Mulla oli kortisoni siinä kierrossa, kun siirto johti raskauteen. Ei vaikuttanut kyllä ovulaation ajankohtaan. Käytkö ultrassa vielä uudelleen?
IVF/ICSI-HOIDOT 2021
- Ketjun aloittaja Kosmos
- Aloituspäivämäärä
on kyllä kiva lukea täältä kuulumisia. en nyt kommentoi erikseen kaikille, mutta jokaiselle tsemppiä omaan tilanteeseen 
mulle tuli mieleen nostaa tää henkinen puoli taas keskusteluun. miten teillä on hoidot tuntuneet henkisesti myöhemmässä vaiheessa? onko lääkityksillä tai tauoilla siitä ollu merkitystä psyykkiseen puoleen?
mähän oon moneen kertaan sanonut, että olo helpottui siinä vaiheessa kun mentiin tutkimuksiin ja päästiin hoitojen piiriin. toki on ollut ylä- ja alamäkiä siinäkin, mutta selkeästi se on ollut enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde itselle, että asiantuntijat hoitaa ja kaikki voitava tehdään raskauden aikaansaamiseksi. no nyt kun takana on 6 peräkkäistä lääkkeellistä kiertoa, joissa mukana 4 inssiä ja yksi IVF, ja tässä kierrossa oon pitkästä aikaa ihan luomuna, niin kaikki tuntuu jotenkin todella rankalta. en jotenkin enää usko että se liittyy seuraavan askelen odottamiseen ja siihen et tuoresiirtoon ei päästy ja välikierto tuli, vaan jotenkin vaan henkinen jaksaminen kokonaisuudessaan on koetuksella. on tullut tavallaan sellainen luovuttajaolo koko vauvahaaveen suhteen. asiaa ei niin paljon edes mieti, ja sillon kun ajatus siirtyy aiheeseen niin miettii vaan et ehkä sitä vauvaa ei koskaan tule, ehkä tää on se lopullinen tila ja perheen koko. jotenkin mieli on muutenkin tosi herkillä. nytkin ovulaation aikaan itkeskelen milloin mistäkin syystä (arjen tilanteista, lukemisista, telkkarista) ja tuntuu että se nykyisen perheen menettämisen pelko on kasvanut jotenkin tosi suureksi. onkohan tää nyt joku stressiperäinen reaktio joka laukeaa, kun ei ole päällä mitään lääkitystä ja on menty kuitenkin suht pitkä hoitojakso läpi, jonka mielestäni selvisin "kunnialla" ja hyvällä fiiliksellä loppuun asti... en tiedä. ei varmaan myöskään helpota tuo esikoisen uhmavaihe ja sen pintaan nostattamat vanhemmuuden haasteet ja epäonnistumisen pelko. no joka tapauksessa olis kiva kuulla muiden kokemuksia! ja tuntuipa hyvältä kirjata tää tähän auki, kun en oo oikein osannut jäsennellä sanoiksi tätä oloa aiemmin.
mulle tuli mieleen nostaa tää henkinen puoli taas keskusteluun. miten teillä on hoidot tuntuneet henkisesti myöhemmässä vaiheessa? onko lääkityksillä tai tauoilla siitä ollu merkitystä psyykkiseen puoleen?
mähän oon moneen kertaan sanonut, että olo helpottui siinä vaiheessa kun mentiin tutkimuksiin ja päästiin hoitojen piiriin. toki on ollut ylä- ja alamäkiä siinäkin, mutta selkeästi se on ollut enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde itselle, että asiantuntijat hoitaa ja kaikki voitava tehdään raskauden aikaansaamiseksi. no nyt kun takana on 6 peräkkäistä lääkkeellistä kiertoa, joissa mukana 4 inssiä ja yksi IVF, ja tässä kierrossa oon pitkästä aikaa ihan luomuna, niin kaikki tuntuu jotenkin todella rankalta. en jotenkin enää usko että se liittyy seuraavan askelen odottamiseen ja siihen et tuoresiirtoon ei päästy ja välikierto tuli, vaan jotenkin vaan henkinen jaksaminen kokonaisuudessaan on koetuksella. on tullut tavallaan sellainen luovuttajaolo koko vauvahaaveen suhteen. asiaa ei niin paljon edes mieti, ja sillon kun ajatus siirtyy aiheeseen niin miettii vaan et ehkä sitä vauvaa ei koskaan tule, ehkä tää on se lopullinen tila ja perheen koko. jotenkin mieli on muutenkin tosi herkillä. nytkin ovulaation aikaan itkeskelen milloin mistäkin syystä (arjen tilanteista, lukemisista, telkkarista) ja tuntuu että se nykyisen perheen menettämisen pelko on kasvanut jotenkin tosi suureksi. onkohan tää nyt joku stressiperäinen reaktio joka laukeaa, kun ei ole päällä mitään lääkitystä ja on menty kuitenkin suht pitkä hoitojakso läpi, jonka mielestäni selvisin "kunnialla" ja hyvällä fiiliksellä loppuun asti... en tiedä. ei varmaan myöskään helpota tuo esikoisen uhmavaihe ja sen pintaan nostattamat vanhemmuuden haasteet ja epäonnistumisen pelko. no joka tapauksessa olis kiva kuulla muiden kokemuksia! ja tuntuipa hyvältä kirjata tää tähän auki, kun en oo oikein osannut jäsennellä sanoiksi tätä oloa aiemmin.
Itsellä fiilikset vaihtelee. En ole ollut missään vaiheessa, edes keskenmenon aikaan, missään aivan syvässä kuopassa henkisesti. Mutta tuntuu että mitä pidempään hoidot jatkuu ilman tulosta, sen raskaampaa.
Monesti jo tulevat jutut huolettaa, että milloin pääsee alkion siirtoon ja tuleeko siihen esteitä. Tai voisiko vielä selvittää jotain, mikä parantaisi onnistumista.
Stressiä syntyy ehkä pääasiassa siitä, että ei voi kontrolloida kontrolloimatonta. Että pitäisi jaksaa odottaa ja antaa asiantuntioiden hoitaa oma osuutensa. Koettaa olla sekoamatta esim. Lisäravinteiden tai muiden raskautumiseen vaikuttavien seikkojen kanssa. Olla miettimättä liian pitkälle murehtien.
Tällä hetkellä olen toipunut hyvin keskenmenosta ja ensimmäiset kuukautiset kuin tulivat. Pääsen myös ensi viikolla ultraan, missä tarkistavat onko kaikki ok hoitojen jatkoa ajatellen seuraavasta kierrosta.
Monesti jo tulevat jutut huolettaa, että milloin pääsee alkion siirtoon ja tuleeko siihen esteitä. Tai voisiko vielä selvittää jotain, mikä parantaisi onnistumista.
Stressiä syntyy ehkä pääasiassa siitä, että ei voi kontrolloida kontrolloimatonta. Että pitäisi jaksaa odottaa ja antaa asiantuntioiden hoitaa oma osuutensa. Koettaa olla sekoamatta esim. Lisäravinteiden tai muiden raskautumiseen vaikuttavien seikkojen kanssa. Olla miettimättä liian pitkälle murehtien.
Tällä hetkellä olen toipunut hyvin keskenmenosta ja ensimmäiset kuukautiset kuin tulivat. Pääsen myös ensi viikolla ultraan, missä tarkistavat onko kaikki ok hoitojen jatkoa ajatellen seuraavasta kierrosta.
Hyvä ettei sielläkään sen kummempaa :) mulla myös nenä vähän vuotaa mutta oon toiminu samoin ja niiskutan..:D
Tsemppiä kovasti, jännät ajat edessä!
Hienoa MyyräMatikainen että asiat etenee näin nopeaa ja pääsee jo pian jatkamaan! Uskon, että sinnikkyys kyllä lopulta palkitaan
Tsemppiä kovasti myös Beisla, toivotaan vielä että olisi harmitonta tiputtelua ja raskaus olisikin alkanut
mutta mikäli ei, on onneksi teillä vielä mahdollisuuksia jäljellä!
Lumotar, hyvä että sut ultrataan niin tietää varmasti että kaikki on kunnossa.
Move, täällä fiilikset vaihtelee. Ekaa yrittäessä oli välillä aika epätoivoinen olo että saako ollenkaan lasta. Tokan yritys oli pahin, kun tuntui että sen lisäksi että kestää niin kauan, on kokeiltu lähes kaikki mitä lääketieteellä on tarjota ja silti ei tärppää, niin mitä enää voi tehdä? Ja sen lisäksi että itse suri toisen lapsen puutetta, itkin esikoisen puolesta jos ei voida antaa hänelle sisarusta. Vaikka eihän se lapsi niin ajattele, vaan hänelle oma perhe on hyvä ja tavallinen. Ja sitten vielä vaimo joka halusi niin kipeästi olla raskaana, ja itse olin saanut sen jo kokea. Nyt kolmatta yrittäessä en jotenkin edes uskalla antaa toivon aavistuksenkaan hiipiä mieleen, niin rankkaa oli edellinen yritys eikä mulla ole voimavaroja kokea sitä enää. Siksi mulla on edelleen vahva oli että jos näillä kolmella alkiolla ei tärppää, pannaan pillit pussiin.
Mulla tiputtelee edelleen. Ärsyttää kun menkat ei kunnolla alkaneet tänään, niin en voinut soittaa klinikalle. No, osaan mä aloittaa Letrot kp 2 ilman erillistä ohjettakin.
Move, täällä fiilikset vaihtelee. Ekaa yrittäessä oli välillä aika epätoivoinen olo että saako ollenkaan lasta. Tokan yritys oli pahin, kun tuntui että sen lisäksi että kestää niin kauan, on kokeiltu lähes kaikki mitä lääketieteellä on tarjota ja silti ei tärppää, niin mitä enää voi tehdä? Ja sen lisäksi että itse suri toisen lapsen puutetta, itkin esikoisen puolesta jos ei voida antaa hänelle sisarusta. Vaikka eihän se lapsi niin ajattele, vaan hänelle oma perhe on hyvä ja tavallinen. Ja sitten vielä vaimo joka halusi niin kipeästi olla raskaana, ja itse olin saanut sen jo kokea. Nyt kolmatta yrittäessä en jotenkin edes uskalla antaa toivon aavistuksenkaan hiipiä mieleen, niin rankkaa oli edellinen yritys eikä mulla ole voimavaroja kokea sitä enää. Siksi mulla on edelleen vahva oli että jos näillä kolmella alkiolla ei tärppää, pannaan pillit pussiin.
Mulla tiputtelee edelleen. Ärsyttää kun menkat ei kunnolla alkaneet tänään, niin en voinut soittaa klinikalle. No, osaan mä aloittaa Letrot kp 2 ilman erillistä ohjettakin.
Kyfi5123820
Oman äänensä löytänyt
Mulla hoidot jatkuu hyvällä tuurilla tammikuussa ja joo kyllä harmittaa ja turhauttaa. Viimeisen vuoden ajan on ollu kokoajan jotain mitä odottaa ja jännittää, joskin vuosi myös täynnä pettymyksiä mutta niistä selvitty hyvin ja innolla taas lähdetty uuteen kiertoon. Nyt siis keskenmeno käynnissä ja ens viikolla tyhjennys.on kyllä kiva lukea täältä kuulumisia. en nyt kommentoi erikseen kaikille, mutta jokaiselle tsemppiä omaan tilanteeseen
mulle tuli mieleen nostaa tää henkinen puoli taas keskusteluun. miten teillä on hoidot tuntuneet henkisesti myöhemmässä vaiheessa? onko lääkityksillä tai tauoilla siitä ollu merkitystä psyykkiseen puoleen?
mähän oon moneen kertaan sanonut, että olo helpottui siinä vaiheessa kun mentiin tutkimuksiin ja päästiin hoitojen piiriin. toki on ollut ylä- ja alamäkiä siinäkin, mutta selkeästi se on ollut enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde itselle, että asiantuntijat hoitaa ja kaikki voitava tehdään raskauden aikaansaamiseksi. no nyt kun takana on 6 peräkkäistä lääkkeellistä kiertoa, joissa mukana 4 inssiä ja yksi IVF, ja tässä kierrossa oon pitkästä aikaa ihan luomuna, niin kaikki tuntuu jotenkin todella rankalta. en jotenkin enää usko että se liittyy seuraavan askelen odottamiseen ja siihen et tuoresiirtoon ei päästy ja välikierto tuli, vaan jotenkin vaan henkinen jaksaminen kokonaisuudessaan on koetuksella. on tullut tavallaan sellainen luovuttajaolo koko vauvahaaveen suhteen. asiaa ei niin paljon edes mieti, ja sillon kun ajatus siirtyy aiheeseen niin miettii vaan et ehkä sitä vauvaa ei koskaan tule, ehkä tää on se lopullinen tila ja perheen koko. jotenkin mieli on muutenkin tosi herkillä. nytkin ovulaation aikaan itkeskelen milloin mistäkin syystä (arjen tilanteista, lukemisista, telkkarista) ja tuntuu että se nykyisen perheen menettämisen pelko on kasvanut jotenkin tosi suureksi. onkohan tää nyt joku stressiperäinen reaktio joka laukeaa, kun ei ole päällä mitään lääkitystä ja on menty kuitenkin suht pitkä hoitojakso läpi, jonka mielestäni selvisin "kunnialla" ja hyvällä fiiliksellä loppuun asti... en tiedä. ei varmaan myöskään helpota tuo esikoisen uhmavaihe ja sen pintaan nostattamat vanhemmuuden haasteet ja epäonnistumisen pelko. no joka tapauksessa olis kiva kuulla muiden kokemuksia! ja tuntuipa hyvältä kirjata tää tähän auki, kun en oo oikein osannut jäsennellä sanoiksi tätä oloa aiemmin.
Tsemppiä piinailijoille ja hoitoja odottaville. Jaksamista ja voimia vastoinkäymisiä kokeneille. Ja onnitteluja onnistumisista. Beating Heart
Olen seurannut keskustelua edelleen aktiivisesti, vaikka nyt hieman haastavan elämäntilanteen takia en ole kauheasti ehtinyt paneutua kirjoittamaan. Tämä ei siis mitenkään raskauteen liity vaan muut asiat nyt arkea kuormittaneet.
Viikko sitten sain digitestiin 2-3 vkoa. Hieman latisti tunnelmaa, kun rv 5+1 ei digitestiin tullut vielä 3+, mutta yritän uudestaan ehkä huomenna (rv 5+5). Sen kun vielä saisi, niin jospa sitä pystyisi varhaisultraan asti jotenkin olemaan luottavaisempi.
Raskausoireita ei mitenkään mahdottomasti ole. Alavatsan menkkamaisia kipuja oli alkuun, ne ovat viime päivinä muuttuneet lähinnä repäisykivuiksi. Lisäksi närästys, ummetus ja satunnainen kuvotus vaivaavat.
Olen seurannut keskustelua edelleen aktiivisesti, vaikka nyt hieman haastavan elämäntilanteen takia en ole kauheasti ehtinyt paneutua kirjoittamaan. Tämä ei siis mitenkään raskauteen liity vaan muut asiat nyt arkea kuormittaneet.
Viikko sitten sain digitestiin 2-3 vkoa. Hieman latisti tunnelmaa, kun rv 5+1 ei digitestiin tullut vielä 3+, mutta yritän uudestaan ehkä huomenna (rv 5+5). Sen kun vielä saisi, niin jospa sitä pystyisi varhaisultraan asti jotenkin olemaan luottavaisempi.
Raskausoireita ei mitenkään mahdottomasti ole. Alavatsan menkkamaisia kipuja oli alkuun, ne ovat viime päivinä muuttuneet lähinnä repäisykivuiksi. Lisäksi närästys, ummetus ja satunnainen kuvotus vaivaavat.
Kuulosti tosi tutulta toi digitesti ja fiilikset noilla viikolla ja oli pakko kattoa mun merkinnät esikoisen raskaudesta. Olin tehny 5+0 ja saanu 2-3 viikkoa ja myös vähän harmistunu. Mutta olin myös kirjoittanu että olin laskenu että toi tulos on noille viikoille myös ihan ok. Ja kaikki tosiaan oli kunnossa kyllä :) mä silloin päätin etten tekis enää seuraavalla kerralla noita viikkotestejä koska ne aiheutti mulle kyllä enemmän stressiä kuin mielenrauhaa. Mutta niin vaan tilasin taas niitäkin vähän aikaa sitten Cat With Tears Of Joy
Lipsu
Vauhtiin päässyt keskustelija
Dextrassa ollaan hoidossa. Tuntuupa erikoiselta että Mehiläisellä olisi BeReady + nata 1700e kun nimenomaan BeReadyn pitäisi olla halvempi kuin era, joka meillä taas sitten olisi tuo kallis 900e tai bakteeritutkimuksen kera 1000e. Toki näitä hintoja en ole nähnyt mistään hinnastosta vaan lääkärin kertomana, mutta ovat kyllä olleet hyvin kartalla hinnoista aiemmin Beaming Face With Smiling Eyes
Lipsu
Vauhtiin päässyt keskustelija
on kyllä kiva lukea täältä kuulumisia. en nyt kommentoi erikseen kaikille, mutta jokaiselle tsemppiä omaan tilanteeseen
mulle tuli mieleen nostaa tää henkinen puoli taas keskusteluun. miten teillä on hoidot tuntuneet henkisesti myöhemmässä vaiheessa? onko lääkityksillä tai tauoilla siitä ollu merkitystä psyykkiseen puoleen?
mähän oon moneen kertaan sanonut, että olo helpottui siinä vaiheessa kun mentiin tutkimuksiin ja päästiin hoitojen piiriin. toki on ollut ylä- ja alamäkiä siinäkin, mutta selkeästi se on ollut enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde itselle, että asiantuntijat hoitaa ja kaikki voitava tehdään raskauden aikaansaamiseksi. no nyt kun takana on 6 peräkkäistä lääkkeellistä kiertoa, joissa mukana 4 inssiä ja yksi IVF, ja tässä kierrossa oon pitkästä aikaa ihan luomuna, niin kaikki tuntuu jotenkin todella rankalta. en jotenkin enää usko että se liittyy seuraavan askelen odottamiseen ja siihen et tuoresiirtoon ei päästy ja välikierto tuli, vaan jotenkin vaan henkinen jaksaminen kokonaisuudessaan on koetuksella. on tullut tavallaan sellainen luovuttajaolo koko vauvahaaveen suhteen. asiaa ei niin paljon edes mieti, ja sillon kun ajatus siirtyy aiheeseen niin miettii vaan et ehkä sitä vauvaa ei koskaan tule, ehkä tää on se lopullinen tila ja perheen koko. jotenkin mieli on muutenkin tosi herkillä. nytkin ovulaation aikaan itkeskelen milloin mistäkin syystä (arjen tilanteista, lukemisista, telkkarista) ja tuntuu että se nykyisen perheen menettämisen pelko on kasvanut jotenkin tosi suureksi. onkohan tää nyt joku stressiperäinen reaktio joka laukeaa, kun ei ole päällä mitään lääkitystä ja on menty kuitenkin suht pitkä hoitojakso läpi, jonka mielestäni selvisin "kunnialla" ja hyvällä fiiliksellä loppuun asti... en tiedä. ei varmaan myöskään helpota tuo esikoisen uhmavaihe ja sen pintaan nostattamat vanhemmuuden haasteet ja epäonnistumisen pelko. no joka tapauksessa olis kiva kuulla muiden kokemuksia! ja tuntuipa hyvältä kirjata tää tähän auki, kun en oo oikein osannut jäsennellä sanoiksi tätä oloa aiemmin.
Tosi hyviä pohdintoja sulla. Itse olen myös kahden kemiallisen jälkeen ollut niin syvissä vesissä, että ollaan mietitty miehen kanssa, pitäisikö hakeutua jonnekin terapiaan. Myös mies on ekaa kertaa todella surullinen eikä kestä ystävien vauvauutisia. Ensin olin jopa helpottunut, etten ole enää ainut joka niin tuntee, ja tuntui että ollaan vihdoin samalla viivalla, mutta sitten tulikin pelko että mitä jos mies nyt viimeinkin tajusi millaiseen kuraan on joutunut kanssani ja haluaisikin erota. Jonkun muun kanssa odottaisi jo varmaan toista lasta, kun minun keho ei ole onnistunut saamaan kuin kaksi kemiallista raskautta.. onneksi me puhutaan näistä asioista lähes päivittäin, joten ei oikeasti ole pelkoa että mies jättäisi mutta oma mieli tekee temppuja kun tilanne menee henkisesti todella vaikeaksi.
Minullakin on nyt kuusi kuukautta putkeen ollut hormonilääkkeet käytössä. Toukokuussa OI+inssi, kesäkuussa IVF, sitten kolme lääkkeellistä PASia ja nyt kun on ikään kuin taukokierto kun tehdään lisätutkimuksia, niin kuitenkin on ihan hirveä arsenaali lääkkeitä käytössä. Mutta silti henkisesti on ollut helpompi olla, tai sellainen olo että on jaksanut keskittyä esim. liikuntaan ja hyvään ravitsemukseen. Ja ollaan tehty miehen kanssa yhdessä kaikkea kivaa. Jotenkin koitettu hetkeksi unohtaa lapsihaave ja se, että tässä on kaksi isoa menetystä ja 2,5v pelkkää vauvatoivetta takana. Mietitty niitä asioita, mistä me ennen tykättiin. Se on tuonut paljon hyviä hetkiä surun keskelle. Ajoittain aina harmittaa, kun tietää ettei tämä lääkkeiden pumppaus itseeni tässä kuussa auta muuta kuin selvittämään lisätutkimuksilla parasta alkionsiirtoajankohtaa, kun olisi ihana päästä pian taas siihen tilanteeseen, että olisi mahdollisuus tulla raskaaksi. Mutta täytyy koittaa rauhoittaa mieltä ja uskoa, että joskus on vielä meidänkin vuoro tulla vanhemmiksi, mitäpä tässä nyt enää kuukauden viivästys sinne tänne haittaa.
Mulla meni sun viesti ihan ohi viimeksi, taidettiin kirjoitella samaan aikaan. Hyviä pohdintoja oot kyllä käynyt, vaikkaki ikävä kuulla että nyt tuntuu noin raskaaltaon kyllä kiva lukea täältä kuulumisia. en nyt kommentoi erikseen kaikille, mutta jokaiselle tsemppiä omaan tilanteeseen
mulle tuli mieleen nostaa tää henkinen puoli taas keskusteluun. miten teillä on hoidot tuntuneet henkisesti myöhemmässä vaiheessa? onko lääkityksillä tai tauoilla siitä ollu merkitystä psyykkiseen puoleen?
mähän oon moneen kertaan sanonut, että olo helpottui siinä vaiheessa kun mentiin tutkimuksiin ja päästiin hoitojen piiriin. toki on ollut ylä- ja alamäkiä siinäkin, mutta selkeästi se on ollut enemmän voimavara kuin ahdistuksen kohde itselle, että asiantuntijat hoitaa ja kaikki voitava tehdään raskauden aikaansaamiseksi. no nyt kun takana on 6 peräkkäistä lääkkeellistä kiertoa, joissa mukana 4 inssiä ja yksi IVF, ja tässä kierrossa oon pitkästä aikaa ihan luomuna, niin kaikki tuntuu jotenkin todella rankalta. en jotenkin enää usko että se liittyy seuraavan askelen odottamiseen ja siihen et tuoresiirtoon ei päästy ja välikierto tuli, vaan jotenkin vaan henkinen jaksaminen kokonaisuudessaan on koetuksella. on tullut tavallaan sellainen luovuttajaolo koko vauvahaaveen suhteen. asiaa ei niin paljon edes mieti, ja sillon kun ajatus siirtyy aiheeseen niin miettii vaan et ehkä sitä vauvaa ei koskaan tule, ehkä tää on se lopullinen tila ja perheen koko. jotenkin mieli on muutenkin tosi herkillä. nytkin ovulaation aikaan itkeskelen milloin mistäkin syystä (arjen tilanteista, lukemisista, telkkarista) ja tuntuu että se nykyisen perheen menettämisen pelko on kasvanut jotenkin tosi suureksi. onkohan tää nyt joku stressiperäinen reaktio joka laukeaa, kun ei ole päällä mitään lääkitystä ja on menty kuitenkin suht pitkä hoitojakso läpi, jonka mielestäni selvisin "kunnialla" ja hyvällä fiiliksellä loppuun asti... en tiedä. ei varmaan myöskään helpota tuo esikoisen uhmavaihe ja sen pintaan nostattamat vanhemmuuden haasteet ja epäonnistumisen pelko. no joka tapauksessa olis kiva kuulla muiden kokemuksia! ja tuntuipa hyvältä kirjata tää tähän auki, kun en oo oikein osannut jäsennellä sanoiksi tätä oloa aiemmin.
ja ymmärrän hyvin. Itse oon jotenki tosi sellainen ratkaisukeskeinen ihminen, etten oo ainakaan vielä kokenut tätä kaikkea tositosi kuormittavalta, mutta tokihan ne keskenmenot on aina hetkellisesti ajanut synkkiin vesiin sen pettymyksen kanssa. Ootko miettinyt, olisko hyvä hetki käydä puhumassa näiden kanssa? Meillä ainakin tarjottiin polilta keskusteluapua asiaan perehtyneen psyk.sairaanhoitajan kanssa. Ei varmasti tuo helpotusta tuo esikoisen uhma, mutta yritä muistaa olla itselle armollinen. varmasti teet parhaasi, ja se kyllä riittää!
Täällä alkoi aamu todella sekavissa fiiliksissä. Meillä oli torstaina se suunnittelukäynti IVF-hoitoihin ja siellä käytiin läpi tarkemmin hoidon vaiheita. Hoitaja oli tosi ihana ja sydämmellinen, juuri tuo joka myös keskusteluapua tarjosi. Hän sanoi, että vaikka lääkkeet onkin aloitettu ja sumute ollut sunnuntaista asti käytössä, täytyy kuitenki tehdä raskaustestejä. Mulla pääsi pieni naurahdus, että no se se oliski kun nyt onnistuis. Kaikenlisäksi ajattelin, ettei se olis mahdollista edes kun sumute ehtii alkaa ja seksiä on ollut tasan yhden kerran ovulaation aikaan. Eilen päätin, että kun menkkojen piti tänään alkaa, että testaan varalta ellei ole alkanu herätessä. Arvaatte varmaan lopputuloksen Anguished Face en tiiä mitä ajattelisin, voiko tää olla mahdollista vai sekoilenko nyt itse jotain.. Uskallanko lopettaa sumutteet omatoimisesti ja pilaan sillä tän IVF:n. Ketään en saa viikonloppuna linjoillekaan. Tuntuu käsittämättömältä voiko tää olla totta ja samalla pelkään, jos onkin tärpännyt niin mitä taas seuraa.
Siis mitä?? Positiivinen raskaustesti? Laita kuva! Kyllä kai on pakko lopettaa lääkkeet jos raskaana.. täällä oli joku muukin sumutellut jo jonkin aikaa kun teki positiivisen raskaustestin.. en muista kuka ja kai se oli suht alkupäässä tätä ketjua..
Beating HeartOnnea täältä sivusta (edelleen) seuraajalta!! Elämä on joskus ihmeellistä! Kehottaisin soittamaan vaikka paikalliseen äitiyspoliklinikkapäivystykseen lääkkeiden lopetuksen suhteen nyt vklna jos et saa hoitavaa tahoa kiinni, jos osaisivat antaa ohjeita kun testi kerran on positiivinen.
No kyllä Anguished Face- on tää kyllä käsittämätöntä.. Soitin apteekkiin ja OYS:n terveysneuvontaan, josta kehotettiin lopettamaan nyt lääke ja olemaa maanantaina yhteydessä sitte sinne lisääntymislääketieteeseen missä asia hoidossa. Tuntuu vaan siis niin uskomattomalta että miten tää on edes mahdollista, eikä sitä omalle kohdalle kyllä koskaan mitään ihmeitä usko käyvän.. Mutta selvä viivahan siinä on..
Liitteet
Wau!! Varovaiset onnittelut!
Ihana yllätys! Seuraava askel voisi Maanantaina olla (ku nsaat lääkärietä kiinni) että katsovat josko sulle sais vielä annettua tukilääkityksen alkuraskauteen (progesteronin).
Tämä kävi itselläkin mielessä ja keskusteltiinkin sen hoitajan kanssa torstaina siitä, että voisin lääkäreiden kanssa keskustella pidemmästä tukilääkityksestä sen alkionsiirron jälkeen. Täytyy maanantaina pyytää, voisinko sen nyt saada kun niitä keskenmenoja kuitenkin takana on useita..Wau!! Varovaiset onnittelut!
Seuraava askel voisi Maanantaina olla (ku nsaat lääkärietä kiinni) että katsovat josko sulle sais vielä annettua tukilääkityksen alkuraskauteen (progesteronin).
Kiitos kaikille tsempeistä ja onnitteluista
on tämä foorumi kyllä kultaakin kalliimpi vertaistuen saamiseksi!