Heipat ja kiitokset vielä teille ihanista viesteistä. Mulla koko ajan katkeileva nettiyhteys täällä, mut koitan lyhyesti infoilla.
Ilokseni olen yhtenä kappaleena, mutta edelleen sairaalassa. Yksi hyvä yö takana, sain nukuttuakin eikä supistanut. Kaksi edellistä yötä pelottavia: supistuksia ja painontunnetta alapäähän ja ristiselkään ja maksimilääkityksillä saatiin vasta ne lopetettua. Painontunne oli eilenkin vielä voimakas, pelotti käydä pissallakin kun tuntuu, että jotain roikkuu siellä ja tulee ulos. Nyt on onneksi ihan vähäinen vaan se painontunne ja toivon, että jatkuu rauhallisena.
Kukaan ei onneksi ole enää yrittänyt kotiuttaa, sen verran pahoja nuo yöt ja supistusherkkyys. Saan hepariinipiikkejä veritulpan estämiseksi ja supistuksenestolääkettä ja olen täyslevossa edelleen, eli vaan vessassa saa käydä. Luultavasti huomenna selviää lisää, kun osaston arki käynnistyy ja vakituiset lääkärit palaavat töihin. Paljon varmaan riippuu siitä, onko kohdunkaulan kanavassa aukeaminen edistynyt lisää. Jotenkin pahoin pelkään, että jotain siellä on tapahtunut, sen verran paljon tässä muutaman päivän ajan on pakottanut ja supistanut. Voi olla, että joudun olemaan täällä loppuajan, tai sitten osan loppuajasta tai ehkä jopa sitten kotona mahdollisimman täydellisessä levossa, mutta tuskin ihan heti kotiin pääsen. Joka tapauksessa olen siihen orientoitunut, että seuraavat 31 pv käytän täysin lapseni hyvinvoinnin eli sisälläni pysymisen edistämiseen. Tuon ajan jälkeen (vk 34) saa kuulemma syntyä eikä estellä, jos silloin yrittää.
Tikolle iso halaus ja voimia, tsemppiä ja onnea! Toivotaan, tekin siellä pysyisitte vielä yhtenä kappaleena ja että sun mentaalipuoli kestäisi. Sehän on vaikeaa pysyä täysin tyynenä ja kun tietää että stressi pahentaa tilannetta niin kuitenkin olisi pakko. Voimia tarvitaan niin kroppaan kuin mieleen.
Oltiin tänä aamuna kuuntelemassa pojan sydänääniä ja kovasti jumppaili niin, että vatsa heilui ja samalla katselin seinältä kuvia pienistä keskosista, jotka täällä olivat syntyneet ja tuli jotenkin sellainen jälkisokki ja rupes itkettämään kauheesti ja tuli kauhean onnellinen ja liikuttunut olo, että pikkuinen on vielä minun kyydissäni <3
Ilokseni olen yhtenä kappaleena, mutta edelleen sairaalassa. Yksi hyvä yö takana, sain nukuttuakin eikä supistanut. Kaksi edellistä yötä pelottavia: supistuksia ja painontunnetta alapäähän ja ristiselkään ja maksimilääkityksillä saatiin vasta ne lopetettua. Painontunne oli eilenkin vielä voimakas, pelotti käydä pissallakin kun tuntuu, että jotain roikkuu siellä ja tulee ulos. Nyt on onneksi ihan vähäinen vaan se painontunne ja toivon, että jatkuu rauhallisena.
Kukaan ei onneksi ole enää yrittänyt kotiuttaa, sen verran pahoja nuo yöt ja supistusherkkyys. Saan hepariinipiikkejä veritulpan estämiseksi ja supistuksenestolääkettä ja olen täyslevossa edelleen, eli vaan vessassa saa käydä. Luultavasti huomenna selviää lisää, kun osaston arki käynnistyy ja vakituiset lääkärit palaavat töihin. Paljon varmaan riippuu siitä, onko kohdunkaulan kanavassa aukeaminen edistynyt lisää. Jotenkin pahoin pelkään, että jotain siellä on tapahtunut, sen verran paljon tässä muutaman päivän ajan on pakottanut ja supistanut. Voi olla, että joudun olemaan täällä loppuajan, tai sitten osan loppuajasta tai ehkä jopa sitten kotona mahdollisimman täydellisessä levossa, mutta tuskin ihan heti kotiin pääsen. Joka tapauksessa olen siihen orientoitunut, että seuraavat 31 pv käytän täysin lapseni hyvinvoinnin eli sisälläni pysymisen edistämiseen. Tuon ajan jälkeen (vk 34) saa kuulemma syntyä eikä estellä, jos silloin yrittää.
Tikolle iso halaus ja voimia, tsemppiä ja onnea! Toivotaan, tekin siellä pysyisitte vielä yhtenä kappaleena ja että sun mentaalipuoli kestäisi. Sehän on vaikeaa pysyä täysin tyynenä ja kun tietää että stressi pahentaa tilannetta niin kuitenkin olisi pakko. Voimia tarvitaan niin kroppaan kuin mieleen.
Oltiin tänä aamuna kuuntelemassa pojan sydänääniä ja kovasti jumppaili niin, että vatsa heilui ja samalla katselin seinältä kuvia pienistä keskosista, jotka täällä olivat syntyneet ja tuli jotenkin sellainen jälkisokki ja rupes itkettämään kauheesti ja tuli kauhean onnellinen ja liikuttunut olo, että pikkuinen on vielä minun kyydissäni <3