Ikää 30+, eka tulossa.. ajatuksii, tuntemuksii, huolia ja iloja :)

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Yomanda
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Me ei ikinä, sanoisinko päästy tai jouduttu noihin hoitoihin asti, vaikka olikin puhetta että tutkimuksiin mentäisiin. Oltaisiin toki voitu mennä jo sen ekan vuoden yrittämisen jälkeen, mutta ei menty vaan yritettiin vielä toinen vuosi. Näin jälkeenpäin ajatellen, en tiedä kumpi olisi ollut parempi. Se "itekseen yrittäminenkin" oli niin raastavaa, että voin kuvitella mitä sitten muutenkin. Rankkaa aikaa parisuhteelle. Itsellä oli hirveitä itsesyytöksiä, itseinhoa ja itsensä rankaisemista siitä kun oma kroppa ei omasta mielestä toimi niinkun pitäis, että mussa on jotain vikaa. Tuntu, ettei millään muulla oo mitään väliä, vähiten miulla itsellään. Ja sitten se keskenmenokin alkuvuodesta, tuntuu kyllä, et toista en enää kestä ja toivon kaikesta eniten et maanantaina ois ultrassa kaikki hyvin. Ja sitä samaa toivon kaikille muillekin, että kaikki menisi hyvin. Huh, mitä vuodatusta, mutta oli se kyllä rankkaa aikaa.
 
Täällä tehtiin eka helposti, nappasi toisessa kierrossa ehkäisyn pois jättämisen jälkeen, mutta keskenhän se sitten meni. Uusi raskaus antoi odottaa itseään 8 kk, mikä tuntui jo melko pitkältä ajalta, kun jotenkin kuvitteli että kai nyt se toinenkin onnistuu yhtä helpolla kuin eka. No ei ihan onnistunut. Kyllä meinasi vähän epätoivo iskeä, kun kuukaudesta toiseen vaan uusi kierto alkaa, huolimatta ovulaatiotesteistä, tarkkaan ajoitetuista petipuuhista, kaiken maailman lisäravinteista ja muista taikatempuista. Pitkä kierto vielä lisäsi tuskastumista - taas joutuu odottamaan ainakin 35 päivää, että on seuraava mahdollisuus! Ei vältytty itkuilta ja riidoilta. No, meille kävi se klassinen, eli jätin ovulaatiotestit pois, lakkasin laskemasta päiviä (kivut kyllä kertoivat ovulaatiosta ihan riittävällä tarkkuudella), aloin suunnitella jatko-opintoja ja keskityin tietoisesti ihan muihin asioihin. Pää tyhjeni ja oho, seuraavasta kierrosta olinkin raskaana. Voin vaan kuvitella, miten raskasta on yrittää vielä pidempään, mulla on niin kovin sympatiat "pitkänmatkalaisten" puolella!
 
Mä oon ite nyt 35 ens vuonna 36. Takana yksi km 13 ja raskauden keskeytys vakavan turvotuksen vuoksi kesällä 14. Nyt viikkoja takana11+1 ja varhaisultrassa käyty ja kaikki hepulla hyvin. Uudenvuoden aattona siten NP ultra. Kätilö toisin sanoi että nyt kun ei ole missään turvotusta tuskin on niskassakaan.
 
Mulla on ikää 33 ja ehdin täyttää vuoden enemmän ennen laskettua aikaa (25.7.), rv nyt 8+5.
Raskaus on eka ja vahingossa alkanut, ei ole ollut lapsihaaveita ja ura edellä on menty.
Ehkä nyt kuitenkin on sille vauvalle aika, jos vaan kaikki menee hyvin. Vähän tää ikä ja sen tuomat riskit hirvittää, mietin aina välillä, että oon ihan omaa tyhmyyttäni tehnyt raskaudesta vaikeampaa, kun oon odottanut näin "vanhaksi".

Voimia kaikille alkuraskauden epätietoisuuden kanssa painiskeleville kohtalotovereille, millaisia ajatuksia on mielessä pyörinyt ennen ensimmäistä ultraa?
 
Me ei yritetty, muttei estettykään. Ehkä tää stressitön lastenhankinta toiminut meillä. Tän raskauden jälkeen tulee kyllä joku ehkäsy käyttöön, ei nyt joka vuos oo tarkotus tehä lapsia :) (no niin nyt ainakin tuntuu..) Kyl tää silti jännittää, vaikka olen jo etukäteen miettinyt, et jos kesken menee, niin se on luonnon valinta ja parempi niin. Huomenna niskapoimu-ultra. Toivottavasti kaikki hyvin, ettei joudu vaikeiden ratkaisujen eteen.
 
Täällä 33v. ja esikoista odotellaan. Olemme kauan puhuneet miehen kanssa että haluamme lapsia, ja päätimme jättää ehkäisyn poissa, niin kohtapa olinkin raskaana. Kaikki kävi nopeasti, vaikkei todellakaan olla kalenteria kytätty. Mut onhan tää elämä nyt eri mielenkiintoista! Molemmat ollaan niin täpinöissään. Np-ultra sitten 30.12. Viimeks neuvolas ultrattiin ja siellä se meidän pienokainen huiskutteli meille.
 
Mua pelottaa kyllä ihan hirveesti että menee kesken, kun tärppää heti toisella kierrolla pillerien jättämisen jälkeen, ensimmäistä kertaa ikinä raskaana 20 vuoden pillerien syönnin jälkeen ja ikää on näinkin paljon. Huoh... Riittäisi kun stressaa työasioista koko ajan ja kotona kolme lapsipuolen asioista ja tekemisistä ja menemisistä. Mulla on eka neuvola ti 23.12, mut siellä ei kuulemma tehdä mitään ultraa tai kuunnella ääniä.
 
Täällä myös yksi melkein kolmekymppinen (29 v) esikoisen odottaja. Kolkyt tulee mittariin ensi kesänä.

Meillä on mieheni kanssa yhteistä taivalta takana jo hurjalta kuulostavat 11 vuotta. Niin nuorina kun tavattiin, niin meni kauan, ennen kuin edes lapsia alettiin miettiä. Oli opiskelut, valmistumiset ja työnetsinnät. On ostettu talo ja rempattu sitä ja tehty paljon reppureissuja. Ja ehkä meillä jotenkin kesti tajuta, että tässähän ollaan jo ihan aikuisia, eikä niitä teinejä enää kuin silloin, kun yhteistä taivalta aloitettiin.

Kolmisen vuotta sitten päätettiin alkaa yrittää lasta. Olin kyllä ajatellut, että se voi ottaa aikansa, mutta en nyt ihan ajatellut, että projekti vie vuosikausia. Eka raskaus tärppäsi melko pian, mutta sikiö todettiin kuolleeksi nt-ultrassa rv 12+2. Uutta raskautta ei keskenmenon jälkeen kuulunut yli vuoteen, ja saatiin lähete lapsettomuustutkimuksiin. Ennen kuin ehdittiin sinne päästä, tulinkin raskaaksi, mutta tuo raskaus päättyi sekin keskeytyneeseen keskenmenoon viime keväänä rv 10+3.

Tänä syksynä päästiin lapsettomuushoitoihin (ovulaation induktio) ja kahden kuukauden jälkeen tärppäsi. Koen, että ollaan tosi onnekkaita, että hoidot tuotti tulosta niin pian, sillä koin ne sekä fyysisesti että henkisesti aika epämiellyttäviksi. Niiden täytyy olla supernaisia, jotka on hoidoissa vuosia.

Ekan raskauden aikaan olin ihan paniikissa äidiksi tulemisesta, mutta näiden yritysvuosien aikana olen ehtinyt rauhoittaa mieleni ja nyt odotan vauvaa ihan tyynenä (ainakin vielä :D ). Tosin aika varovaisin mielin vielä. Raskausviikkoja taitaa nyt olla 8+1. Ehkä nt-ultran jälkeen voin rentoutua.

P.S. Hyvä idea tämä ketju! Kiva päästä vaihtamaan ajatuksia suunnilleen samanikäisten esikko-odottajien kanssa.
 
Ehkäpä minäkin voin tänne kirjoittaa. Olen siis 29 minäkin ja se 30 tulee mittariin ensi syksynä. Miehen kanssa on tosiaan oltu yhdessä 10vuotta ja siitä neljä ja puol vuotta naimisissa. Sen jälkeen kun mentiin naimisiin, taidettiin todeta että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mitään stressiä ei asiasta otettu. Oikeastaan viimeisen vuoden ajan minä olen asiasta sitten stressannut ja murehtinut kun mitään ei tapahtunut. Olin ehkä jopa kateellinen niillekin jotka sai edes sen keskenmenon, kun itsellä ei tosiaan mitään mikä olisi voinut kertoa edes mahdollisuudesta. Tämän vuoden elokuussa sitten sain varattua viimein yksityiselle ajan tutkimuksiin eikä minussa mitään vikaa todettu, mies kävi antamassa näytteen ja silläkin suht hyvä tilanne, mutta lähete hoitoihin sairaalalle lähti (ainakin lääkäri lupasi laittaa). Syyskuussa siis viimeisimmät tutkimukset ja tulokset saatiin, niin sitten lokakuussa tärppäsi. Ja tosi sattumana koska lokakuu oli tosi kuiva kausi. Ehkä yks tai kertaa jotain vipinää..
Ei tätä kyllä vieläkään taida oikein uskoa todeksi, tuntuu hassulta mennä jouluna sanomaan porukoille, olevansa raskaana, kun itsekään ei sitä usko (ja sit vielä kun sisko teki saman viime jouluna :D ). Yks ultra on takana ja kyllä siellä sykki sydän ja kaikki oli kunnossa mutta silti... eikä me olla paljo miehen kanssa tästä vielä puhuttu. kai meistä kumpikaan ei uskalla toivoa liikoja, sitten kun np-ultrassa on käyty ni voi ehkä jo iloita.. Tää on jotenkin epätodellista.

Minua ehkä pelottaa sekin kuinka paljon meidän elämä tosiaan muuttuu.. Vaikka ei kai se nyt sinänsä hirveästi voi muuttua, kun ollaan enemmänkin kotihiiriä eikä missään riennoissa käydä. Ens kesäksi suunniteltu Santorinin reissu taitaa jäädä väliin :D Ja muutenkin täytyy kai tulevaisuudessa miettiä noita matkoja sitten enempi lapsen ehdoilla.
 
Mulle tää (35-37v) on ollut paras aika saada lapsi ja toivottavasti toinenkin :) Ainoa mikä mua vähän huolettaa on oma vanheneminen tai siis se, että ollaan miehen kans melkeen 60-vuotiaita kun lapsi on täysikäinen, toivottavasti ollaan siis hyväkuntoisia eläkeläisiä tulevaisuudessa :D

Mää "pelkäsin" kans, että mitenhän sitä tottuu monen vapaan vuoden jälkeen vauva-arkeen ja yöherätyksiin, mutta yllätys oli että kaikki tuntuikin tosi luonnolliselta :) Ollaan ehditty mennä, tehdä ja nähdä, nyt ei oo kiire enää mihinkään :)
 
Plääh, sitä niin aatteli et koht on eka kolmannes kärsitty ja sit tänää ultrassa paljastuuki et viikkoja ei ole niin paljon, taas kärvistellää.. 9+4 siis sen mukaan.
 
Mulla ei ole eka tulossa. Mutta esikoinen jo hyvänmatkaa koulussa. joten näin 35-vuotiaana tää odotus tuntuu taas niin uudelta.

Esikoisen jälkeen on elämä heittänyt monessa suhteessa häränpyllyä. kumppani vaihtunut ja ihmisenä kasvanut.
 
Itse olin 28-vuotias kun esikoisen sain 2013 (tulevana tammikuussa täytän siis 30). Olin jo jonkun vuoden kuumeillut, mutta mies ei antanut periksi. Ja hyvä niin, sain opinnot loppuun ja kerkesin napata vakiduuninkin raskaana ollessa. Ollaan yhdessä oltu melkein 6 vuotta.

En myöskään pysty kuvittelemaan itseäni äidiksi esim. 10 vuotta sitten. Elin tuolloin kriisivaihetta elämässäni ja olin holtiton alkoholin kanssa. En välittänyt oikein mistään. Menetin siis kaksoisveljeni ollessani 19-vuotias ja muutenkin elämässä oli ollut paljon vaikeuksia jo ennen tuota. Välillä yritin ottaa itseäni niskasta kiinni, käydä töissä ja seurustella. Käännekohtana voisin sanoa opiskelun, halusin vihdoin tehdä jonkun asian loppuun asti. Oikeastaan tuona aikana tutustuin itseeni uudestaan, rupesin ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita, näin asioita uudella tavalla, opin ottamaan vastuuta jota olin koko elämäni kierrellyt.

Välillä kun mietin aikaa taaksepäin niin näen kuinka vuoren reunalla olen kamppaillut itseni kanssa. Tuntuu nyt niin vierailta mm. ne itsetuhoiset ajatukset joita ennen oli. Nyt on niin onnekas olo, kun saa sittenkin kokea myös niitä elämän parhaita puolia. :Heartpink
 
Mä oon nyt 33 ja vielä lapsen syntyessäkin, jos siis kaikki menee hyvin. Mulla oli aiemmin huolena se, että ikä vaikeuttaisi lastentekoa, ja oisin itse halunnut lapsia jo aiemmin. Mies ei vain innostunut. nyt miehen lähipiirissä on melkein kaikilla vauvoja, se on varmasti auttanut miestäkin tässä asiassa. Ja kesäkuussa gyne totesi, että mun pitää lopettaa pillerit (8,5 vuotta käytin putkeen) ja jos ei meinata tehdä lapsia pariin vuoteen, hän suositteli kierukkaa. No, minä sanoin sitten miehelle, että nyt loppuu pillerit ja kierukkaa ei tule, koska en aio odottaa sitä paria vuotta, minkä takia se kannattaisi laittaa. Muuta ehkäisyä ei käytetty, kun ajateltiin, että tässä yrittäessä menisi kauemmin. Ei oikeastaan ehditty edes yrittää vielä (itse aloin kyllä jo pistää ovulaatiot merkille, mutta en niitä miehelle mainostanut). Toisaalta, vaikka ajattelin, että pitää varautua pitkään aikaan iän ja pillerien käytön pituuden vuoksi, kuitenkin jotenkin kesäkuussa aavisteli, että saattaisin tulla loka-marraskuussa raskaaksi. Hassua, että niin kävi.

Nyt on aika rauhallinen mieli, kun nähtiin tokassa varhaisultrassa pari viikkoa sitten sydän. Np-ultra tietty huolettaa vähän, mutta ei kai sitäkään kannata vielä murehtia vaan yrittää nauttia siitä, että nyt on hyvä ja onnellinen olo. Sitten jos np-ultrassa jotain tulee, niin pitää miettiä, mitä halutaan tehdä (ei ole nimittäin mulle yhtään selvä asia tällaisessa konkreettisessa tilanteessa, eikä miehellekään).
 
Ihanaa, että täällä on meitä yli kolmekymppisiäkin! Itse täytän reilun kuukauden kuluttua 31, mutta en koe itseäni mitenkään vanhaksi odottajaksi. Päinvastoin, taidan edustaa ihan ensisynnyttäjien keski-ikää täällä pk-seudulla (varmaan muualla Suomessa keski-ikä on alhaisempi). En itse usko, että ikä vaikuttaa vielä tässä vaiheessa hedelmällisyyteen. Toki tilanne on varmaan toinen, kun mittariin tulee 35-40. Meillä tärppäsi ekalla yrittämällä tällä kertaa ja ajateltiin kyllä rauhassa odotella useampi vuosi ennen mahdollisen toisen lapsen yrittämistä (vaikka olenkin kuullut, että toisen lapsen saamiseen voi mennä useampi vuosi, eikä yksi helppo raskautuminen kerro mitään). Olen aina ajatellut, että 30-35 ikähaitari olisi itselleni paras aika saada lapsia :).
 
Muokattu viimeksi:
Mie täytän helmikuussa 30 ja sain kans kuulla, et miehän oon nuori ensisynnyttäjä :).
Ja kans Helsingistä.
 
Mullekin sanottiin ekassa ultrassa (Espoossa), että koska olen "nuori ja terve, niin varmasti raskaus sujuu oikein hyvin". En sitten tiedä olisivatko esim. Pohjanmaalla pitäneet ihan mummoäitinä :grin.
 
Muokattu viimeksi:
Minäkin olin 35-vuotiaana Oulussa ihan ensisynnyttäjien keskiarvoon mahtuva :) Kuulin myös, että suurin osa esim. hedelmöityshoidoissa kävijöistä on yli 40-vuotiaita. Tokihan ikä tekee tehtävänsä, mutta elintavoilla (ja geeneillä) on iso vaikutus raskauden onnistumisessa :) Nelikymppisen munasarjat voi olla kuin nuorella tytöllä ja toisinpäin.
 
Heippa kaikki. Liityn joukkoonne pelon sekaisin tuntein.
Olen 38- vuotias ensimmäistä lasta odottava nainen, mieheni on minua 4 vuotta vanhempi. Olemme olleet yhdessä reilut 7 vuotta ja lähes saman verran lapsensaanti toiveita. Molemmissa vikaa ja siis kaikki mahdolliset aineet on tungettu nahkaan ja suuhun (lapsettomuushoidoissa). Kertaalleen tuulimunaraskaus, mutta muuten kaikki hoidot olleet tuloksettomia. Nyt kun kaikki toivo oli jo heitetty, niin kappas vain tulin raskaaksi ihan luomusti. Pelko on ollut läsnä koko alkuraskauden ajan, pelko että ehkä tämä "viimeinen" mahdollisuuskin loppuu. Ei oikein uskalla vielä innostua raskaudesta.

Tunnen itseni ikälopuksi vaikka tähän yli kolmekymppisten ryhmään ilmoittaudun.

Karmeaa pahoinvointia olen kärsinyt jo kohta kuukauden. Töissä pelastuksena on olleet mahtavat työkaverit jotka ovat ottaneet siipiensä suojaan ja salmiakki. Teen työtä potilaiden ohjauksen parissa, joten haasteita on riittänyt.

Kiva kuulla muidenkin hieman varttuneiden immeisten mielipiteitä ja kuulumisia.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top