Heinä-äidit 15! Tuntemuksia, oireita, odotuksia, ajatuksia ja tutustumisia.

Nonniin ekat raskaus ajan unet nähty.. hirveän yllättävää että painajaisia tietenkin. :( Toisessa unessa mun vatsaa potkitaan ja toisessa mun auto on motitettu eikä kukaan päästä mua pois. Heräsin yöllä siihen kun huusin sängyssä, että "oon raskaana päästäkää mut kotiin". Mieskin vallan pelästyi ja yritti lohdutella, että näit vain painajaisia.

Äidille kun soitin niin epäili, että tää mun ylineuroottinen raskauden salailu (en ole hirveästi raskaudesta kertonut kun pelkään edelleen, että jos tää kosahtaakin kun mulla on tätä ylipainoa) saa aikaan, että nyt näen tälläsiä painajaisia.. Ikään kuin keho yrittäisi kertoa, että tarttisi vähän höllentää tota tiukkapiposuutta ja ruveta nauttimaan tästä raskaudesta.

No mutta on mulla jotain positiivistakin, ainakaan enää ei tartte valittaa vilua, kauhee hiki kokoajan. :D muut pukeutuu koulussa villapaitoihin niin mulla on toppeja kun muuten tuntuu että saa lämpöhalvauksen. :D
 
mmulle tullu 300g lisää kuukaudessa vaikka olin aiva varma että kiloja on tullu :D olo on ainaki ku ilmapallolla :Dd
 
Mulla tippuu kans!!
Varmaan toi alun pahoinvointi vaikuttaa, en pysty syömään säännöllisesti.
Monesti syömisen jälkeen tulee tosi huono olo :(
 
Muokattu viimeksi:
Meidän parisuhde vaikuttaa tasaiselta ja tavalliselta, hyvä niin.
Tuntuu, et tää raskaus on kyl jotenki lähentäny meitä, tai sit se tunne on vaa miun päässä :p. Kun ollaan koettu jo kaikenlaista tän raskauden suhteen ja ei ehkä helpoimman kautta oo menny. Mut se vaan vahvistaa ja kaikeksi onneksi on toinen tukena :hug003

Toivottavasti muidenkin parisuhteet voi hyvin ja ainakin paremmin, kun se kuitenkin vaikuttaa niin kovasti kaikkee. Oon ite aatellu, et kun kotona on kaikki hyvin, niin kyl kaikesta muustakin selviää. Kun on meilläkin niitä vaikeita kausia ollu, mut onneksi ollaan jaksettu niiden yli ja toi mies on todella jaksanu mua, kun en oo ollu se mikään helpoin kumppani. Kun tuntuu, etten välillä ois itekään jaksanu itteäni... Mut onneksi se on takanapäin.
 
Meitäkin on lähentänyt, mutta mun on tosi vaikea unohtaa vaikeita aikoja kun nää hormoonit on niin sekasin.. meillä meni viime kesä oikeestaan täysin perseelleen kun miehelle tuli joku ikäkriisi ja kävi kotona 4kk aja ainoastaan parina päivänä viikossa. En ymmärrä miten kattelin semmosta touhuu ja annoin anteeks, mutta kaikella ilmeisesti tarkotuksensa. Voipi olla mullaki kriisit ja biletyskaudet vielä tulevaisuudessa ;D
 
Meillä on jo useamman vuoden mennyt huonosti..
Ihan ekaksi, en kaipaa minkäänlaista moraalisaarnaa, mutta oon kelannut näitä juttuja tässä itsestäni ja mä oon vaan niin sinisilmäinen.
Uskon että kun toinen lupaa kuun taivaalta, odotan ja uskon siihen, menee vuosi vuodelta ja mitään ei tapahdu.
Joka kerta sama homma, turhia lupauksia.
Mä oon aika henkisesti lyönyt kapulat jo rattaisiin, tiedän että ansaitsisin parempaa.
Yksi iso osa mikä vaikuttaa tottakai yhdessä elämiseen ja olemiseen on että kun ei ole sitä kahdenkeskistä aikaa, anoppia ei kiinnosta yhtään mikään meihin liittyvä ja mun suku on vähän kuin kääntänyt selkänsä mulle, ei siis ole ketään kuka katsoisi lapsia joskus vaikka parikin yötä, siis paria, sehän ois ihan luksusta!!!!

Mä oon vaan hokassu ettei näitä asioita enää paikata, ei siihen auta parisuhdeterapia eikä mikään.
Mies ei saa jutun juonesta kiinni kun olen kertonut miltä minusta tuntuu, kun ei tunnu se toinen enää missään.
Siksi mä olinkin todella harmissani tästä raskaudesta koska olen tehnyt päätöksen henkisellä puolella että olen valmis jatkamaan elämää vain lasten kanssa.
En tarvitse rinnalle ihmistä joka vain jatkuvasti satuttaa(henkisesti)
Mutta kun olisikin asia niin helppo kuin se että pakkaisin kamat ja lähtisin.
Saisi talon myytyä pois niin se selvittäisi jo kummasti tulevaisuutta...
En pysty täällä hirveästi avautumaan koska melkein tiedän että mua kyllä stalkataan !!
 
Niin hirvee stressi ollut jo kolme viikkoa juurikin parisuhteen tilan ja kipeän koiran takia, että ihmettelen todella, miten tää pieni on pysyny matkassa :nailbiting: En uskalla ajatella tulevaa, päivä kerrallaan ja kai kaikkeen sopeutuu..? Muutokseen siis. Esikoisen odotus lähensi, syntymä lähensi, meni vuosi ja ollaan tässä jamassa.. Nyt tämä raskaus.. Tää jotenkin vaan.. On.

Kalaäiti & Kyytiläinen 15+4
 
Täällä riidellään ihan turhista pikkuseikoista, ja uskaltaisin väittää että nimenomaan siksi kun tuo mies on niin herkkä... Nyt suuttui kun en halannut kun se haisi lehmänpaskalta, huoh. Onneksi kuitenkin perusasiat on kai kunnossa niin eiköhän tässä pärjätä.
 
Rupikonna, eroaminen on aina hankalaa, saati lasten kanssa mutta tuossa tilanteessa varmasti lopulta vaivansa arvoista. Harmi ettei sinulla ole hyvää tukiverkkoa, joka sekin auttaisi asioita. Minulla ei ollut lapsia kun erosin yli kymmenen vuoden suhteesta ja avioliitosta, rankkaa se oli silti kun kaikki piti aloittaa uudestaan, talo myydä yms., päivääkään en ole kuitenkaan katunut.
 
Meillä menee iha... tavallisesti. Mua vaan ärsyttää kaikki. Mies on ihana huomioi mua koko ajan, ja sekin ärsyttää :( Mä oon vaan niin väsynyt koko ajan eikä yhtään huvittais tehä mitään. Onneksi nämä on vaan näitä hormoneja ja parin viikon päästä varmasti helpottaa.
 
Meillä menee ihan hyvin. Mies on kyllä välillä hermostunut, varmaan siksi, kun sitä taitaa vähän pelottaa, ja sit ollaan riidelty, mutta pääosin kaikki hyvin ja mies on ollut ymmärtäväinen. Mulla raskaus on tehnyt sen, että oon paljon zenimpi, enkä itse jaksa hermostua miehen ajoittaisista kiukutteluista, joten siihen ne riidanalut sitten yleensä jäävät. Kovasti mies on tukena. Meidän parisuhteen ehkä vaikein aika oli juuri ennen raskautta, silloin riideltiin pajon enemmän kuin ikinä ja välillä mietin, mitä järkeä siinä on. Mutta taisivat olla ne hormonit silloin, mulla meni hormonit ihan hulluiksi pillerien lopettamisesta (vaikka kierto oli heti varsin säännöllinen). olin jossain vaiheessa varma, että mulla on kilpirauhasongelmia, kun saatoin itekä ja raivota ihan tyhjästä. Ja tosi outoa, kun ei mulla ennen pillerien aloittamista ollut tällaisia juttuja. no, onneksi nyt tosiaan hormonit saa vain välillä itkemään ja herkistymään, mutta suuttunut olen vain koiralle (jos se on vaikka lenkillä nykäissyt sen verran kovaa että pelkään kaatuvani).

Niille, jotka miettivät parisuhteen tilaa, tosi paljon sympatiaa. Luulen, että eroa kannattaa harkita, jos parisuhde on ollut oikeasti huono jo ennen raskautta. ei siitä toisesta silloin kuitenkaan ole tueksi, vaikka eroaminen ja yksinjääminen varsinkin lasten kanssa on toki varmasti tosi raskasta. kyllä huono parisuhde kuitenkin vie enemmän voimia kuin yksin oleminen. jos taas parisuhde on ollut hyvä ennen raskautta, ei varmaan heti kannata erota, kun nuo ihanat hormonit kuitenkin sekoittaa päätä. Mutta jos ollut tunne jo aiemmin, että tää oli tässä, ei raskaus sitö pelasta, saattaa vaan lykätä asioita.
 
meillä menee ihan hyvinkans :) toki vaikuttaa ku mies kotooolta viikot pois.. mutta itellä välillä se pistää ärsyttämää.. huono olo lähinnä ärsyttää mua itteeni.. helposti tulee rähjättyä kun väsyttää ja huono olo.. eli riitaa on.. mutta kun puhuu ja sopii asiat nii on taas hyvä jatkaa :) kyllä mies ymmärtää kun on tämmössii hormooneja tässä.. kaikkee kyllä en halua laittaa niittenkäänpiikkiin.. nyt pari pv oikeen rakastunutta :)
 
Kiitos Zeni! Mietinkin täällä listaa katellessa, että sun nimimerkki näytti tutulta, mutta en yhtään muistanut, missähän pinossa on kirjoiteltu! :)
Oikein muistat, mähän repesin ihan todella pahasti esikoisen synnytyksessä ja yhdyntäkivut oli uskomattomat. Mä kuumeilin tietysti toista lasta, ja se tuntui ihan todella epätoivoiselta, kun yhdyntään ei vaan pystynyt. Korjausleikkaustahan esitettiin vaihtoehtona, mutta siinä oli kuulemma riski, että kaikki menisi päin prinkkalaa vielä pahemmin. Aikaa kului ja kaikki tuntui niin väärältä, että lopultahan mä olin jo valmis siihen, että olenkin vaan yhden lapsen äiti.... kuin ihmeen kautta (kahden vuoden aikana ehkä kymmenkunta onnistunutta yhdyntää saatiin vietyä kivuista johtuen läpi) sitten pikkukakkonen sai alkunsa. Elättelin läpi synnytyksen toiveita, että saisin synnyttää alateitse, vaikka tietysti pelkäsin ihan älyttömästi, että mitenhän siinä tulee käymään... Suunnitellun epparin kaveriksi tuli pieni repeämä, mutta paikat parantuivat muuten tosi nopeasti. Jälkitarkastusta pelkäsin tietysti aivan tosi paljon, mutta ihme ja kumma se ei sattunut yhtään niin paljon!! (Eipä se toki miellyttävääkään ollut, kuten arvata saattaa ;)) Ja kyllä, yhdyntäkivut on 99% kadonneet, eli toinen synnytys todella auttoi!

Tämä kolmashan sitten onkin jo ihan puhdas vahinko, meidän lapsiluvun kun piti olla aivan ehdottoman täynnä... mutta tässä elämässä nyt tapahtuu niin paljon muutakin täysin suunnittelematonta ja hieman shokeeraavaakin, että eiköhän me tästäkin ihan hengissä selvitä ;)
 
Nyt sain kahlattua viimeisetkin sivut, siksi vastaan näin vähän jälkijättöisesti ;)

Mutta niin, meidän parisuhteelle edelliset raskaudet on olleet äärimmäisen haastavia. Mä oon aivan kamala hormonihirviö, siis varmasti monesti pahempi ku jotkut telkkarin bridezillat, joten en todella ole raskaanaollessa (jos nyt muutenkaan) mikään unelmapuoliso. Me ollaan kuitenkin 8v kuljettu yhdessä, että joku tässä suhteessa sit toimii, kun ei tästä kumpikaan oikeesti pois halua. Raskausajoista on kahdesti selvitty, siihen päälle vielä äärimmäisen rankka setti on ollu vauvavuosi (esikoinen oli helpohko, mutta meidän aikataulut yhtä lentämistä, mies teki duunia yöt, opiskeli päivät ja kävi himassa vaan nukkumassa, mä yritin kotiäiteillä ja opiskella ja tehdä satunnaisesti keikkaduunia päälle. Toka oli sitten taas äärimmäisen vaativa vauva, vaikka ei onneksi mitään reflukseja tms ollutkaan, mutta on ollut pirun temperamenttinen ja itkuinen aina, eikä ole hyväksynyt kunnolla hoitajakseen kuin vaan mut, vaikka mies on alusta asti viettänyt kaksinkeskeistäkin aikaa ja osallistunut normaaleihin hoitopuuhiin), joten kyllä tässä vähän nyt pelottaa, miten tulevan kanssa käy. Kuten yllä jo kirjoitinkin, tämä raskaus ei ollut ihan toivottu, oikeastaan äärimmäisen suuri shokki ja molemmat olimme aika vahvasti keskeytyksen puolella... Rankkaa puntarointia ja toteamisen, että minä en keskeytykseen pysty ja siltä pohjalta lähdettiin sitten rakentamaan tätä, että miten selvittäisiin kolmelapsisen perheen vanhempina. Mä en myöskään ole kovin hyvävointinen raskaanaolija, joten itelle tää on ollut aika rankkaa sekä henkisesti että fyysisesti jo nyt, mutta itse onneksi olen alkanut hiljalleen saada luotua sitä positiivista tunnesidettä tuohon pikkumöllykkään, ja kyllä mulla tän Pienimmän ultrassa kyynelkin vierähti sitä pompottelevaa sydäntä katsellessa <3 Nyt siis toivotaan täällä ruudun takana molemmat, että kestämme tämän raskausajan ja vauvavuoden ja muutkin asiat sitten loksahtelisivat hiljanneen omille paikoilleen! Ihan siis positiivisilla mielin kyllä jo, uskaltaisin melkein sanoa, että me molemmat :)

Mutta samaa mieltä olen, että jos parisuhde ei ole vankalla pohjalla, niin raskaus ja vauva on kyllä äärettömän haastava setti. On siinä moni onnistunutkin, eli ei kannata suorilta heittää kirvestä kaivoon, mutta kannattaa silti pitää mielessä, että joskus on niitä rankkojakin ratkasuja vaan tehtävä :/

Rupikonnalle siis etenkin selkeesti vaikeeseen tilanteeseen toivon järjenviisautta, että löydät sellaisen oikeimman mahdollisen ratkaisun tilanteeseesi, joko nyt tai sitten ajan kanssa! :)
 
Voi kun voisinkin sanoa että hormoneiden syytä että tämä on tälläistä, mutta ei, raskaana tai ei..
Yhtä hanurista silti.
Ja taas mä haaveilen että tää toimis, toi on kuitenkin ihan hyvä isä lapsilleen ja tekee kotona todella paljon, mutta kun haluaisin olla "me".
Ja mä eilen tokaisinkin että erossa olisi myös se hyvä puoli että pääsisin eroon heidän paska suvustaan, en ole koskaan tavannut niin itsekkäitä ihmisiä.
Kukaan ei osaa ajatella toisen puolesta asioita!!
Ei hittolainen.....

Mä tiedän että moni varmaan ajattelee että tää kuulostaa niin hullulta ja niin kuulostaakin.
Mua hävettää että mun elämä meni näin, miten mä voin olla näin idiootti????
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top