Jos muita hormonihirmuja lohduttaa, niin täällä on itkeskelty koko juhannus. Mies lähti kuuden viikon työkomennukselle ja mulla on vielä kolmisen viikkoa kesälomaan. Ja kaikki itkettää. Itkin kun tajusin, että ei meitä laitokselle tule kukaan katsomaan. Kukaan suvusta tai ystävistä ei asu täälläpäin. Itkin kun mietin meidän olemattomia tukiverkkoja ja miten hirveä työ on saada edes "lapsellisia" tuttavia, saati sitten että kukaan voisi auttaa vauvanhoidossa kun meillä on nämä koiratkin. Itkin kun näytän mielestäni valaalta jo nyt (järki sanoo ettei +3-4 kg lähtöpainoon nyt niin paljon ole, kun raskaus on jo yli puolen välin...), rintsikat ei enää istu ja osa vaatteista ahdistaa. Itkin asunnon pientä kokoa. Itkin kuinka huonosti me ollaan valmistauduttu koko vauvaan, yhtään ainoaa lastenvaatetta ei olla hankittu, kun on vaan odotettu rakenneultraa ja jonkinlaista varmistusta siitä, että tämä saataisiin syliin asti. Itkin kun tunnen että olen ainut joka suhtautuu tulevaan vauva-arkeen epäillen ja täysin vailla ruusunpunaisia laseja. Entä jos tulee koliikkivauva? Entä jos koko arki on yhtä unetonta helvettiä ja vauvan kanssa kilpaa itkemistä? Ja jos ei nämä itketä, niin itken yleisesti kuinka p*ska äiti tätä lasta odottaa... Järki sanoo hormonit, mutta valitettavasti tunne on aito kun tulee päälle :/