aBu, mä oon niin samaa mieltä, vaikka erilaisista jutuista kärsinkin. Mä kuvittelin aina lapsettomana, että raskaana on ihanaa olla ja kasvatella sitä mahaa, on seesteinen ja tyytyväinen olo ja hehkuu onnea. Pah. Esikoisesta alkoi huonot olot 6+ viikolla, se kaksonen vuosi ulos ja sitä hulluna stressailin, heti kun maha kasvo tuli kuuma, mitään ei jaksanu tehä kun hengästytti ja maha oli edessä ja jouduin sairaslomalle selän takia jo reilu kuukausi ennen varhennettuna aloitettua äitiyslomaa, eli kun oli vasta noin 6kk kasassa raskautta. Se lopun unettomuuskin on tullu taas mieleen, kun en nyt tällä kertaa saa nukuttua.
Sanon sen nyt: raskaus on ihan hirveetä. Lapsia haluan ja esikoinen on tällä hetkellä tärkeintä mun elämässä, rakastan omaa pikku neitiäni yli kaiken, mutta voi tuska, että sen vuoksi joutuu ensin lusimaan tän raskauden! Raskaus ei tosiaan sovi mulle.
Noh, miksi sitten olen tällaisella palstalla? Vertaistuki. Viimeksi en sitä osannut oikein hakea, mutta nyt aattelin olla fiksumpi. Helpottaa tietää, ettei oo ainoa, joka kärsii oloista. Vaikka sitten toisaalta välillä onnistun ärsyyntymään toisten oireettomuudesta. Vaikka uskon, ettei sekään ole helppoa.
Ihana on myös kuulla hyviä uutisia ultrista ja lukea neuvolakokemuksia. Odotan jo innolla sitä, kun pikku hiljaa ihmiset alkaa tuntea vauvan liikkeitä <3 Se oli kyllä ihanaa esikkoa odottaessa.
Ehkäpä oon nyt vaan niin kovin loppu tähän yökötykseen ja närästykseen ja nukkumattomuuteen. Anteeksi avautuminen, kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu, viimeistään syyskuussa! :)