Keskenmeno ja tunteet

tiiamariia sanoi:
Täällä on näköjään ollut hetken hiljaista. Itsellä todettiin keskeytynyt KM eilen. Perjantaina vuorossa lääkkeillä tyhjennys, silloin olisi viikkoja 13+0. On kyllä katkera ja tyhjä olo, kun ajatteli että sitten kun se 12 on täynnä niin ollaan turvallisilla vesillä. Vaan eipä oltukaan. Ensi yrityksellä mennään varmaan hetipian ultraan yksityiselle, maksoi mitä maksoi. Enkä luota neuvolantätiin joka sanoo että tottakai siellä on vauva, ei ne raskaustestit muuten vaan plussaa näytä. Yli 3 kk ollut raskaana ja sitten ei vaan ollakaan.
Click to expand...
Hei Tiiamariaa <3 Olen pahoillani menetyksestäsi. Samana päivänä tuli täällä spontaani keskenmeno. Tänään löysin tämän ketjun. Viikkoja olisi ollut 8+4. Tiistaina ehdin käydä alkuraskauden ultrassa, jossa sydän sykki <3 Mitään syytä vuodolle ei ultrassa näkynyt vaan kaikki oli "hyvin". Ainoa erikoisuus oli että viikot mitatessa näyttivät 6+2 mistä en edes älynnyt olla huolissani. Minulle kun ehti tulla vain yhdet kk synnytyksen jälkeen, joten kp ei tietoakaan. Ma tuli pyyhkäisyverta, ti ultratessakin rusehtavaa ja ti-iltana pientä verta. Ke alkoi verestyä enemmän ja ke-to supistusmaiset poltot/menkkakivut ja isot vuodot hyytymineen päivineen. Eilen päivystyksessä ja diagnoosina uhkaava keskenmeno. Ultraan tai jälkitarkastukseen ei mitään lähetettä.
Illalla pörräsin koneella ja olin varaamassa n 250€ arvoista ultraa tälle päivälle, jos kävisi kuitenkin tarkistamassa tilanteen. Onneksi en ehtinyt varata, kun tuli wc reissulla täysin selväksi,että tässä tämä nyt oli. Toivon mukaan tyhjenee kaikki nyt itsekseen.
Itse ehti tästä yllätyksestä nauttia vain kolmen viikon ajan, sekavin tuntein otettiin tieto vastaan kun napsahti noin nopeasti ja mietitty miten jaksetaan kahden vauvan kanssa yms yms ja oikeastaan vasta viime viikko ehdittiin fiilistellä enempi. Ja pam, sitten näin. Tavallaan oli koko ajan huoli ja tunne että onko kaikki hyvin, varasin tuon ar ultrankin ekaa kertaa viikkoa aiemmin, ja miten absurdia, että päivää ennen sitten alkoi tuo vuoto.
Minua lohduttaa tämä prinsessa täällä joka ollaan jo saatu, km en osannut edes kuitenkaan ajatella jotenkin konkreettisesti, että näin se ilo vaan voi loppua kuin seinään.
Sisarus saa tulla kyllä heti kun on tullakseen, kunhan kroppa palautuu, mutta varmaa on, että seuraavassa mahdollisessa raskaudessa pelko on satavarmasti nyt sitten persiissä aivan eri tavoin kuin koskaan aiemmin. Toivon kuitenkin pikaista tärppiä..
Ja on se ihmisen mieli jännä. Vaikka heti neuvolan ajanvarauksessa ihana nainen sanoi (kun soitin tuosta vuodon alkamisesta ma) että itseään ei sitten kannata syyttää, vaikka niin huonosti kävisi että kesken menisi, niin johan sitä tänään alkoi kelaamaan, että oliko sittenkin liikaa imettää esikoista (osittain) vielä raskaana ollessa, kävinkö salilla liikaa, join kahvia enemmän kuin esikoisen raskausaikaan jne jne... huoh. Vaikka uskon enempi siihen, että tällä kertaa oli huono tuuri, ja alkiossa jokin meni vikaan kun jäi kehittymisessä niin paljon jälkeen..
 
Kiitos lumileopardi ja tsemppiä myös sinne <3 näinhän se on, vaikka tulisi yllätyksenä raskaus niin on se kauhea pettymys kun meneekin kesken. :( itsell' oli tosiaan kyseessä ihka eka raskaus ikinä, joten huoli seuraavan onnistumisesta on kova. Tai että uskaltaako edes yrittää. Ja kun ei se keskenmenokaan sujunut itsekseen, vietin siis viime viikolla sitten loppuviikosta 2 päivää yliopistollisessa sairaalassa, jossa kärsin 2 päivää kunnes lopulta pääsin nukutukseen... tällä hetkellä päällimäisenä vain kehon kokema trauma -> miten ja koska voin edes harrastaa seksiä -> haluanko edes raskaaksi kun en halua ikinä enää tollaista kokea. :(
 
Olen näitä välillä aina lueskellut ja rohkenen kertomaan omasta kkm:stä. Eli joulukuussa tein positiivisen raskaustestin. Olimme miehen kanssa järkyttyneitä siitä, että olen raskaana. Ei sillä, ettei pikkuinen olisi toivottu vaan siksi, että yli 10 vuotta oltiin ilman ehkäisyä oltu eikä yhtään raskautta alulle ollut lähtenyt. Tammikuussa kävin ultrassa, silloin viikkoja 6+3. Kohdussa oli kaksi alkiota, joista toisella vain syke. Eli toinen ilmeisesti ollut tuulimuna tai muuten kehitys oli lakannut. Mutta toisen syke vahva ja kaikki näytti olevan hyvin. Olimme onnesta sekaisin ja suunniteltiin tulevaa. Ensimmäisessä neuvolassakin kävin, varailtiin aikoja ultraan yms. Tammikuun lopussa oli jonkin verran kummallista paineen tunnetta alavatsalla ja välillä todella runsasta valkovuotoa. Näistä kävin lääkärin juttusilla, mutta mitään erikoista ei selvinnyt. Helmikuun 4. Valkovuoto lisääntyi ja se oli hivenen punertavaa/ verta oli mukana. Soitin neuvolaan ja pyysivät käymään. Sydänääniä yritettiin kuunnella, mutta ei kuulunut mitään. Neuvolasta yritettiin rauhoitella ja neuvottiin odottelemaan mitä tapahtuu. Varasin samantien yksityiselle ultraan ajan, jossa todettiin eloton sikiö. Ilmeisesti oli menehtynyt jo n. 3 viikkoa aikaisemmin eli aika pian edellisen ultran jälkeen. Sain lähetteen sairaalaan jonne pääsinkin jo seuraavana päivänä. Sain lääkkeen joka kypsyttää kohdunsuuta ja kotiin mukaan emättimeen laitettavat tabletit. Tyhjennys oli todella raju. Olin tosi kipeä ja vuoto oli hurjan runsasta parin päivän ajan. Käytännössä istuin aikalailla vessassa kokoajan. Tästä tyhjennyksestä on aikaa n. 8 viikkoa ja vuodan edelleen. 8 viikon aikana olen syönyt 2 antibiootti kuuria kohtu tulehdukseen ja eilen kävin sairaalassa, jossa yrittivät imulla tyhjentää kohtua. Suurimman osan raskausmateriaalista saivatkin pois, mutta ei kaikkea. Nyt supistelee kovasti ja vuotoakin on reilusti. Aivan kuten 8 aikaisempaakin viikkoa...mikäli vuotoa on viikon päästä vielä, yritetään uudelleen imulla tyhjentää. Nämä fyysiset jutut sitä kyllä kestää ja sietää, mutta henkisesti alan olla jo loppu... helpottaakohan tämä koskaan ja uskaltaakohan enää uutta raskautta yrittääkkään?
 
Tunteet menee kyllä ihan laidasta laitaan. Olen välillä vihainen itselleni tai koko maailmalle! Ihmisten lohduttelu lähinnä ärsyttää. Ihme etten vielä ole ketään suututtanut vaan olen itseni vielä ainakin hillinnyt. Tuntuu etten haluais ihmisten ilmoille mennä ollenkaan
 
Mulla varhanen km tammikuussa. Niin kyllä minä oon kyllä niin vihanen ollut kokoaja, et miksi.. Mut jospa meille se kakkonen suotaisiin niin pääsisi taas tuntea sen ilon mikä oli enne km toteamista, koska kakkonen ollut suunnitelmis jo kauan!.. Oon vaan niin vihanen, koska tiedän muutaman äidin joka vähät välittää lapsistaan niin ne sikiää kyllä.. Mut sitte niille jotka oikeesti haluaa ja välittää, rakastaa lapsiaa ylikaiken ni tehää näin sit meille.. Oon ehk vähän taikauskonen, että kai täs joku voima on ollut joka näin halusi.. Ihankuin meillä ei muutenkaa ois ollu vaikeeta ulkoisten tekijöiden takia.
 
Samoja tunteita täälläkin, vihainen itselle ja välillä kaikelle ja kaikille. Eniten aiheuttaa ihmisten lohduttelut "kyllä teitä vielä onnistaa", "pitää vaan jatkaa yrittämistä", "keskenmeno on ihan normaalia", hyvää he vaan tarkottaa mutta ei ne oloa helpota yhtään ja tietenkin kaiken tuon tietää jo itsekkin. Itsekkin miettii monesti että jotkut ihmiset saa lapsen eivätkä välitä ja huolehdi, mutta sitten ketä olisi huolehtivat ja rakastavat eivät saa. Enkä haluaisi kuunnella ystävien valitusta kuinka on niiin huono olo ja väsynyt kun on raskaana, että olisin onnellinen kun ei tarvitse tuntea näin, mitä siihen vastaat ilman että loukkaat . Parempi olla hiljaa ja niellä kyyneleet. Itse ajattelee vaan että antaisi päänsä jos voisi olla pahoinvoiva ja mitä vaan jos saisi olla raskaana ja kaikki päättyisi hyvin.

Meille tuli keskenmeno rv8+0 marraskuussa -15, tyhjentyi itsestään. Ensimmäistä toivotaan tulevaksi. Tammikuussa -16 oli kohtutulehdus joka ei ekalla lääkityksellä hoitunut, sen jälkeen ollut sit kaikkea pientä ja vihlontaa edelleen. Viimeset menkat 14.2 ja nyt kp43/30 menossa ilman plussaa tai menkkoja. Keskenmeno kun tuli ei yhtään helpottanut että kun menin lääkäriin minua hoitava lääkäri oli raskaana oleva ja hän on sattunu joka kerta lääkäriksi kun olen joutunut käymään ja se on jotenkin, ei tekisi yhtään mieli mennä mutta pakko on ollut mennä.
Ehkä tää vielä kääntyy hyväksi ja alkaa taas löytää elämästä positiivisia asioita, toivon todella.
 
Joo, ite en halua nähdä kaveria joka ois samoilla viikoilla kuin ite olisin ollut. Ja kun tiedän, että tää oli sille taas kilparaskaus miun kaa. Kirjoittelin tost tarkemmin potuttaa järppii threadiin. Mut mietin, että miks mie en voinu ja sit tollaset kilpakateustyypit onnaa.. Jotain niin käsittämätöntä. Vihaan tätä epäreiluutta. Senpä opin, vasta tokal kertaa tosin, etten yrityksestä mainitse koko ihmiselle puolikkaallakaa sanalla. Ei oo sellainen kaveri jolle vois kertoa iloista, kun sit tulee sanoo "nii miekkii koska sieki!"
 
Kyllä on tuttuja kaikki vihan, katkeruuden ja kateuden tunteet. En ite pystynyt käydä netissä lukemassa mitään palstojakaan, kun nekin ärsytti. Ja just kaikki lohduttelut oli rasittavia ja "kolmas kerta toden sanoo" -tyyppiset kommentit.. No, jos se kolmas kerta olisi totuuden kertonut, niin ei olisi nyt tuota vajaan vuoden ikäistä kuudennen raskauden tuomaa pientä. Itsellä joka kerta auttoi keskenmenosta eteenpäin uusi mahdollisuus ja raskaus, vaikka se pelottikin!
 
Se se varmaan ainoa helpotus on, uusi mahdollisuus. Kun itse vaan saisi mahdollisuuden edes yrittää, se tässä kaikista vaikeinta onkin kun ei edes pääse eteenpäin että voisi jatkaa elämää. :(
 
Joo täällä kans ärsyttää kommentit "sitte uutta yritystä vaan" ja just se et kaverit jotka ei oo ees toivoneet lasta niin raskautuu ja kaikki menee hyvin ja ite oli toivonu nii paljon ja sitte käy näin... sitte yrittää vaa pitää urheeta naamaa ja olla ilone muiden puolesta koska joidenki mielestä tämmöne 3 ekan kk aikana tuleva keskenmeno on iha pikkujuttu.
 
Iha samaa mieltä. Ärsyttää sinällään esittää pokerilla rohkeaa ja selvinnyttä, kun pahalta tuntuu vieläkin, mut sit ärsyttää myös ne tosi "tsemppaavat" ja säälivät kommentit. Ei kukaan joka ei ole kokenut samaa niin ei voi tietää miltä tää tuntuu ja eikä se myöskään hirveemmi osaa valita sanojaan niin ettei vääntäis veistä haavassa. Vaikka ei pahaa tarkoittaiskaan. Parempi kun ite on hiljaa ja muutkin :/
 
Mullekin sanottiin että "hyvä, kun meni tässä vaiheessa kesken eikä myöhemmin". Joo kyllä tavallaan joo, mutta suru on yhtä iso olipa se mihin aikaa vaa menny kesken vaikka vaikeampiha mm. Kohtukuolema on käydä läpi sillee, mut vähättelemättä varhasia km:ja.
 
Joo piti lisätä vielä toi että myöskin ne yli menevät empatiat ei oo kivoja... yhden ihmisen olen kohdannut joka otti mut vastaan aivan samalla tavalla kuin mut otettiin muutama vuosi sitten kun poikaystävä menehtyi tapaturmaisesti. Mutta ehkä pitäis olla vähän ymmärtäväisempi ihmisiä kohtaan (tai sitten ei :D ) kun vaikea niiden on tietää aina miten pitäis reagoida.. Mutta just noi "hei uutta putkeen vaa" tai liika on aina liikaa ni harmittaa. SIks oonki melkolailla kotiin linnottautunu, molempien vanhemmat on nyt jo tullu nähtyä kun ne on tänne meille halunu tulla, mutta muuten oon aika hyvin vältelly ihmisiä jotka raskaudesta on tiennyt.
 
Ite oon ignoorannut kaikki kommentit ja vaihtanut puheenaihetta välittömästi. Ei tee mieli kenenkään kaa itkee asiaa vaik itkettäiskin. Kun ei kukaan voi tietää joka ei oo kokenut samaa kuten sanoinkin aiemmi. Ignooraaminen on se millä oon itse selvinnyt. Miun taas piti päästä kotoo pois. Muuten oisin varmaa miettinyt asiaa 24/7. Sit toive uudesta mahdollisuudesta on yks mikä auttoi pääsemään pahimman yli, että pystyn puhumaan jollain tasolla km:sta, ainakin näin netissä ja joillekin kamuille kännyllä ilmoitin, että eivät kehittele omia teorioita.
 
En muista oonko tänne joskus kirjottanut, mutta ikävin kommentti on ollut että "eikö sulla niitä lapsia tarpeeksi oo töissä (päiväkodissa)" :/
 
Aivan p**ka kommentti! :( Huhhah Hei... Ei kyl oo järkeä ollut ton sanojalla! :/ Joo, se kun onkin sama, oma on yhtäkuin miljoona vierasta :shifty:
 
Kauhea kommentti anneliina!!! Mulla kans toi ignooraus on auttanu jonku verran ja sitte oon iha sanonu etten halua puhua aiheesta. Ja nyt oon jo kohdannu mun raskaana olevat kaveritkin, eli eteenpäin mennään, hitaasti mutta varmasti :)
 
Takaisin
Top