Mä suunnittelin alunperin ekassa raskaudessa kotisynnytystä just sen takia, että ajatus sairaalasta ahdisti. No ei se ollu niin yksinkertasta ensikertalaisena järjestää, kun kotiin tulevia kätilöitä on niin vähän ja heistäkään ei juurikaan kukaan suostu esikon kotisynnytystä avustaa. Niinpä päädyin sairaalaan, mikä olikin lopulta kuitenkin hyvä päätös, koska avautuminen tyssäsi kahdeksan sentin kohdalla ja mulle tuli kova ponnistamisen tarve samallaennenaikasesti. Pari tuntia pystyin taistelemaan ponnistuttamista vastaan, mutta sitten kroppa väsyi ja sehän siis vastaantaistelematta ponnisti ihan itekseen niitä jäljellä olevia kohdunsuunreunoja vasten. Alko sitten nuo paikat turpoomaan, kun ei ollu tosiaan tarpeeksi auki paikat ja siinä tilanteessa kätilö suositteli, että nyt olis epiduraali kohdillaan, että saadaan paikat rentoutumaan, muuten ei avautuminen pääse jatkumaan ja tuloksena olisi voinut olla todennäköisesti että mä olidin revennyt pahasti sieltä syvältä tai jopa että vauva olisi jäänyt jumiin. Ilman tuota epiduraalia olisi siis voinut käydä aika pahasti, mutta nyt tosiaan paikat rentoutu ja vauva saatiin turvallisesti ulos :)
Elikä tarinan opetus oli, että sairaala voi tuntua möröltä, mutta lopulta ei se niin kamalaa ole ja jälkeenpäin voi ajatella oikein lämmöllä sitä, että oli turvallisessa paikassa. Eikä sitä siinä synnytysregressioon vaipuessaan juurikaan välitä ympäristöstä.
Osastolla oleminen ois voinu kyllä olla ikäväkin kokemus jos ois pitäny vieraiden ihmisten keskellä olla, mutta saatiin ensikertalaisina onneksi perhehuone ja käperryttiin omiin oloihimme sinne. Mies haki ruoat meille huoneeseen ja siellä oltiin omassa pesässämme kotiinlähtöön saakka :)
Tulipas taaaas pitkä sepustus, en näköjään osaa kirjottaa lyhyitä viestejä :D