas tarina, "en menettänyt lasta" missään vaiheessa, minulla ei ollut mitään "sylissä pidettävää", mutta mikään ei vie sitä tunnetta pois mikä keskenmenon kokeneella on. Äiti, joka odottaa lastaan, kantaa, rakastaa koko ajan enemmän - se mielikuva tulevasta. Se on ihan sama, tapahtuuko se rv 7, 13 vai 19. Tottakai se on fakta, että mitä pidemmällä ollaan, sitä realistisemmaksi kaikki muuttuu(myös se lapsi mahassa) ja aletaan jo ostamaan tavaroita. Jos taas ollaan aivan alkuraskaudessa niin luopuminen on helpompaa (jos on oikeasti aivan aivan alussa)...mutta, kukaan ei voi kieltää niitä tunteita, mitä äiti ja isä käy läpi!
Kun itselleni tuli keskenmeno ilman mitään oireita, kaiken piti olla hyvin, mutta pikku sydämmet eivät ultrass enää lyöneetkään..Olin kuin kaikkeni menettänyt vaikka tiesin, ettei näin ole. Koska ehdin jo pohtia tulevaa! Millaista on kun lapset syntyvät yms.Muistan aina oman mieheni, joka ei oikeastaan aluksi sanonut mitään keskenmenoon liittyen, vaan yritti olla "vahva" & lohduttaa minua. Eräänä iltana hän vain "murtui" ja alkoi itkemään. Se oli hänelle myös kova paikka. Se, mitä me pidimme itsestään selvyytenä ei ollutkaan itsestäänselvää. Ei emme saaneet lapsia silloin kun halusimme. Ei niitä tilata ja saada. Ne ovat lahja.
Nyt kuitenkin meillä on kaksi kaunista, tervettä ja rakasta lasta. Niiden tunteiden jälkeen (jotka ovat jonkun mielestä vähäpätöisen asian vuoksi), osaamme arvostaa joka sekuntia omien pientemme kanssa. Sitä samaa toivon kaikille keskenmenon läpikäynneille. Te olette oman perheen ansainneet :) Ei ole väärin tuntea tuskaa, epäröidä ja toivoa. Kaikella on tarkoituksensa. Toivon kaikkea hyvää teille keskenmenon läpikäynneille ja toivon, että teitäkin onni kohtaa.
Muokattu viimeksi:
Onkohan kellään toisella kokemusta tällaisesta "hassusta" oireesta keskenmenon jälkeen?
Kolmannessa keskenmenossani hormonitasot olivat paljon korkeammat kuin muissa, ja raskaus lopetettiin kaavinnalla. Pian kaavinnan jälkeen sain mieheltäni lahjaksi pienen pehmolelu-pupun, ja jostain kumman syystä joka kerta kun katsoin sen pehmolelun naamaa tunsin samanlaisen "rakkauden aallon" kuin silloin kun umpirakastuneena katsoo rakastamansa ihmisen kasvoja. Se oli aika hämmentävää, mutta toisaalta myös aika lohduttavaa :) Se voimakas tunne hävisi jonkin ajan kuluttua (vaikka se edelleen onkin meillä poikkeuksellisen tärkeä pieni pehmolelu :) ), ja mietinkin mikä oli raskaushormonien osuus tässä.
Onkohan kukaan muu kokenut keskenmenon yhteydessä mitään vastaavaa? Toinen selitykseni on, että ko pehmolelu muistuttaa hyvin paljon sitä lempparipehmoa joka mulla oli kun olin pieni, mutta jotenkin en kuitenkaan usko että siihenkään olisi ilman niitä hormoneita yhtäkkiä liittynyt niin vahvoja tunteita :D
Kolmannessa keskenmenossani hormonitasot olivat paljon korkeammat kuin muissa, ja raskaus lopetettiin kaavinnalla. Pian kaavinnan jälkeen sain mieheltäni lahjaksi pienen pehmolelu-pupun, ja jostain kumman syystä joka kerta kun katsoin sen pehmolelun naamaa tunsin samanlaisen "rakkauden aallon" kuin silloin kun umpirakastuneena katsoo rakastamansa ihmisen kasvoja. Se oli aika hämmentävää, mutta toisaalta myös aika lohduttavaa :) Se voimakas tunne hävisi jonkin ajan kuluttua (vaikka se edelleen onkin meillä poikkeuksellisen tärkeä pieni pehmolelu :) ), ja mietinkin mikä oli raskaushormonien osuus tässä.
Onkohan kukaan muu kokenut keskenmenon yhteydessä mitään vastaavaa? Toinen selitykseni on, että ko pehmolelu muistuttaa hyvin paljon sitä lempparipehmoa joka mulla oli kun olin pieni, mutta jotenkin en kuitenkaan usko että siihenkään olisi ilman niitä hormoneita yhtäkkiä liittynyt niin vahvoja tunteita :D
Täällä on näköjään ollut hetken hiljaista. Itsellä todettiin keskeytynyt KM eilen. Perjantaina vuorossa lääkkeillä tyhjennys, silloin olisi viikkoja 13+0. On kyllä katkera ja tyhjä olo, kun ajatteli että sitten kun se 12 on täynnä niin ollaan turvallisilla vesillä. Vaan eipä oltukaan. Ensi yrityksellä mennään varmaan hetipian ultraan yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Enkä luota neuvolantätiin joka sanoo että tottakai siellä on vauva, ei ne raskaustestit muuten vaan plussaa näytä. Yli 3 kk ollut raskaana ja sitten ei vaan ollakaan.
Ei osaa oikein mitään muutakaan sanoa...