Miten te muut olette kokeneet keskenmenon käsittelyn omassa mielessä? Välillä ajattelen että tuntuu tyhmältä surra pientä alkiota joka on ekan kolmanneksen aikana menehtynyt mutta enimmäkseen koen että se oli lapsi joka menehtyi. Oma pieni lapsi joka ei vain ehtinyt kasvaa ja syntyä. Itse näitä asioita olen työkseni pyöritellyt paljon, en ole hoitoalalla mutta työni sivuaa läheltä hoitajien ja lääkäreiden työtä joten aiheeseen on joutunut paljon perehtymään. Raskausaikana oma työ tuntui joskus käyvän enemmän tunteisiin kun työssä tuli vastaan kaikkea liittyen aborttiin, keskenmenoon, kohtukuolemaan, lapsen sairauksiin tms.
Tää ajatus nyt vain tuli mieleen kun tuossa edellä tuli puheeksi että jos asia jää käsittelemättä niin ahdistus voi iskeä myöhemmin. Itse en ole osannut oikein käsitellä keskenmenoa kuin ohimennen miehen kanssa puhumalla mutta toiselle kun se lapsi ei samalla tavoin ole kovin konkreettinen asia ehtinyt olla kun raskaus ei vielä niin pitkällä ollut. Oma mieli on alakuloinen ja mikään ei jaksa innostaa mutta ulospäin näytän ettei tässä mitään hätää, ihan jo lapsenkin takia. Sitten kun lapsi nukkuu niin ajatukset palaa taas menetettyyn lapseen.
Tuntuu niin väärältä tää kaikki. Outoa kun vauvaa ei olekaan johon oli jo ehtinyt tottua ja suunitellut tulevaa.
Mulla kyllä ihan samoja ajatuksia. Oon kans miettiny että oonko jotenkin tyhmä, kun suren niin paljon pientä alkiota, jonka sydämen sykettäkään en ehtinyt näkemään. Mutta kuten sanoit, mun päässä se oli meijän pieni vauvanalku, joka ei saanu mahollisuutta syntyä meijän perheeseen. Mies ei koe sitä niin, sen ajatuksissa se ei vielä ollu meijän vauva. Välillä ärsyttäny, kun mies reagoi tähän niin eri tavalla, mutta toki se on tukena ollut. Täytys vaan muistaa et jokainen suree niin omalla tavallaan. Koska kyllä sekin tätä on surrut, mutta ei itkenyt räkä poskella kuten minä. Mutta puhu, puhu ja puhu! Mua se on ainakin auttanu. Ei niin väliksi kelle/keille puhut, mutta se varmasti auttas suakin käsittelemään tätä.
