Pakko kysellä teiltä kohtalotovereita, että miten hoidot ovat teillä vaikuttaneet parisuhteeseen? Tuolla aiemmin totesinkin, että meillä negatiivisesti, vaikka alussa lähdettiin hoitopolulle ihan positiivisin mielin ja yhteisymmärryksessä. Varmaan siinä vaiheessa oli vielä sellaista naiivia suhtautumista hoitoihin ja kun syytä lapsettomuudelle ei löytynyt, ei tajuttu kuinka vakava tämä oma tilanne olikaan. Nyt mies alkaa olla sillä kannalla, etteivät nämä hoidot ole sen arvoisia, miten kurjaa ne elämästä tekevät. Hän olisi siis valmis hyväksymään että jatketaan elämää kahdestaan ja luovutaan "vauvapakkomielteestä", eikä varmaan oikeasti enää edes usko koko touhuun. Itselleni hoitojen keskeyttäminen on tässä kohtaa täysin mahdoton ajatus, vaikka eihän tässä matkan varrella ole koettu muuta kuin pettymyksiä. Oon kokenut tosi vaikeaksi myös sen, että käyn yksin noissa ultrissa ja muilla käynneillä joilla tulee huonoja uutisia, ja sitten toimin jonain viestinviejänä miehen suuntaan. Eikä hän tietenkään ymmärrä, miksi asiat menevät pieleen (paras esimerkki tämä keskeytynyt IVF-hoito), enkä minäkään osaa tilanteita hänelle selittää kun en itsekään mitään ymmärrä.
Koitan tiivistää tähän meidän kokemuksen.. Meillä siis 2017 vuodesta ollut varmat päivät käytössä, eli jätettiin ehkäisy pois. Mutta kuitenkin ovulaation aikana oli joko kumi tai ei seksiä, mutta välillä lipsuttiin. Sitten alettiin tosissaan yrittämään ja lasta ei kuulunutkaan. Miehellä koko ajan tunne, että hänessä vikaa ja en yhtään uskonut (mulla siinä vaiheessa virheellinen pcos diagnoosi). Halusin lähteä tutkimuksiin, mutta miehellä vastusti tosi paljon. Pikkuhiljaa parisuhde alkoi rakoilla ja vuoden 2017 lopussa laitettiin lusikat eri laatikoihin. Lapsettomuuden lisäksi oli muutakin kränää parisuhteessa.
No, oltiin edelleen ystäviä ja vaikka molemmilla oli jotain virityksiä siinä välillä muiden ihmisten kanssa, huomattiin vain että viihdytään hyvin yhdessä. Ja pikkuhiljaa yksi asia johti toiseen ja yhtäkkiä tunteet roihusi taas. Sitten olikin hetki käydä vaikeat keskustelut läpi, ja mm. lapsettomuus oli yksi niistä. Sanoin miehelle, että se on kyllä mulle niin tärkeä asia, että haluan katsoa sen kortin loppuun. Riippumatta kuinka vaikeaa on ja mikä on lopputulos. Mies totesi, että näin tehdään.
Tammikuussa 2019 mentiin tutkimuksiin ja saatiin tietää, että mies ei voi saada lapsia. On hedelmätön, siemennesteessä ei ole yhtään siittiöitä, diagnoosina azoospermia. Annettiin mahdollisuus kokeilla yhtä syöpälääkettä, joka voisi auttaa siittiöiden tuotannossa ja sitten lisäkivespunktiolla ne saataisiin suoraan kiveksistä, eli kyseessä ohutneulanäyte. Tai julkinen puoli korvaisi meille lahjasoluhoidot, eli spermanluovuttajan käyttämisen. Mies oli jälkimmäiseen heti valmis, hänellä on ei-biologinen sisko, joten on kokenut että perhe ei ole yhtä kuin biologinen perhe. Mulle aika iso kriisi.. kun ympärillä ystävät saa puolisoidensa kanssa tuosta noin vaan lapsia, ja mä en saa mun miehen lasta. Vuoden mietin ja pohdin, kävin tosi syvällä eli olin aika ahdistunut ja masentunut. Sitten päätettiin toimia ja 2020 mentiin lisäkivespunktioon, ensin alla 3kk lääkekuuri. Tulos, nolla siittiötä. Tuosta 3 vkon päästä istuttiin jo lahjasoluneuvonnassa. Sitten tuli korona ja meidän 1kk jonotus muuttui 3kk jonotukseksi insseihin (meillä siis sinänsä säkä että julkinen puoli maksoi nämä yksityisen hoidot, saatiin siis maksusitoumus ja siitä tämä hurja vauhti). Sit oltiinkin jo ivf-kierrossa, 8kk neuvonnan jälkeen punktio, punktiosta meni 3kk että päästiin vihdoin siirtoon ja siitä alkoi raskaus. Eli tasan vuosi meni tässä kaikessa, yksityisen ansiosta.
Alkuraskaus oli henkisesti vaikea mun kovan pahoinvoinnin takia, vaikka olin muuten tosi onnellinen. Mies taas jälkijunassa alkoi ns. oireilla sitä mun masennusta, tulkitsi että parisuhteessa ollut vikaa kun masennuin edellisvuonna. Puhuttiin taas jälkeen kerran paljon ja hän ymmärsi, että se on vain mun oma kokemus. Miten mun psyyke reagoi vaikeuksiin. Siitä alkoikin sitten miehelläkin onnellinen vauvan odotus, ilman paineita. Niin ja mentiin tämän kaiken keskellä kihloihin 2019 ja naimisiin 2020!
Sanoisin, että meidän parisuhde on todella vakaalla pohjalla kaikkien vaikeuksien jälkeen. Se vaati kyllä älyttömän paljon puhumista, rohkeutta ja heittäytymistä molemmilta. Ja joskus asioiden pitää mennä huonompaan suuntaan, että ne voi parantua. Oon huomannut, että miehet usein tuudittautuvat johonkin päätelmään ja eivät näe kokonaisuutta. Mun miehellä oli se ajatus, että hän on tehnyt lapsista jo ns. surutyön (eksänsä ei halunnut lapsia ja mies olisi halunnut), asia ei koske häntä henkisesti. Tämä siis silloin ennen eroa, syynä miksi oli nihkeä tutkimuksille. Oli silloin vain osittain mukana tässä, meillä ei ollut samanlaiset prioriteeti asiaan ja se heijastui parisuhteeseen. Mutta kuitenkin oli valmis laittamaan kaiken peliin myöhemmin, mutta vaati tosiaan sen eron, joka herätteli miehen ymmärtämään kokonaisuuden.
En kyl tiedä onko tämä meidän tarina mitenkään hyvä vertaistuki, koska menty vaikeimman kautta, mutta ehkä haluan sanoa että kaikesta voi selvitä parisuhteessa! Tänään 37+4 ja juuri tässä illalla koottiin yhdessä rintapumppua. En ois eron hetkellä uskonut tähän, mutta yleensä asioilla on tapana järjestyä parhain! Tsemppiä kovasti lapsettomuushoitoihin ja parisuhteeseen.
Aion kyllä kysyä lääkäriltä tuosta estrogeenilääkityksestä, kun siitä ei eilen ainakaan ollut mitään puhetta. Toisaalta jotenkin hävettää paljastaa lääkäreille että on itse googletellut/palstaillut ja kaivanut tietoa, mutta ehkä se on tämmöisessä tilanteessa ihan inhimillistä. Nämä epäonnistumiset hoidoissa ovat sikälikin ikäviä, että mulla ja varsinkin mun lähipiirissä on aiemmin ollut huonoja kokemuksia julkisesta terveydenhuollosta (jopa erittäin vakavin seurauksin), minkä vuoksi mulle on jo ennen lapsettomuutta ollut hankalaa luottaa lääkäreihin. Nyt sitten on täysin terveydenhuollon ja lääketieteen varassa näin ison asian kanssa, mikä aiheuttaa ajoittain ahdistusta.
Taitaa olla hieman eri käytäntöjä eri hoitoyksiköissä. Me ollaan Taysissa hoidossa. Mitä olen ymmärtänyt, niin julkisella puolella monesti testipäivä on arkipäivä, mutta Tampereella oli ainakin näin. Tsemppiä sinnekin piinailuun! 
Tsemppiä kaikille, tuli mitä tuli. Onko oireita ollut. Mulla oli eilen illalla ja tänään aamulla menkkamaista jomottelua. Varoittelin jo miestäkin, että tuntuu siltä että menkat saattaa alkaa. Mut sit ei oo ollut taas mitän. Sano jo tiedä... Eilen jo lohduttelin itseäni että hei, vielä viikko! Ei pitäis mitään kummempia oireita ollakkaan. haastattelin kaveri jolla hyvin samanalinen hoitopolku kuin meillä, he ovat saaneet kaksi hoidoilla ja hänkin tuumasi, että ekat oireet tulivat hänelle vasta viikolla 6. Huojentavaa!
Muoks! Palelu ja hikikohtauksia lisäksi.
