Follow along with the video below to see how to install our site as a web app on your home screen.
Note: this_feature_currently_requires_accessing_site_using_safari
Lyhyt oli ilo. Kirkkaan punainen vuoto paperissa... viittaa kemialliseen. Mun vauvahaaveet on kuopattu nyt tästä ja ikuisuuteen. Nauttikaa raskaudesta, joka hetkestä.. koskaan ei tiedä mitä elämä heittää.
Voimia! Epätietoisuus on ihan kamalaa. Onneksi kuitenkin jo huomenna jotain selviää.Voimia kaikille vaikeuksissa tarpoville
Mä olen nyt kuin välitilassa. Kipuja tai vuotoa ei enää ole, mutta en uskalla ajatella tai toivoa olevani raskaanakaan. Rinnat on edelleen kipeät, mutta niin oli vielä edellisen keskenmenon alkaessakin. Tiedä sitten..
Olen tässä seilannut toivon ja epätoivon väliä. Välillä olen täysin luovuttanut, välillä mietin että jos se olikin vaikka joku kysta joka poksahti ja jospa sittenkin olisin vielä raskaana.. Ja sitten taas pakotan itseni luopumaan toivosta, etten kiintyisi liikaa jos kuitenkin joutuu luopumaan..
Huomenna on ultra, ja en oikein tiedä mitä siltäkään odottaa.. Hirvittää ja jännittää.
Ei kannata luovuttaa. Pelkkä vuoto ei ole välttis vakavaa. Jos kovat kivut tulee niin sitten on tosi kyseessä.
Itse en meinaa malttaa odottaa huomista varhaisultraa, just kysyin mieheltä et jännitääkö sitä ni se sano että ei ja todettiin, että hän ei osaa oikein odottaa mitään pettymyksiä vaan on luottavaisin mielin. Hyvä tietysti, että on positiivinen
Kaikessa mikä itseä epäilyttää, koska ne osaa kysyä sulta tarkentavia kysymyksiä ja arvioida tilanteen paljon paremmin kuin me muut täällä netissä.Mitä olette mieltä, millaisten kipujen kanssa pitäisi jo alkaa soitella neuvolaan/lääkäriin? Mulla ei ole ollut yhtään mitään vuotoa mutta välillä tuntuu aika koviakin repäisykipuja. Ja viime viikolla oli yksi yö, kun heräsin kovaan vatsakipuun (joka onneksi meni alle 5 minuutissa ohi).
Lohdutuksena, että itsellänikin on ristiriitaiset ajatukset vaikka tämä raskaus on toivottu ja olen parisuhteessa. Hirvittää, että menetämme vapauden juuri, kun se on saatu takaisin ja lapset ovat isompia. Ja mitä ihmiset ajattelevat, kun olet jo näin vanha. Onko tässä mitään järkeä. Sydän sanoo, että kyllä me pärjätään ja uusi elämä on maailman ihanin asia.Huomenna se pelätty päivä on. En tiedä, mihin uskoa ja toivoa. Onko se sittenkin vain tuulimuna? Mitä, jos ei olekkaan. Mulla on niin kuvottava oksettava olo kokoajan, ja tosi sekavat ajatukset. Koitan miettiä muuta, ei auta. Katsella kivoja vauvan vaatteita, ei auta. Välillä olo on toiveikas, välillä olen valmistautunut siihen, että huomenna saan tyhjentävät lääkkeet. Kumpikin vaihtoehto pelottaa. Pelottaa luopua raskaudesta, ja vauvasta, joka jää viimeisekseni, kun eihän minulla ole miestäkään. Ja pelottaa, jos raskaus onkin totta. Silloin tämä pahoinvointi jatkuu. Olen yksin vauvan kanssa, miten pärjään, miten jaksan? Kumppania tuskin koskaan löydän, kukapa nelikymppinen mies haluaisi pikkulapsiarkeen, jossa edes lapsen isä ei halua olla. Mitä tapahtuu,kun kerron olevani raskaana. Mitä kerron lapsille? Nolottaa kertoa äidille. Pitääkö ihmiset mua ihan lunttuna. En kyllä edes harrasta yhdenillanjuttuja, tämähän oli orastavasta suhteesta. Just isommat lapset on monen vuoden yksinhuoltajuuden jälkeen sen ikäisiä, että voisin elää, kuten muutkin. Jaksanko aloittaa kaiken alusta? Mitä ne mun unelmat ja haaveet on? En tiedä, olen ollut vain äiti sieltä parikymppisestä asti. Ja viimeiset kymmenen vuotta suurimmaksi osaksi yksin, pelkkä äiti. En kenenkään puoliso, rakastettu, tai kumppani. Eihän mun siis tarvi edes luopua mistään (paitsi unelmasta, joka ei tähän mennessäkään ole toteutunut) mikään ei muutu. Alkaa vaan alusta. Tai sitten ei. En kyllä jaksaisi keskenmenoakaan kokea yksin enää, en mitenkään. Onpa nyt kaikki kurjaa ja surkeaa. Pelottaa huominen, en oikeastaan edes halua tietää
Lohdutuksena, että itsellänikin on ristiriitaiset ajatukset vaikka tämä raskaus on toivottu ja olen parisuhteessa. Hirvittää, että menetämme vapauden juuri, kun se on saatu takaisin ja lapset ovat isompia. Ja mitä ihmiset ajattelevat, kun olet jo näin vanha. Onko tässä mitään järkeä. Sydän sanoo, että kyllä me pärjätään ja uusi elämä on maailman ihanin asia.Huomenna se pelätty päivä on. En tiedä, mihin uskoa ja toivoa. Onko se sittenkin vain tuulimuna? Mitä, jos ei olekkaan. Mulla on niin kuvottava oksettava olo kokoajan, ja tosi sekavat ajatukset. Koitan miettiä muuta, ei auta. Katsella kivoja vauvan vaatteita, ei auta. Välillä olo on toiveikas, välillä olen valmistautunut siihen, että huomenna saan tyhjentävät lääkkeet. Kumpikin vaihtoehto pelottaa. Pelottaa luopua raskaudesta, ja vauvasta, joka jää viimeisekseni, kun eihän minulla ole miestäkään. Ja pelottaa, jos raskaus onkin totta. Silloin tämä pahoinvointi jatkuu. Olen yksin vauvan kanssa, miten pärjään, miten jaksan? Kumppania tuskin koskaan löydän, kukapa nelikymppinen mies haluaisi pikkulapsiarkeen, jossa edes lapsen isä ei halua olla. Mitä tapahtuu,kun kerron olevani raskaana. Mitä kerron lapsille? Nolottaa kertoa äidille. Pitääkö ihmiset mua ihan lunttuna. En kyllä edes harrasta yhdenillanjuttuja, tämähän oli orastavasta suhteesta. Just isommat lapset on monen vuoden yksinhuoltajuuden jälkeen sen ikäisiä, että voisin elää, kuten muutkin. Jaksanko aloittaa kaiken alusta? Mitä ne mun unelmat ja haaveet on? En tiedä, olen ollut vain äiti sieltä parikymppisestä asti. Ja viimeiset kymmenen vuotta suurimmaksi osaksi yksin, pelkkä äiti. En kenenkään puoliso, rakastettu, tai kumppani. Eihän mun siis tarvi edes luopua mistään (paitsi unelmasta, joka ei tähän mennessäkään ole toteutunut) mikään ei muutu. Alkaa vaan alusta. Tai sitten ei. En kyllä jaksaisi keskenmenoakaan kokea yksin enää, en mitenkään. Onpa nyt kaikki kurjaa ja surkeaa. Pelottaa huominen, en oikeastaan edes halua tietää
Marcipa:
Tätähän se on. Minä ajattelen, että tämä paniikki kuuluu raskauteen, etenkin alkuraskauteen. Siihen, että kasvaa juuri tämän lapsen vanhemmaksi. Vaikka tiedän, ja muistan, että tämä kuuluu asiaan, se yllätti. Ihan samanlainen tunne on tämän kuvotuksen ja pahoinvoinnin keskellä se, että haluaisi vain lopettaa koko raskaaana olon, jotta olo olisi normaali. Montako viikkoa tätä ympärivuorokautista krapulaa pitää kestää? Enkä edes oksenna, en osaa kuvitellakaan, kuinka kamalaa niillä on, joilla on oikeasti paha raskauspahoinvointi.