Onnea kaikille ketkä vauvan saaneet ja maltillista odotusta vielä muille!
Mun kokemus kivunlievityksestä ja varautumisesta oli sillee et aattelin et kestäisin kipua paremmin mitä kestin, mulla siis on korkea kipukynnys noin muuten ja pystyn hallitsemaan itseäni hyvin, mutta se toivoton tilanne kun en saanut liikkua ja supistukset ei tehneetkään mitään niin sai epätoivon valtaan ja aloin panikoida. Oon joskus täysikäsyyden huippeilla polttanut pilveä ja alaikäsenä käyttänyt lääkkeitä väärin. siitä syystä seurattiin raskausaikakin virtsaseuloja ja vielä lapseltakin otettiin seula ja kakkanäyte, sen kakkanäytteen takia synnytyksessä ei voitu antaa mitään "huumavia" kipulääkkeitä. Epiä en ois alunperin halunnu mut ilman sitä en tiiä miten oisin lopulta selvinnyt, saa nähdä jos tulevaisuudessa synnyttää vielä et miten sit käy, se liikkumislupa ois voinu auttaa tilanteesee paljon..
Masennustaustahan mulla itselläkin on, oon joskus silloin yläasteikäsenä milloin niitä lääkkeitäkin napsinut niin sanonut etten vois ikinä hankkia lasta koska saisin satavarmasti raskauden jälkeisen masennuksen ja en kestäis sitä lapsen itkua yhtää jne. Noh tää lapsi ei oo itkeny kyllä paljoa mut sen mitä se itkee niin ei kyllä laita mua hermostumaan, tulee vaan lohduton olo kun ei tiedä miten toista auttais, siis esim tokana yönä syntymästä oli hirveet vatsakivut toisella eikä mikää meinannut auttaa.
Itse pelkäsin myös ettei rakkaus vauvaa kohtaan synnykkään heti, en mä vollottanut kun se synty mut kyllä heti rakastin, tahtoi vaan pitää lähellä, yö oli vaikee nukkuu ahtaasti sängyssä mut en raaskinut vaan omaan sänkyyn laittaa, halus pitää ihan lähellä ja tuoda turvaa toiselle. Vasta vikana päivänä sairaalassa sain laitettua ees päivällä siihen omaa sänkyyn. Nyt tuo töhöttäjä nukkuu päivisin unensa tässä olkkarissa, ei kiinni mussa mut ihan tossa lähellä kuitenkin. Yöt nukkuu vieressä, osan yöstä kyllä tossa unipesässä että saa itse ees vähän tilaa. Osa yöstä kyl pakko pitää ihan lähellä.. Kaipa viel vähän pelkään et lapsi ei tunne sitä turvaa mitä nuo ihan pienet tarvitsee paljon, itsellä kun tosiaan masennus osaksi johtunut siitä et oon tuntunet vauvavuosina oloni turvattomaks.. Lähellä on oltu mut ei läsnä.. Isäni siis teki itsemurhan ollessani 1v niin siinä ollut surua ja vaikeuksia niin sitä ennen ku jälkeen koko perheellä.
Pelkäsin myös että tää meitin isimies joka ei tuntunu koko raskausaikana käsittävän et meille on tulossa lapsi niin ei osaiskaan yhtään olla lapsen kanssa tai ei rakastaiskaan ja lapsi "jäis" vaan mulle. Noh se toka yö kun tää toveri huus ja huus niin isyys nosti päätään ja hän otti lapsen heijattavaks et mä sain nukuttua pari tuntia ees. Seuraavana päivänä tuli kyllä riitaa ku oltiin molemmat nukuttu niin huonosti ja hänelt loppu tupakat muttei halunnu mennä ostaa lisää et sais lopetettua.. Syytti siis mua et pakotan hänet oleen siel perhehuonees ja hän ei saa siellä nukuttua jnejne. lähti vittuuksissaan (sori kielenkäyttö) pois sieltä, mut mä menin lapsen kaa nukkuu enkä sanonu hoitajille et se on lähteny, ettei menetetä perhehuonetta. Tunnin päästä miehelt tuliki viestiä et haluunko et hän tulee takasin, tuli sit takas, tais ajatukset selkiintyy kun sai vähän omaa aikaa siihen väliin ja kävipä sitä tupakkaaki ostamassa. Ei oo kiva et tupakoi mut tossa tilanteessa olin siitä helpottunu, ei ehkä oikein aika koittaa lopettaa koko yö valvottuna vasta isäks tulleena vieraassa tilanteessa. Itsehän kirosin raskausajan lopun et miks en oo saanu polttamista lopetettuu kokonaan ja vikan kolmanneksen poltin yhen tupakan päivässä. Tokalla kolmanneksella meni viel kolme. Synnytyksen jälkeen en oo polttanut yhtään, tekee kyllä mieli välillä, mut enemmän se tapa siinä houkuttaa ku itse tupakka, mut ajattelen aina pikkutöhöttäjää kun tekee mieli tupakkaa ja siinä on syytä olla menemättä.
Isimies myöskin rakastaa pientä hyvin paljon ja sen näkee kyllä. Ei se automaattisesti juokse vaippaa vaihtamaan mut tekee sen jos pyydän, itsellä jotenkin ruutini jo kun lapsi herää niin eka mennää vaihtaa vaippa, sit imetetää, sit huomataaki et lapsi on taas unessa. Eli tullut tässä koneellakin oltua aika paljon ja isukki pelailee noita pelejään koneella myös edelleen. Onneksi lapsi ainekin nyt antaa meille vielä aikaa, on tuo niin ihmeellinen ja uusi asia.
Ainiin pelkäsin myös ennen lapsentuloa et miten tää nyt menee ja entä jos ei osata tai jakseta, noh eipä tässä tunnu paljoa eroa entiseen olevan paitsi nää epparikivut häiritsee.. Mut eipä sen enempää.. Toki laps voi viel saada vaikka ja mitä itkupotkuraivari kausia, mut toivotaan et niistäkin sit selvitään!
Mitäs vielä, koitan siis tässä jakaa omakohtasia kokemuksia näistä asioista jotka joitain mietityttää.. Emma tiera, ehk täs oli jo tarpeeks tekstii muutenki! Mut joo elkää liikaa suunnitelko, mäki aattelin et en oo suunnitellu et ne oli enemmän vaa toiveit et jos selviäis ilman epii ja en haluis välilihan leikkaust ja haluisin tuntee kehoni mut sit ku lopult kaikki meni täysin toiveiden päinvastasesti ni menetti uskon kaikkee.. Ikin ei voi tietää mitä tulee vastaan..
Ainii se vielä et ei mullaka synnytys etukäteen pahemmin oireillu mitenkä, et ei tiiä miten tulee lähtö kellekin! Tsemppiä naikkoset!
Ja mahdollinen masennuskin synnytyksen jälkeen pelottaa. Mulla ei todetusti ole masennustaustaa, mutta tunnistan, että alttius sille on. Oon tässä elämän varrella kuitenkin oppinut sen verran tuntemaan itseäni, että uskon siltä välttyväni (tietenkin tulee, jos on tullakseen, mutta ennaltaehkäisevä toiminta) tai ainakin hakemaan apua ajoissa.
